Hanna sai hälytyksen Konginkankaan kuolemansuoralle sunnuntaina – samoin kuin 18 vuotta sitten: ”Vilkkuvalomeri muistutti bussiturmasta”
Siitä on liki 18 vuotta, kun nuori vapaapalokuntalainen Hanna Varteva sai vastaansa kovimman pelastustehtävänsä siihenastisessa elämässään. Kovimman myös tähän mennessä. Ja ehkä – toivottavasti – kovimman myös tulevaisuus huomioiden.
Oli 19. maaliskuuta 2004, kun paperirullia kuljettaneen rekan perävaunu lähti heittelehtimään nelostiellä Konginkankaan kohdalla pian kello kahden jälkeen yöllä. Perävaunu törmäsi päin nuoria laskettelijoita kuljettanutta linja-autoa.
Suomen historian vakavin tieliikenneonnettomuus vaati 23 ihmisen hengen.
Äänekosken VPK:n pelastustyöntekijät alarivissä Vesa Pulli (vas.) ja Timo Pulli, ylärivissä Hanna Varteva ja Jan Fredriksson.
Sunnuntaina 9. tammikuuta samalla kuolemansuoralla kolisi jälleen kohtalokkaasti. Kahden henkilöauton kolari vaati kaksi ihmishenkeä.
Jotkut asiat ovat muuttuneet 18 vuoden aikana. Mutta keskikaidetta ei tieosuudelle ole edelleenkään saatu. Suosituksista huolimatta.
Paljon on ennallaan. Työntekijöiden sukupolvi ei ole ehtinyt vaihtumaan kuin osittain. Niinpä Konginkankaalle kiiruhti sunnuntaina useita samoja pelastajia kuin 18 vuotta sittenkin.
Hanna Varteva, 42, on yksi neljästä Äänekosken VPK:n pelastustyöntekijästä, joka lähti hälytystehtävälle niin bussiturman kuin sunnuntaisen onnettomuuden jälkeen. Noin 20 kilometrin ajon jälkeen edessä oli tuttu suora. Muistot palasivat mieleen.
– Vilkkuvalomeri muistutti bussiturmasta. Nyt se ei kuitenkaan ollut niin iso eikä se valoisan aikaan näyttänyt yhtä massiiviselta. Mutta vilkkuvalojen suuri määrä kertoi, että taas on sattunut pahasti, Varteva kertoo.
– Aika samoja ajatuksia tuli kuin 18 vuotta sitten. Hyvin muistui mieleen se, millaista se silloin oli. Tässä tilanteessa sitä ajatteli ehkä enemmän tien vaarallisuutta ja huonoa sijaintia.
Maaliskuussa 2004 tie oli peilijäässä.
– Sunnuntaina – ja varmaan monena päivänä sitä ennenkin – on ollut yhtä liukasta kuin bussiturman aikaan.
Vesa Pulli (vas.), Hanna Varteva, Jan Fredriksson ja Timo Pulli.
Silloin Vartevalla oli ikää 24 vuotta. VPK-toimintaa oli takana nelisen vuotta. Vanhemmat kollegat, sukulaismiehet, tekivät tuolloin ratkaisunsa.
– Serkut eivät päästäneet minua linja-autoon. He sanoivat heti ovella, että Hanna ei sitten tule kohteeseen. Ehkä he suojelivat minua, ajattelivat, etten kestä sitä, mitä autossa oli vastassa.
– Suojelu oli varmaankin hyväksi. Minulle löytyi paljon muutakin tehtävää. Valvoin lievemmin loukkaantuneita, enkä niin vienyt niiden resursseja, joista oli enemmän hyötyä auton sisällä.
Vpk:laisena Vartevalla on oma leipätyönsä. Bussiturman aikaan hän toimi avustajana Konginkankaan koululla. Niinpä hän joutui jättämään pelastustehtävät kesken.
– Lähdin paikalta kahdeksan jälkeen, kun töissä piti olla yhdeksältä. Soitin töihin ja kerroin, että olen hälytyksellä ja lähden heti, kun saan kyydin.
– Kävin kotona vaihtamassa kamppeet ja ajelin takaisin kohti Konginkangasta. Muistan, että vasta silloin samoja reittejä ajellessa jotenkin tajusi, mitä oli tapahtunut. Hälytyspaikalla ei osannut ajatella realistisesti.
Totuus iski, mutta ei lyönyt maahan. Kriisiä ei tarvinnut puida yksin.
– Pääsin siitä hyvin yli. Oli niin monta mahdollisuutta ja tilaisuutta, missä sai käydä keikkaa läpi. Uskon, että se auttoi.
Kuolonkolareita on tullut työssä vastaan myöhemminkin muutamia. Muttei sentään ihan joka vuosi.
– Onneksi. Ikinä näihin ei kuitenkaan totu. Joka kerta se koskettaa ja aiheuttaa omanlaisia ajatuksia. Yöunet eivät kuitenkaan mene.
– Pitää vaan asennoitua niin, että tekee työnsä niin hyvin kuin pystyy, ja siihen on sitten tyydyttävä. Tilanteille ei siinä vaiheessa mahda enää mitään.
Sunnuntain onnettomuus tapahtui suoran pohjoispäässä ylämäessä.
Sunnuntainen onnettomuus tapahtui suoran pohjoispäässä ylämäessä. Bussiturma tapahtui noin 200–300 metriä etelämpänä.
Hälytyksen tullessa Varteva ei tiennyt vielä tarkkaa sijaintia. Mutta pelkkä tieto nelostiellä tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta antaa aina tietyn viestin.
– Tiesin, että keikka voi kestää kauan. Kotonakin osasivat arvioida, etten tule ihan heti takaisin.
– Tällä kertaa akuutti hetki paikan päällä oli paljon lyhyempi kuin 2004. Mutta raivaaminen ja muut toimenpiteet vievät aina aikaa.
Keskikaide olisi poliisin arvion mukaan pelastanut sunnuntaina ihmishenkiä. Sellaista ei rakennettu 2004. Ei 2005 eikä 2006. Eikä edes 2021.
– Ymmärrän, että Suomessa on monia muitakin kohteita, missä on sama ongelma. Vuosien toivomuksista huolimatta parannukset tulevat viipeellä.
– Mutta harmittaahan se, että tällaista pitää tapahtua uudestaan ennen kuin muutosta tulee. Toivottavasti nyt tulee.
Yksi onnettomuudessa osallisena olleista autoista.