20 vuotta sitten vietettiin historiallista yötä, kun euro korvasi markan – muistatko, mikä luku on 5,94573?

Tammikuun 1. päivä vuonna 2002 jäi mieleen monesta syystä, mutta ei siksi, että se oli tiistai.

Kalajoesta tuli kaupunki.

Kangaslampi muutti Etelä-Savosta Pohjois-Savoon siirtymättä metriäkään.

Suomi sai vähemmistövaltuutetun, vaikka enemmistökin oli vielä vailla valtuutettua.

Eikä unohdeta, että 1. tammikuuta vuonna 2002 kaksitoista Euroopan unionin (EU) jäsenvaltiota otti käyttöön yhteisen valuutan, euron.

Euromaiden valuuttakurssit kiinnitettiin toisiinsa kuin ikuisen kumppanuuden siteillä tai kuin merirosvoalus kiinnittyy kauppalaivaan.

Näkökulmat operaatiosta ovat vaihdelleet vuosikymmenten saatossa – laidasta laitaan. Suomi oli yksi euroon lähteneistä. Se tarkoitti hyvästijättöä omien sankarpoikien Nurmen, Linnan, Aallon, Sibeliuksen, Lönnrotin ja Chydeniuksen kuville.

1. tammikuuta 2002 ja erityisesti keskiyön jälkeiset tunnit muistetaan Suomessa herrojen hassuttelusta ja rahvaan jonottelusta.

Jälkimmäinen oli maltillista verrattuna hassutteluun.

Edullisen aikavyöhykkeen ansiosta Suomi ja Kreikka astuivat euroon 60 minuuttia ennen keskieurooppalaista pääjoukkoa. Tästä irrotettiin iloa.

Silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö – nykyinen tasavallan presidentti – soitti kreikkalaiselle kollegalleen Nikos Christodoulakisille kysyäkseen, oliko tämä jo käyttänyt ensimmäiset euronsa.

Se oli kuivaa huumoria, sillä Niinistö tunnettiin tarkan markan miehenä.

Euroon siirtyminen oli pieni Niinistö-show. H-hetkellä valtiovarainministeri oli Raha-automaattiyhdistyksen ja Rahapajan kutsuvierastilaisuudessa Casino Raylla leikkaamassa jättisaksilla auki pussin, joka sisälsi eurokolikoita.

Tuolloin Raha-automaattiyhdistys nautti vielä yleistä arvostusta eikä sen ajateltu putsaavan ongelmamummoja eläkerahoista.

Niinistö ei hävinnyt kolikoitaan yksikätiselle rosvolle, vaan maksoi itselleen kahvit. Toki hän oli Casinolla vieras, mutta maksaminen juhlisti tilannetta.

Ja olihan hän juuri saanut pussukan.

– Sanomme kiitokset markalle, se on työnsä tehnyt, Niinistö sanoi.

Lause ei lentänyt kansakunnan muistiin, mutta ajoi sillä hetkellä asiansa.

”Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä” on hiukan samansukuinen yhteiseurooppalaiseen fraasiperinteeseen kuuluva sanonta.

Mutta ei sisällä kiitosta.

Kohta Niinistö oli jo Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa nostamassa pankkiautomaatista ensimmäisiä euroseteleitään. Koko Aleksin pituudelta ja lumisille sivukaduillekin raikasi Abban ikivihreä Money, money, money.

Suomi svengasi euroon kuin hirvi.

Seuraava rasti oli Niinistön kaukaiselle edeltäjälle J.V. Snellmanille nimetyn kadun varressa toimiva Suomen Pankki, joka oli poikkeuksellisesti auki. Niinistö vaihtoi kahden Sibeliuksen edestä markkoja euroiksi.

Suomen Pankin eteen oli syntynyt jono jo reilusti ennen keskiyötä. Nykyisin on vaikea löytää pankkikonttoria, johon asiakas pääsisi sisään päivälläkään, mutta euron humuyönä ei oltu niuhoja, kopeita eikä köyhiä.

Helsingin pankkiautomaateilla, kuten etukäteen mainostetun Postitalon seinällä, jonot olivat maltillisia tai mitättömiä. Suomen Pankin yli tunnin jono koostui arvatenkin kaikkein innokkaimmista asianharrastajista, aficionadoista.

Tämä oli ennen ämpäriaikaa. Euroja ei annettu ämpäreissä.

– Ihana nähdä, että ihmiset haluavat tulla mukaan historiallisena siirtymähetkenä, leperteli työpaikalleen yönselästä poikennut pääjohtaja Matti Vanhala, jonka moni nykynuori saattaa sekoittaa Matti Vanhaseen.

Muitakin keskuspankin viskaaleja oli saapuvilla, haitari soi, mehu juoksi ja pipareissa oli eurokuviot. Suomen Pankki oli loppukeskiyötä ja uudenvuoden iltapäivää varten koonnut satasen ja viidensadan markan arvoisia europusseja. Vaihdettaviksi.

Välillä piti nukkua.

Suomen Pankki oli myös laatinut kansalaisille jaetun euro-oppaan, jossa vastattiin muun muassa sellaisiin kysymyksiin kuin Tarvitsenko uuden lompakon (”et todennäköisesti”) ja Miten tunnistan aidon euron.

Kysymys oli siis uusien euroseteleiden ulkomitoista, ei paksuudesta.

Kansakunta pidätteli henkeään opetellessaan ulkoa markan virallisen muuntokertoimen olevan 5,94573. Euro oli siis noin kuusi markkaa.

Aikakauden suosittu yrityslahja oli markat euroiksi muuttava eurotaskulaskin. Pelkät muuntotaulukotkin olivat aluksi informaatioseksikkäitä.

Yleisen käsityksen mukaan kuuden markan muuttumista yhdeksi euroksi oli lähes mahdoton hahmottaa, paitsi että pian kukaan ei enää muistanut koko asiaa.

Totta kai euroyönä Suomen Pankille oli kokoontunut myös mielenosoitus, piskuinen sellainen. Kyltissä luki Markan hävitys, Snellmanin häväistys.

Toki muutos oli dramaattinen niille, jotka eivät olleet olleet mukana edellisessä isossa revohkassa, kun tammikuussa 1946 kaikki isot setelit piti leikata kahtia ja maksaa saattoi vain vasemmalla puoliskolla. Arvokin oli tietysti puolikas.

Euroihin siirtyminen ei sisältänyt markan pahoinpitelyä. Pelkän saattohoidon, joka päättyi 1. maaliskuuta 2002.

Siitä lähtien euro oli Suomessa ainoa laillinen maksuväline.

Mitkä ovat sinun muistosi euroon siirtymisestä? Kommentoi!