Banner Before Header

”Epäonnistujan merkki”, ajatteli Ville reputettuaan ruotsin yo-kokeissa – on nyt toimitusjohtaja

Meistä tuli lääkäreitä, virkamiehiä, vääpeleitä, kuten Anssi Kelan laulussa sanotaan.

Ilta-Sanomat kertoi taannoin Arhi Esansaaresta, joka kirjoitti aikoinaan lukiosta B:n paperit.

Sittemmin hän luki itsensä lääkäriksi ja sai myöhemmin myös ADD-diagnoosin, joka on yksi ADHD:n eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön kolmesta ilmenemismuodosta.

– Diagnoosi oli helpotus, sillä ymmärsin sen myötä, miksi opiskelu ja asioiden oppiminen oli aiheuttanut minulle niin paljon haasteita, Esansaari totesi.

Lue lisää: Vanhemmat nauroivat kun B:n paperit kirjoittanut Arhi kertoi hakevansa lääkikseen

Hän muistutti osaamista olevan monenlaista ja arvosanojen mittaavaan vain yhdenlaista osaamista.

– Ei kannata jäädä tuijottamaan liikaa arvosanoja tai kuunnella sitä, että ”susta ei ole mihinkään”.

IS kysyi lukijoilta vastaavia kokemuksia, joissa kouluaika oli haastavaa, mutta myöhemmin oma polku kuitenkin löytyi.

Opettajan sanat jäivät mieleen

Opettaja: ”Mites Aapo, menetkö sinä lukioon?”

Minä: ”Ai minä? En.”

Opettaja: Niin… Se on ehkä ihan hyvä…”.

Näin vastasi opettaja peruskoulussa Aapo Liukolle, 32. Se jäi mieleen, vaikka opettaja ei todennäköisesti tarkoittanutkaan pahaa kommentillaan.

– Lukio ei tosiaan ollut minulle se luontevin vaihtoehto, enkä sinne myöskään hakenut.

Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvona komeili 6,7 eikä sillä olisi kovinkaan monen lukion portit avautuneetkaan.

– Yhteishaussa hain autonasentajaksi, koska halusin päästä alalle, missä pääsee tekemään paljon käsillä, eikä vaadi kohtuutonta määrää teoriaopiskelua.

Liukko pääsi haluamalleen autonasentaja-linjalle, josta valmistui hyvin arvosanoin vuonna 2009.

Hän kertoo kuitenkin tienneensä jo tuolloin koulussa, että autoasentajan töitä hän tekisi pitkään.

Ensihoitajana työskentelevä Aapo Liukko haluaa kannustaa nuoria sen suhteen, että myöhemminkin voi innostua opiskelemaan ja oma polku löytyy kyllä aikanaan.

Myöhemmin hän kiinnostui ensihoitajan ammattikorkeakoulututkinnosta. Halutun koulun ovet eivät kuitenkaan auenneet.

Sen sijaan hän päätyi hakemaan Metropoliaan opiskelemaan sairaanhoitajaksi, jonne pääsi ensi yrittämällä.

Sairaanhoitajaksi valmistuttuaan vuonna 2015 hän työskenteli sairaalan päivystyksessä noin kolmen vuoden ajan, kunnes pääsi lopulta pitkään haaveilemaansa kouluun lukemaan itsensä vielä ensihoitajaksi.

Vuonna 2020 Aapo Liukko valmistui lopulta ensihoitajaksi. Koulut eivät ole kuitenkaan vielä täysin ohi.

– Sain juuri viime viikolla tiedon, että pääsin kevään yhteishaussa läpi ja aloitan syksyllä työn ohessa akuutti- ja ensihoidon kehittämisen ja johtamisen tutkinnon ylemmässä ammattikorkeakoulussa Oulussa.

YAMK-tutkinto vastaa yliopiston maisteritutkintoa. Pitkälle on tultu peruskoulun opettajan toteamuksesta, että parempi, jos Aapo ei mene lukioon.

Tarinallaan Aapo haluaa kertoa, että myöhemminkin voi innostua opiskelemaan ja oma polku löytyy kyllä aikanaan.

– Peruskoulussa en varmasti olisi uskonut, jos joku olisi minulle sanonut, että tulevaisuudessa olen sairaanhoitaja ja ensihoitaja. Tuskin olisin uskonut sitä vielä ammattikoulussakaan.

Elina Viljakainen on työskennellyt lääketeknikkona kuusi vuotta, mutta tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä auki.

”Jokainen kokemus on uusi avain”

Pian 27 vuotta täyttävä Elina Viljakainen muistelee yläasteen olleen vaikeaa aikaa.

– Tuntui, etten aina tuntenut itseänikään teini-iän pyörteissä. Vaikeudet lisääntyivät yhdeksättä luokkaa kohden.

Kouluun meneminen tuntui hänestä vaikealta. Myös ympäristö ja numeroiden huonontuminen ahdisti, joka ruokki negatiivista kehää.

Peruskoulun päättötodistus ”vilisi vitosia ja kutosia” – paitsi taito- ja taideaineissa, joissa numerot olivat parempia.

– Kun tuli aika hakea toisen asteen tutkintoihin, ilmoitin vanhemmilleni, etten halua jatko-opiskelemaan. Ikä oli tuolloin 15 vuotta.

– Vastaanotto oli muistaakseni yllättävän hyvä, vaikka jälkikäteen vanhempieni kanssa puhuessa he tietenkin olivat mietteliäitä ja huolissaan tulevaisuudestani.

Olin itselleni äärimmäisen kiitollinen, että löysin oman polkuni, jossa sain myös oppia elämästä enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Elina haki kuitenkin ammattikouluun opiskelemaan turvallisuusalaa ja saikin koulupaikan, mutta ei ottanut sitä vastaan.

– Etsin töitä ja tein valehtelematta ainakin 80 työhakemusta puolen vuoden aikana. Suhteita ei ollut, joten työ oli löydettävä itse.

Lopulta hän pääsi muutamaksi kuukaudeksi töihin vanhusten päivätoimintaan, ja myöhemmin hän haki henkilökohtaiseksi avustajaksi.

Hakemukset tuottivat tulosta, sillä ikärajaa ei ollut, eikä kokemustakaan välttämättä tarvittu.

– Ehdin avustamaan kolmea eri liikuntarajoitteista ihmistä puolen vuoden aikana, kunnes sain vakituisen työpaikan 17-vuotiaana ALSia sairastavan miehen avustajana. Tein sitä työtä kolmisen vuotta.

– Olin itselleni äärimmäisen kiitollinen, että löysin oman polkuni, jossa sain myös oppia elämästä enemmän kuin olisin koskaan uskonut.

Myöhemmin henkilökohtaisen avustajan työn loputtua Elina hakeutui TE-toimiston kautta työkokeiluun apteekkialalle.

Ala kiinnosti ja hän pääsi opiskelemaan oppisopimuksella lääketeknikoksi. Koulukin paketoitui 1,5 vuodessa.

– Suosittelen oppisopimuskoulutusta jokaiselle, joka kokee itsensä enemmän käytännön kuin teorian ihmiseksi.

Elina Viljakainen on ollut nyt alalla kuusi vuotta, mutta tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä auki, eikä se häntä haittaa – päinvastoin.

– En edelleenkään ole varma mikä minusta tulisi ”isona”, mutta tässä on vielä hurjasti aikaa miettiä.

Hän kertoo oman äitinsä opiskelleen uuden ammatin 57-vuotiaana, mikä osoittaa sen, että koskaan ei ole liian myöhäistä.

– Haluaisin sanoa jokaiselle nuorelle, joka ei tiedä mikä itsestä tulisi isona, että etsi oma polkusi ja yritä uskoa itseesi, vaikkei kukaan muu tuntuisi uskovan.

– Työnhaku voi olla äärimmäisen hankalaa nuorenakin, mutta se palkitaan! Tartu niihinkin mahdollisuuksiin, joita et olisi kuvitellut tekeväsi. Jokainen kokemus on uusi avain siihen, että löydät itsesi ja mielenkiinnon kohteesi.

Caverion Suomi Oy:n toimitusjohtaja Ville Tamminen on kulkenut pitkän tien. Hän muistelee ruotsin reputtamisen yo-kirjoituksissa olleen pienellä paikkakunnalla epäonnistujan merkki.

”Yo-kokeiden arvosanat eivät ole älykkyyden mitta”

Caverion Suomi Oy:n toimitusjohtaja Ville Tamminen kertoo oman tarinansa olevan vastaavanlainen kuin Arhi Esansaarella B-arvosanoineen.

Kevään kirjoituksissa hän reputti ruotsin ja kirjoitti vasta syksyllä ylioppilaaksi.

– Reputtaminen oli pienellä paikkakunnalla epäonnistujan merkki. Etenkin kun tulin akateemisesta perheestä, 48-vuotias Tamminen muistelee.

Tamminen kertoo armeija-ajan aukaisseen hänen silmänsä.

– Pääsin reserviupseerikouluun ja se itsessään auttoi uskomaan omiin kykyihin.

Varusmiespalveluksen jälkeen hän opiskeli veneenrakentajaksi, mutta pääsi lopulta kolmannella yrittämällä opiskelemaan vapaasta kiintiöstä oikeustieteelliseen.

Haluan rohkaista tällä tarinalla muita, koska mielestäni yo-kokeiden arvosanat eivät ole älykkyyden tai suorituskyvyn mitta.

Hän kertoo, että tuolloin opiskelupaikoista 25 prosenttia valittiin vain pelkän hakutuloksen perusteella.

75 prosenttia otettiin sisään yhteispisteillä, jossa vaikutti pääsykoetuloksen lisäksi yo-todistus.

– Hain jo ennen veneenrakennuskoulua pariin otteeseen ”oikikseen”, mutta en päässyt.

Nykyään hän toimii suomalaisen pörssiyhtiö Caverionin johtoryhmässä, jossa vastaa Suomen divisioonasta.

Caverion suunnittelee, toteuttaa ja ylläpitää kiinteistötekniikkaa sekä teollisuuden palveluita

– Haluan rohkaista tällä tarinalla muita, koska mielestäni yo-kokeiden arvosanat eivät ole älykkyyden tai suorituskyvyn mitta.

– Jonkin sortin ahkeruuden mitta kylläkin juuri siinä iässä. Ei tietenkään pidä arvostella heitä, jotka ovat osanneet hoitaa asiansa hienosti jo nuoruudessa, mutta työelämä on paljon muutakin.

Source Link is.fi