Banner Before Header

20 vuotta sitten: Politiikan pinnallistuminen helpotti Esko Ahon lähtöpäätöstä

Entinen pääministeri oli 48-vuotiaana nähnyt kaiken ja kyllästynyt siihen, mihin suuntaan politiikka oli mennyt.

Keskustan puheenjohtaja Esko Aho oli 48-vuotias, kun hän jätti politiikan kaiken nähneenä kesäkuussa 2002. Politiikan sisäpiireihin hän oli kuulunut lähes 20 vuotta. Kansan Uutisten läksiäishaastattelussa Aho kertoi, mikä tänä aikana muuttui.

Lyhyt vastaus on pintajulkisuuden merkityksen kasvu.

– Julkisuudesta ja siihen liittyvästä asioiden käsittelystä on tullut ihan oma elämänsä, jolla ei ole kauhean paljon tekemistä politiikan arkitodellisuuden ja varsinkaan ihmisten arkipäivän todellisuuden kanssa. Se on sellaista pikkuteatteria ja media siitä tykkää.

– Minä väitän, ettei kansalaisilla ole edes tietoa siitä, mitä yksittäiset kansanedustajat todellisuudessa tekevät. Poliitikko pääsee suureen julkisuuteen vain riitelemällä toisen poliitikon kanssa, tekemällä suuren möhläyksen, sairastumalla tai kokemalla henkilökohtaisessa elämässä jonkin vastoinkäymisen.

Poliitikot myös tiesivät tämän ja osa käyttäytyi näiden pelisääntöjen mukaan.

Miten pintajulkisuuden merkityksen kasvu heijastuu poliittiseen keskusteluun?

– Mihin keskusteluun?

Poliittiseen keskusteluun. Käydäänkö sitä?

– Niin, sitä sopii kysyä.

– Ydinvoima oli hyvä esimerkki siitä, että politiikan halutaan pelkistyvän kyllä ja ei -ratkaisuiksi ja niihin liittyy suuria intohimoja. Jotenkin on menty siihen, ettei politiikaksi enää koeta muuta kuin on-off -asetelma ja kaikki muut sävyt ovat vähitellen katoamassa.

Väitätkö, että Suomessa käytiin aiemmin parempaa poliittista keskustelua?

– Kyllä. Tai sanotaan, että tietyillä aloilla käytiin, toisilla ei.

– Ulko- ja turvallisuuspolitiikasta puhutaan tänä päivänä poliittisemmin, avoimemmin ja kiinnostavammin kuin viisitoista vuotta sitten. Joskin keskustelijoiden määrä on aika pieni.

– Mutta arvopohjaista yhteiskunnallista keskustelua käydään hirveän vähän.

Lipposen iskusanat ärsyttivät

Toiseksi Ahoa ärsytti politiikan muuttuminen iskusanoiksi. Esimerkki siitä oli pääministeri Paavo Lipponen joka sanoi muutama viikko aiemmin KU:ssa, että vuoden 1999 eduskuntavaaleissa torjuttiin työreformi ja sitä myöten uusliberalistinen käänne.

– Jos uusliberalismilla ymmärretään kovuutta, vähäosaisten aseman heikentämistä ja ihmisten jakamista kahtia, niin kyllähän tästä on vuoden 1995 jälkeen tullut paljon kovempi yhteiskunta. Siinä mielessä tämä on paljon uusliberalistisempi yhteiskunta. Ajatus, että sellainen kehitys pysäytettiin tuntuu suoraan sanoen koomiselta, kun kaikki näkevät, mitä on tapahtunut.

Suhteellisen uusi piirre politiikassa oli myös pakko päästä hallitukseen. Miksi?

– Se on juuri tämä, etteivät mielipiteet ja linjat ole enää samalla tavalla merkittäviä kuin aiemmin. Nyt kyse on näkyvyydestä ja esillä olemisesta. Ja siihen on paremmat edellytykset hallituksesta kuin oppositiosta, Aho vastasi.

– Opposition penkillä olon tekee hankalaksi se, että luontevia tilanteita saada julkisuutta ei ole kovin paljon.