Banner Before Header

Heikki Rita­vuoren pojantytär tapasi työpaikalla isoisänsä murhaajaa hoitaneen – sukulaiset muistelevat kotiovelleen ammuttua ministeriä

Sisäministeri Heikki Ritavuoren kuolemasta tulee maanantaina kuluneeksi 100 vuotta.

Iltaviiden korvilla tiistaina 14. helmikuuta sisäministeri Heikki Ritavuoren vaimo Katri oli puhelimessa ja valmistautui illallistamaan miehensä ja avioparin kolmen lapsen kanssa. Vuosi oli 1922.

Ilmeisesti laukaukset katutasolla eivät kantautuneet hänen korviinsa Nervanderinkatu 11:n neljänteen kerrokseen. Pian hän erotti ovikellon äänen.

Porraskäytävässä hehkuivat ystävätär Gerda Rytin levottomat kasvot. Tuolloisen valtiovarainministerin Risto Rytin vaimo asui lähistöllä ja oli hetkeä aiemmin todistanut ulkona Suomen historian ainoan ministerimurhan. Eräs naapureista kertoi myöhemmin muistavansa lopun ikänsä ulos säntäävän rouva Ritavuoren itkun.

Murhaaja Ernst Tandefelt oli Katrille kaukaista sukua, serkkujen serkku. Nervanderinkatu 11:ssa tätä nykyä asuva Liisa Tarjanne kertoo Ilta-Sanomille, ettei leski vanhoilla päivilläänkään uskonut vähäjärkiseksi ja rappioituneeksi kuvatun Tandefeltin toimineen yksin.

Ensimmäisen kerran Tarjanne vieraili asunnossa helmikuussa 1957. Sulhanen löytyi myöhemmin Katrin ja Heikin tyttärenpojasta Heikki Tarjanteesta.

– Hyvin asiallisesti hän (Katri) totesi, että tutkimukset jäivät kesken. Mutta hän ei ollut siinä vaiheessa jaksanut painaa päälle. Ei se hänen miestään olisi takaisin henkiin tuonut, eikä hänellä kai silloin ollut oikein mitään tukea, Tarjanne kuvailee.

Toimittaja ja tietokirjailija Risto Nikun teoksessa Ministeri Ritavuoren murha (Edita, 2004) Katrin epäilysten osoitetaan heränneen viimeistään oikeudenkäynnin yhteydessä.

Korkeavuorenkadulla hän oli kuullut kahden miehen keskustelevan murhasta ja mainitsevan apteekkari ja suojeluskunta-aktiivi Oskar Janssonin. Tandefelt nimesi Janssonin yhdeksi rikoskumppaneistaan monta vuotta myöhemmin vuonna 1927.

Jälkikäteen olen usein ajatellut, miksi en ole kysynyt sitä ja sitä asiaa.

Kolmen lapsen perhe Kukonharjussa kesällä 1913. Vasemmalta oikealle: Jalmari, Katri, Ilpo ja Anna-Kerttu. Kuvan otti Heikki Ritavuori. Kuva julkaistiin Lasse Lehtisen elämäkertateoksessa ”Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema” (Otava, 2021). Kuva: Ritavuorten perhealbumi

Katri Ritavuori Nervanderinkadun asunnossaan 1960-luvulla. Liisa Tarjanteen mukaan ministerin leskellä oli aina käsityö meneillään. Kuva: Ritavuorten perhealbumi

Esikoinen Jalmari Ritavuori vaikeni isänsä kuolemasta koko elämänsä. Murhan jälkeen perheen maatilaa Kukonharjussa ei ollut enää varaa pitää ja se oli myytävä eteenpäin. Äidilleen katkeroitunut Jalmari muutti pian pois kotoa, eikä hänen tyttärellään Riitta Ritavuori-Jylhällä ole isänsä tuolloisista asumisjärjestelyistä tarkkaa tietoa.

– Sen tiedän, että hän laittoi joksikin aikaa välit poikki ja että perheen kodinhoitaja oli vienyt hänelle ruokaa. Monet asiat ovat tulleet tietooni vasta myöhemmin. En tiennyt sitäkään, että Heikin kuoltua hauta-arkku oli heillä Nervanderinkadulla ja että isä oli kantamassa sitä alas kadulle. Sen on täytynyt olla hänelle erittäin vaikeaa.

Ritavuoren suku vuonna 1943. Yläoikealta: Jalmari Ritavuori, vävy P. K. Tarjanne, Ilpo Ritavuori, Anna-Kerttu Tarjanne (ent. Ritavuori) sylissään poika Jukka, Jalmarin puoliso Siiri, Katri Ritavuori, Ilpon puoliso Kerttu sylissään poikansa Matti, Jalmarin lapset Heikki ja Riitta, Ilpon tytär Ritva sekä Anna-Kertun pojat Pekka ja Heikki. Vieressä tuolilla liki kuusi vuosikymmentä perheessä palvellut Hilda Saarimäki. Kuva: Ritavuorten perhealbumi

Ritavuorten esikoispoika Jalmari Nervanderinkadulla kevättalvella 1921. Isän kuollessa hän oli 17-vuotias. Kuva: Ritavuorten perhealbumi

Myöhemmin metsänhoitajaksi valmistunut Jalmari leikkasi ja liimasi tunnollisesti talteen murhaa käsitelleet lehtikirjoitukset. Tänä päivänä leikekokoelma on Jyväskylässä asustavan tyttären hallussa. Sitä hän on aikuisiällä selaillut arvuutellessaan, mitä kaikkea helmikuisena iltana 1922 todella tapahtui.

– Se nuoruudessa on jännää. Jälkikäteen olen usein ajatellut, miksi en ole kysynyt sitä ja sitä asiaa. Varmaan sitä on itse kullakin. Miksi en kysynyt tätä tai tätä vanhemmiltani? Se suurempi kiinnostus sukuun tulee ihmiselle sitten vasta määrätyssä vaiheessa, Ritavuori-Jylhä sanoo.

1950-luvun lopulla Ritavuori-Jylhä opiskeli sairaanhoitajaksi ja työskenteli Nikkilän mielisairaalassa, jossa Tandefelt oli kuollut keväällä 1948. Elämänjaksoon ajoittuu yksi lukuisista kerroista, jolloin mahdollisuus kysymyksille olisi ollut enemmän kuin otollinen.

– Eräs tapaamani vanhemmanpuoleinen sairaanhoitaja oli ollut siellä, kun Tandefelt tuotiin. Hän oli hoitanut tätä kaikkein vaikeimpien tapausten osastolla.

Jalmari Ritavuoren jäämistöön jäi kattava leikekokoelma ministeri Ritavuoren kuolemaa koskevia lehtikirjoituksia. Riita Ritavuori-Jylhä kokee monen kysymyksen jääneen auki. Kuva: HANNU RAINAMO

Leikekirjaan liimattu muistokirjoitus 1960-luvulta. Kuva: HANNU RAINAMO

Toisen kerran Tandefeltin haamu kummitteli vuonna 1992. Ritavuori-Jylhä oli jäänyt edellisvuonna leskeksi ja yöpyi leikkausoperaation jälkeen Jämsän sairaalassa. Osastovuoteen vieressä seisonut yöhoitaja oli samana päivänä lukenut lehdessä julkaistua muistokirjoitusta 70 vuotta sitten murhatusta sisäministeristä.

– Siinä hän seisoi ja sanoi: ”Olen Tandefelt. Sanooko nimi jotain?” Suuni loksahti auki. Hänkin oli Sysmästä Ernst Tandefeltin synnyinsijoilta ja Tandefelt taisi olla hänen äitinsä setä. Se oli aivan outo tilanne. Hän halusi tietää, olenko tosiaan Ritavuori.

Eiväthän ne taustalla olevat asiat mihinkään häviä, vaikka joku henkilö jopa tapettaisiin.

Ministeri Ritavuoren kuolemaa edelsi Suomen lehdistössä historiallisen aggressiivinen ja julkea lokakampanja. Kommunisteja pidätettäviksi määränneen oikeistolaisen valehdeltiin ohjeistaneen punaisia pakoilemaan lain kouraa ja venkoilleen Neuvosto-Venäjän hyväksi. Kaksi päivää ennen murhaa Åbo Underrätelser julkaisi Helsingin kirjeenvaihtajansa Rafael Collianderin kirjoituksen, jonka viesti ei tulkinnanvaraa juuri jättänyt.

Tämä kärsivällinen kansa sietää kuitenkin sen, että vähemmistöhallitus antaa täysin sopimattoman sisäministerin yksityispuoluetarkoituksessa harjoittaa peliään. Milloin mitta täyttyy? Milloin tapahtuu se osittainen ministeripula, jonka olisi jo aikoja sitten pitänyt tulla?

Edistyspuolueen edustajia yhteiskuvassa vappuna 1920. Vasemmalta oikealle: Heikki Ritavuori, Juho Kaskinen, Risto Ryti, Arvi Kontu ja Mikko Collan.

Ritavuori-Jylhän poika, dosentti Pekka Jylhä kokee isoisoisänsä joutuneen kantamaan yksin harteillaan koko hallituksen politiikan. Hän katsoo tapauksen osoittavan, ettei tulenarkojen kysymysten tulisi julkisessa keskustelussa koskaan henkilöityä yhteen ihmiseen.

– Eiväthän ne taustalla olevat asiat mihinkään häviä, vaikka joku henkilö jopa tapettaisiin. Kuten eivät hävinneet nekään asiat, joita Heikki Ritavuori ajoi, Jylhä toteaa Ilta-Sanomille.

– Tietysti voi olla, että hänen kuolemansa vuoksi jotkut asiat Suomessa viivästyivät. Sille löytyy toki myös historiallisia syitä: IKL (Isänmaallinen kansanliike -puolue) ja AKS (Akateeminen Karjala-seura) nousivat, mutta kovasti hän ajoi kansakunnan yhtenäistymistä. Hän sanoi aina, että olemme hukassa, ellemme voi unohtaa vuoden 1918 jakolinjoja ja jatkaa eteenpäin.

Ritavuori joutui elämänsä aikana hankaluuksiin myös oman sukunsa keskuudessa. Ärtymystä herätti eritoten hänen päätöksensä suomalaistaa sukunimensä Rydmanista Ritavuoreksi luultavasti suvun mailla Kiikassa sijainneen torpan mukaan. Rydmanit puhuivat Ritavuoresta kauhistellen torpparin nimenä. Eripuraisuudet ovat tuttuja sukunsa historiaa tutkineelle kansanedustaja Wille Rydmanille (kok).

– Tuolloisen Rydman-sukuklubin pöytäkirjat noilta ajoilta kertovat isoista jännitteistä ja poliittisista erimielisyyksistä sukulaisten välillä. Useimmiten juuri Heikki oli niiden polttopisteessä, Rydman viestittää Ilta-Sanomille torstai-iltana.

Kansanedustaja Wille Rydmanin (kok) isoisä oli tunnettu säveltäjä Kari Rydman. Säveltäjän isoisä Walter Rydman oli puolestaan Heikki Ritavuoren serkku. Kuva: Mika Ranta / HS

Rydman luonnehtii ministeri Ritavuorta tuliseksi ja tinkimättömän oikeudentuntoiseksi hahmoksi, jonka elämäntyötä hänen edesmennyt isänsä, tiedevalistaja Jan Rydman suuresti arvosti.

Juuri juristitaustaisen Ritavuoren aloitteeseen pohjautunut esitys johti Suomen julistamiseen tasavallaksi kesäkuussa 1919. Rydman muistaa isänsä toisinaan valitelleen, että valtiomies jäi historiaan pikemminkin kuolemansa kuin elämänsä vuoksi.

– Älykkyytensä, loogisuutensa ja rohkeutensa johdosta hän on ollut politiikassa ja väittelyissä pelottava vastus. Hän tiesi politiikallaan asettavansa itsensä hengenvaaraan, mutta ilmeisesti oikeudentunto meni hänellä kaiken henkilökohtaisen mukavuudenhalun edelle, Rydman toteaa.

Oli vaikeata katsella, miten hän kärsi.

Kaikkien yhteiskuntaluokkien asialle omistautunut Ritavuori sai kuoltuaan tunnustusta laajasti eri eduskuntapuolueista, muun muassa sosialidemokraateilta. Hän oli tuntenut läheisesti oman aikansa oikeistodemarin Väinö Tannerin ja elämäkertateoksen Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema (Otava, 2021) kirjoittanut Lasse Lehtinen pitääkin Tanneria ja Ritavuorta sisällissodan jälkeisen eheytyspolitiikan arkkitehteina.

Samalla kun Ritavuori joutui toistuvasti puuttumaan oikeistossa jyllänneeseen radikalismiin, taisteli Tanner omassa sosialistileirissään neuvostomielisiä kommunisteja vastaan. Muistelmissaan Tanner kirjoitti pitkään jatkuneesta kiihotustyöstä, joka huipentui lopulta valtakunnan ensimmäiseen ja toistaiseksi viimeiseen ministerimurhaan.

Tämä kiihko kasvoi niin suureksi, ettei meillä luultavasti ketään hallituksen jäsentä siinä määrin ole häväisty kuin häntä silloin. Ritavuoren hermot alkoivat jonkin verran pettää. Oli vaikeata katsella, miten hän kärsi. Mutta entistä lujemmin hän siitä huolimatta iski kantapäänsä Heimolan ja Säätytalon lattioihin niillä liikkuessaan. (…)

(…) Eräs mielensä tasapainon menettänyt, Tandefelt-niminen tyyppi, ampui hänet takaapäin hänen asuntonsa edustalla Nervanderinkadulla. Niin kaatui tämä suuri patriootti ja tarmokas valtiomies.

Heikki Ritavuori Kukonharjun maillaan vuonna 1913. Kylillä kiveä kutsuttiin ”tuomarin kiveksi”. Kuva: Ritavuorten perhealbumi

Lähteet: Lehtinen Lasse: Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema (Otava, 2021), Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha (Edita, 2004), Kansalliskirjaston digiarkisto

Source Link is.fi