Emil Soravuo asui vanhempiensa luona 24-vuotiaaksi asti – MM-sankari kertoo, miten harvinainen järjestely toimi

Telinevoimistelun MM-mitalistista Emil Soravuosta olisi voinut tulla golfammattilainen. Se olisi ollut jopa todennäköistä. Soravuon isä Riku Soravuo oli yksi Suomen menestyneimmistä golfinpelaajista 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Riku Soravuo, nyt 55, voitti kolme peräkkäistä Suomen mestaruutta 1980-luvun lopulla ja siirtyi ammattilaiseksi. Pelit kansainvälisillä kentillä eivät kuitenkaan sujuneet riittävän hyvin, kun putti ei kulkenut. ”Korvienvälijuttu”, hän luonnehtii.

Soravuo lopetti vähiin jääneet kiertuevuotensa vuonna 1993 ja aloitti golfvalmentajan uran. Kun pelaajaura oli ohi, oli Rikun ja hänen vaimonsa Heidin oli mahdollista perustaa perhe.

– Sittenhän tämä jätkä sieltä saman tien tupsahti, Riku sanoo työpaikallaan, Keran hallien GoGolf Loungessa Espoossa. Hän viittaa vieressään istuvaan Emiliin, 24.

Emil syntyi vuonna 1997. Samana vuonna Jani Tanskanen voitti telinevoimistelun MM-kultaa rekillä. 24 vuotta myöhemmin, lokakuussa 2021, Soravuosta tuli seuraava suomalainen telinevoimistelun MM-mitalisti. Tällä kertaa mitali tuli permannolla.

Lue lisää: Emil Soravuo saavutti yllätysmitalin MM-kisoissa – näin hän sai itsestään irti ennätystuloksen: ”Olin omassa maailmassani”

Soravuosta tuli voimistelija eikä golfin pelaaja sen vuoksi, että hänellä oli niin paljon energiaa lapsena. Hän innostui jo kaksivuotiaana heittelemään frisbeetä, mitä olisi jaksanut tehdä Rikun kanssa tuntitolkulla. Myös kiipeily oli kova juttu.

– Emil vietti enemmän aikaa puussa kuin maassa. Tarhatädit ihmettelivät, missä Emil on, kunnes he katsoivat ylös ja huomasivat, että ahaa, taas puun oksalla, Riku muistelee.

Tulee mieleen eräs lähes Emilin nimikaima Vaahteramäestä.

– Golf oli liian rauhallista, Emil sanoo isänsä vieressä sohvalla.

Emiliä ja Rikua, poikaa ja isää, on hauska katsella. He ovat samanpituisia ja -näköisiä. He nostavat oikean jalkansa samalla tavalla vasemman päälle. Heissä on samanlaista, hieman kärsimätöntä ja nykivää energiaa, jota olisi selvästi mukavaa purkaa liikkumiseen.

Emil ja Riku ovat harvinainen ja sympaattinen poika-isä-pari. Kuva: JUSSI HELTTUNEN

He ovat melko harvinainen isä-poika-pari. Suomalaisessa urheilussa on tyypillistä, että isä on ollut huipulla jossain perinteisessä lajissa, kuten painissa tai voimistelussa. Lajeissa, joissa miljoonat eivät liiku, mutta kroppa hajoaa.

Lapsista on sitten tullut rahakkaampien lajien, kuten joukkue- tai mailapelien ammattilaisia.

Soravuoilla kävi toisin päin, Rikun yrityksestä huolimatta. Ei hän Emiliä golfin pariin yrittänyt pakottaa.

– Mutta tarjosin mahdollisuuksia, kun itse olen alalla. Kun Emil oli nuori, hankin hänelle esimerkiksi hyviä mailoja, Riku sanoo.

Kun poika oli täyttämässä kuusi, vanhemmat totesivat, että ehkä energiaa kannattaisi purkaa johonkin muuhun kuin keskittymistä ja malttia vaativaan golfiin. He veivät Emilin Tuulimäen väestönsuojaan, jossa kokoontui Espoon Telinetaiturien jumppakoulu.

Aluksi jumppakoulun vetäjä sanoi, että ryhmässä saisi aloittaa vasta, kun lapsi olisi täyttänyt kuusi. Sitten Emil päästettiin vapaaksi muiden lasten sekaan touhuamaan. Ohjaaja katsoi menoa ja totesi Rikulle ja Heidille, että tuokaa tänne vaan.

Emil Soravuo sai Suomen historian ensimmäisen telinevoimistelun MM-mitalin permannolta. Kuva: Mikko Stig / Lehtikuva

Kaksi asiaa tapahtui. Ensinnäkin Emilin energia saatiin onnistuneesti purettua Tuulimäen pommisuojaan. Rikun mukaan hän ei ollut lainkaan vaikea lapsi, vaikka virtaa riitti.

– En muista, että Emil olisi kotona hyppinyt seinille tai että häntä olisi pitänyt rauhoittaa sanomalla, että menepä istumaan tuohon ja katso telkkaria. Olen pitänyt luonnollisena, että jos lapsi on terve, hän haluaa liikkua ja tehdä koko ajan jotain. Näin itse olen suhtautunut kasvattamiseen ja elämään, Riku sanoo.

Jumppakoulusta alkoi telinevoimisteluharrastus, joka johti Soravuon MM-pronssiin ja unelmaan Pariisin olympiakisoista 2024. Isä ja poika muistavat vain kaksi karikkoa, joihin harrastus meinasi tyssätä.

Eräänä syksynä, kun Emil oli saanut viettää koko kesäloman vapaasti kavereiden kanssa, harjoituksiin lähteminen ei meinannut maistua.

– Jouduimme yhtenä vuonna viemään Emilin telinevoimisteluharjoituksiin itkien. Hän sanoi: ”Minähän en lähde. Tämä on ihan hölmöä hommaa.” Hyvä, että pidimme vaimon kanssa päämme, Riku sanoo.

Myös murrosiässä, yläasteella, Soravuolla oli pientä nikottelua, kun piti päättää, siirtyykö harrasteporukasta kilparyhmään. Hän siirtyi.

– Olin tottunut olemaan kavereiden kanssa. Sitten treenejä olikin melkein joka päivä, Emil sanoo.

– Elämä olikin yhtäkkiä kurinalaista, Riku täydentää.

– Pari ensimmäistä vuotta oli vaikeita, mutta onneksi jäin. Siitä se lähti, Emil lisää.

Emil ja Riku Soravuo eivät löytäneet juuri yhtäläisyyksiä golfista ja telinevoimistelusta. Kehonhallintaa ja vastavoimien ymmärrystä molemmissa kuitenkin tarvitaan. Kuva: Philip Fong / Lehtikuva

Emil Soravuo on joutunut nuoressa elämässään luopumaan monesta pienestä asiasta urheilu-uran vuoksi. Kaverien kanssa hengailulle ei ole ollut aikaa eikä juhliminen ole tullut kysymykseen. Kunnon kesälomia ei koskaan ole voinut pitää.

Isästä on ollut apua ja tukea valintojen edessä.

– Koska isällä on omaa urheilutaustaa, hän on osannut painaa oikeista napeista. Isä on tukenut minua kaikilla tavoilla. Tärkeintä on ollut, että hän on työntänyt minua eteenpäin, Emil sanoo.

Riku ja Heidi istuivat tv:n edessä Suomessa ja katsoivat suorana lähetyksenä poikansa MM-pronssisuoritusta Japanissa. Isä ei pystynyt istumaan (hän on sekoitus rauhallisuutta ja rauhattomuutta), vaan käveli ympäriinsä. Emilin suoritus jännitti. Miten hypyt tulevat alas? Toivottavasti poika ei mokaa.

– Kun Emilin suoritus oli loppu, sanoin vaimolle, että perhana, neljäs sija on aika lähellä. Kun kolmas sija tuli, purskahdimme molemmat kyyneliin. Se oli herkkä ja hieno hetki, Riku sanoo.

– Tunsin ihan ääretöntä mielihyvää. Tiedän, kuinka paljon Emil on nähnyt vaivaa menestyksensä eteen. Tuntuu samperin hyvältä, että työlle tuli palkinto. Vieläkin tulee kyynel silmään, kun sitä miettii, isä lisää.

Emil Soravuo, 24, muutti vasta elokuun alussa pois vanhempiensa luota, Espoossa sijaitsevasta lapsuudenkodistaan. Hän vaihtoi maisemaa Helsinkiin, pääkaupunkiseudun urheiluakatemian uudelle Urhea-kampukselle, jossa hän sekä asuu, harjoittelee että opiskelee liikunnanohjaajaksi.

Soravuo oli kaveriporukkansa viimeinen pesästä lentänyt. Sitä hän ei kuitenkaan pidä yhtenä telinevoimistelulle tekemistään uhrauksista.

– En kokenut, että kotona olisi tietenkään mikään pakko asua. Kotona oli aina kaikki valmiina, kun tuli treeneistä, mikä oli paljon helpompaa. Se oli edellytys, että pystyi täysillä treenaamaan. Jos ei olisi tullut Urhean kampusta ja olisi pitänyt muuttaa jonnekin muualle, se olisi voinut hankaloittaa asioita ja treenit olisivat jääneet vähemmälle. Olisi pitänyt ehkä lähteä tekemään duunia, Soravuo sanoo.

Hänen isänsä Riku on tyytyväinen kuullessaan, ettei treeneistä kotiin tuleminen koskaan ollut tervanjuontia pojalle.

– Saimme esitettyä asiat niin, että kun Emil oli himassa, hänen ei tarvinnut huolehtia mistään. Emme ottaneet vuokraa. Sanoimme muutamia vuosia sitten, että niin kauan kuin hän haluaa voimistelussa huipulle, niin kauan me hoidamme asiat. Jos hän asuu kotona. Jos hän muuttaa muualle, se on eri asia, Riku Soravuo kertoo.

Riku ja Emil Soravuolla ei viime aikona ole ollut aikaa urheilla yhdessä. Lajitkin eroavat toisistaan. Emil tykkää vapaa-ajalla koripallosta, Riku enemmän tenniksestä ja padelista. Kuva: JUSSI HELTTUNEN

Eivät vanhemmat ja Emil toistensa jaloissa pyörineet, vaikka saman katon alla asuivatkin. Espoolaisen paritaloasunnon alakerta oli Emilin valtakuntaa, vanhemmat pysyivät yläkerrassa. Nyt Emilin huone on Heidi-äidin etätyöhuone, jossa pojalle on vierailuja varten sänky.

Pesäero on alkanut mukavasti molemmista osapuolista. Emil ei ole ehtinyt vielä edes ajattelemaan kotoa lähtemistään. Muutosta on kolme kuukautta ja väliin mahtuu MM-pronssi sekä mediapyöritys.

– Mitään ongelmia ei ole ollut. Ei kampus ole kotoa kuin 25 minuutin päässä. Pääsen viikonloppuisin kotiin pesemään pyykit. Jos olisin muuttanut kolmen tunnin päähän, olisi voinut tulla ikävä. Minulle on helpompaa, että koti on niin lähellä.

Vanhempien asunnossa elämä on pojan lähdettyä rauhoittunut.

– Vaimolle se oli pahempi paikka kuin minulle, että vauva lähti pois kotona. Koti on hiljentynyt ja vähemmän menee rahaa ruokiin, Riku sanoo.

Niin, kovassa fyysisessä kunnossa oleva Emil taisi syödä yhtä paljon kuin hänen vanhempansa yhteensä.

– Suunnilleen. Suunnilleen, Riku sanoo nauraen.