Elämäni biisi -tähdet paljastavat nyt oman elämänsä biisit – erikoinen paljastus vei hohdon Katja Ståhlin nuoruuden­rakkaudesta

Diandra: Vicky Rosti, Kun Chicago Kuoli

”Minulla on laaja musamaku ja monia elämäni biisejä. Yksi hauskimmista tarinoista kuitenkin sijoittuu vuoteen nakki ja muusi, kun olin noin 15-vuotias. Olimme musiikkileirillä Sastamalassa ja poikkeuksellisesti se järjestettiin hotellissa. Sekös vasta oli mahtavaa!

Saimme syödä joka päivä ranskalaisia buffetista ja juoda limua limuhanoista. Kävimme jatkuvasti uimassa hotellin altaassa ja menimme tyyliin uimapuvuissa orkesteriharjoituksiin. Silti harjoittelimme tunnollisesti ja olimme riemuissamme kun huomasimme, että suuri suosikkimme Virve Rosti ja Menneisyyden Vangit oli tulossa sattumoisin juuri leirimme vikana iltana keikalle hotelliin.

Pääsy oli meiltä nuorilta leiriläisiltä kielletty, mutta hätä keinot keksii. Olin ottanut mukaan ”bilepaitoja” ja korkkareita, ja niinpä me vuotta nuoremman ystäväni kanssa meikkasimme ja pukeuduimme parhaimpiin vaatteisiini näyttääksemme niin vanhoilta kuin mahdollista. Meidän leiriläisten iltapalabuffettiin oli jätetty mansikkamehua, jota kaadoimme viinilaseihin, jotka olimme löytäneet sattumalta. Sitten jäimme odottamaan, että salista alkoi kuulua puolen yön aikaan musiikkia.

Keräsimme kaiken pokan, mitä meiltä löytyi, ja ”viinilasit” kädessä keskustellen purjehdimme portsarien ohitse itsevarmoina kohti eturiviä. Hämmästys oli suuri, ettemme jääneet kiinni ovella ja olimme ainoat leiriläiset, jotka suunnitelmassaan onnistuivat! Osasimme lähes kaikki biisit ulkoa ja tanssimme hiestä märkänä koko loistavan keikan. Olimme katsoneet keikkasalista poistumisreitin ajoissa, ettemme jäisi silloinkaan kiinni. Eli keikan jälkeen livahdimme takaisin huoneisiimme, ja kerroimme kavereillemme, kuinka mahtava keikka oli. He olivat innoissaan puolestamme.

Meillä oli niin kuuma, että menimme huoneemme parvekkeelle vilvoittelemaan. Kello oli varmaan jo yksi yöllä, ja lauloimme sydäntemme kyllyydestä yhtä lempilauluamme, ”Kun Chicago Kuoli”. Huomasimme, että alhaalla terassilla oli jotain juhlaporukkaa, mutta se ei meitä haitannut, olimme niin fiiliksissä. Laulamisen jälkeen ääni alhaalta huudahti ”hyvin vedetty!”, ja kun katsoimme alas, pimeydessä vilahti punainen hiuspehko ja Vicky Rosti näyttämässä peukkua! Siksi Kun Chicago Kuoli on yksi elämäni biiseistä.”

Pepe Willberg: Elvis, Surrender

”Mun elämäni biisi tulee suoraan fiilispuolelta. Muistan hyvin sellaisen Elviksen kappaleen kuin Surrender. Se on italialainen napolilaislaulu, alkuperäiseltä nimeltään Torna a Surriento, eli vapaasti suomennettuna Palaja Sorrentoon. Se oli mulle jossain vaiheessa todella merkityksellinen kappale, ja nimenomaan Elviksen esittämänä. Olin ehkä 13-vuotias, neljätoista korkeintaan, kun olin kesälomalla ja kaverilla oli se levy. Muista yhä, kuinka sitä kuunnellessa mulle tuli sellainen positiivisesti surumielinen olo. Se on sillä tavalla jäänyt mieleen ja kuuntelen sitä yhä mielelläni aina kun se sattuu eteen. Tällä hetkellä en valitettavasti omista sitä levyä. Kaiken näköistä hienoa olen kuullut matkan varrella, mutta tämä biisi on jäänyt erityisesti mieleen.”

Lenni-Kalle Taipale: Michael Jackson, Bad

”Mun maailman mullisti vuonna 1987 muuan Michael Jackson. Näin Levyraadissa – joka on muuten kuin Elämäni biisi -ohjelma, ja Katja on ihan yhtä loistava kuin Jukka Virtanen ja ohjelmassa paljon samaa – Michael Jacksonin Bad-musavideon ja olin samantien myyty. Opettelin tanssimaan kuin Jackson, ja itseasiassa minusta kirjoitettiin elämäni eka lehtijuttu, kun tanssin laivan discossa just Bad-biisiä! Eli elämäni biisi on Bad.”

Irina: Toto, Georgy Porgy

”Minulla on monia elämäni biisejä tai kappaleita, joita olen tarvinnut elämäni eri vaiheissa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyin kuitenkin Toton Georgy Porgyyn.

Olin 17-vuotias, kun päädyin tuttujen poikien bändiin taustalaulajaksi. Bändissä soitettiin pääsääntöisesti Toton musiikkia ja yksi kappaleista oli Georgy Porgy, jossa minullakin oli solistinen osuus. Olin esiintynyt solistisesti lähinnä koulun juhlissa, mutta Steeltownin riveissä pääsin kunnolla kiinni bändielämään treeneineen ja keikkoineen, ja se oli ihanaa – unelma, joka toteutui.

Teimme myös omia kappaleita englanniksi ja myöhemmin suomeksikin Rajatapaus -nimellä levytyssopimuksen toivossa. Olimme tiivis porukka. Vietimme paljon aikaa laajennetussa kaveriporukassamme ja teimme myös yhteisen reissun Helsinkiin Toton konserttiin. Seisoimme toisessa rivissä ja muistan, miten tajunnanräjäyttävä kokemus oli katsella Steve Lukatheria laulamassa ja soittamassa kitaraa, kuten myös rumpalia, jonka rummut eivät suinkaan olleet lavan takana, vaan edessä ja vieläpä meidän edessämme. Konsertissa kuultiin myös Georgy Porgy.

Bändissä oli upea ja upeaääninen tumma nainen laulamassa, ja vaikken todellakaan ollut mikään maailman itsevarmin nuori nainen, koin kuitenkin hengenheimolaisuutta laulajan kanssa. Olimme yhteisen asian äärellä. Steeltownin ja Rajatapauksen jälkeen päädyin eri bändeihin solistin paikalle. Uudet projektit toivat mukanaan aina uusia hyviä tuttavuuksia, ja lopputulemana päädyin tekemään omaa musiikkia omalla nimellä.”

Jarkko Ahola: Twisted Sister, We’re Not Gonna Take It

”Näitä elämäni biisejä on varmasti enemmänkin, mutta We’re Not Gonna Take It on sikäli avainbiisi, että sen kautta raskaampi rock kolahti ensimmäisen kerran lujaa. Ikää taisi olla seitsemän, kahdeksan vuotta. Musiikkimaku oli betonoitu vuosiksi eteenpäin ja sitä kautta myös omat myöhemmin heräävät musiikilliset intressit, jotka konkretisoituivat isolle yleisölle Teräsbetonin muodossa.”

Katja Ståhl: Red Hot Chili Peppers, Under The Bridge

”Tämä liittyy sellaiseen kesäromanssiin, joka mulla oli nuorena. Se oli jotenkin hyvin poikkeuksellinen. Me aloitettiin rupattelemalla sen tyypin kanssa, oltiin samoissa juhannusbileissä. Musta se oli vaan tosi kiva, ja mä nyt tykkään jutella. Sitten me juteltiin tosi paljon. Yhtäkkiä me vaan huomattiin, että me ollaankin aivan villiintyneitä toisistamme, ja se oli jotenkin tosi ihmeellistä.

Elämä jatkui sitten juhannuksen jälkeen. Niihin aikoihin oli puhelinvastaajat, ja se oli aina vähän jännittävää, kun meni kotiin, että mitäs siellä on. Olin töissä Kaivolla niihin aikoihin ja tulin aamuyöstä himaan töistä, joskus viiden korvilla. Sitten katsoin, että puhelinvastaaja on täynnä, miten se voi olla täynnä. Mitä täällä on oikein tapahtunut?

Kuuntelin sen, ja se oli sitten tämä henkilö, joka oli jättänyt sinne ihan vain tervehdysviestin ja soittanut sen mun puhelinvastaajan kasetin täyteen tätä mun lempibiisiä. Olin ihan repeämispisteessä, että miten voi olla näin romanttista ja ihanaa.

Elämä vei sinne, tänne ja tonne. En ole nähnyt häntä varmaan 25 vuoteen. Tuossa se jossain lähitienoolla kai asuu. Kysyin yhdeltä kaverilta, että mitä sille kuuluu ja ihmettelin, ettei olla nähty kaupassa. Kaveri sanoi, että ’eei se käy kaupassa, sen vaimo käy’. Ehkä ihan hyvä, ettei menty kihloihin ja noin pois päin.”

Kasmir: Kid Cudi feat. MGMT & Ratatat, Pursuit of Happiness

”Tämä biisi on kahdella tapaa elämäni biisi.

Se esitteli minulle aikoinaan kokeilevampaa tuotantoa hiphopista ja oikeastaan ensimmäisen räppärin johon pystyin samaistumaan.

Tämä biisi ja sen tuotanto avasi minulle kokonaan uuden sivun taiteellista inspiraatiota. Kasmiria ei varmastikaan olisi olemassa ilman hiphop-vaikutteita.

Toinen ja syvällisempi syy on se, että ”pursuit of happiness” on vakiintunut ehkä tärkeimmäksi elämänfilosofiakseni. Haluan korostaa, että tämä on vain minun mielipiteeni ja uskomukseni, mutta onnellisuuden tavoittelu ja sen löytäminen ovat valtavan tärkeitä asioita. Omasta onnellisuudesta kumpuaa myös läheisten onnellisuus.

Tämä biisi on toiminut taustamusiikkina kaikissa isoissa, elämää muokkaavissa päätöksissä aikuisiällä. Jäädäkö tähän ja olla onneton, vai kurkottaa kohti unelmiaan ja sitä kautta onnellisuutta.”