Banner Before Header

Helmi hyppäsi 40 vuotta sitten maanalaisen puikkoihin – metron pelättiin ”viemäröivän” ihmisiä

Helsingin metroliikenteen käynnistymisestä on 40 vuotta. Nykyinen itsestäänselvyys oli katkerien kiistojen kohde.

Pakokaasun häkä hiipii täpötäyteen linja-autoon. Pelkästään istumapaikat eivät ole varattuja, vaan kaikki seisomapaikat myös. Myös oksennuksen haju on tuttu. Oksentelijat eivät ole humalaisia vaan pikkulapsia, joille huono ilma ja tunnin tärinä ovat liikaa.

Niin minullekin joskus kävi. Bussikuski ei kiinnittänyt asiaan huomiota, eivät juuri muuta matkustajatkaan.

On loskainen kevät. Bussin ikkunat likaantuvat kurasta niin, että on vaikea nähdä missä pitäisi jäädä pois. Ehkä tässä.

Ei! Ohi meni yhdestä pysäkistä.

Tällainen matka koulusta Töölöstä kotiin Kontulaan saattoi minulla olla joskus 1970-luvun alkupuolella. Onneksi parannusta oli luvassa.

– Väkimäärän hurja kasvu oli yksi syy siihen, että metro rakennettiin ensin Itä-Helsinkiin. Tuli Myllypuroa ja Kontulaa. Kerrotaan, että bussiliikenteessä oli niin tukkoista, että matkustajat eivät mahtuneet kyytiin ja Itäväyläkin oli jatkuvasti aamuisin tukossa, sanoo Tapio Tolmunen.

HSL:n viestinnän asiantuntija Tolmunen on laatinut useita teoksia pääkaupungin joukkoliikenteen historiasta.

– Rautatientorilta on kuvia, joissa se on kokonaan tukossa busseista. Kerrotaan, että ihmiset puikkelehtivat henkensä kaupalla linja-autojen välistä, Tolmunen kertoo.

Voin vahvistaa, että näin oli.

Kello oli 5.32 aamulla 1. kesäkuuta 1982, kun metronkuljettaja Helmi Grönlund istui ensimmäisen Itäkeskuksesta lähtevän metrovuoron ohjaimiin. Matka kulki vain viiden aseman kautta: Itäkeskuksesta Siilitielle, sieltä Herttoniemeen, sitten Kulosaareen ja lopulta Hakaniemeen.

– HKL:n harmonikkaorkesteri soitti. Ei siinä juhlavampia puheita pidetty. Ehkä joitakin työmatkalaisiakin oli mukana, Tolmunen kertoo.

40 vuotta sitten IS:n toimittaja Jukka Tennilä haastatteli ensimmäisiä tavallisia matkustajia.

Rautatientorin asema pitkine liukuportaineen tuli käyttöön vasta loppukesästä 1982. Kuva: Sverker Störm

– Uteliaisuus minut toi tänne. Halusin kokeilla, miltä metromatka tuntuu, Länsisatamaan matkalla ollut ahtaaja Juho Laukkanen kertoi.

Siivooja Tuula Laitila ilmoittautui heti vakituiseksi metron käyttäjäksi, koska se helpottaisi hänen työmatkaansa Mellunkylästä Yrjönkadulle niin paljon.

Minun on sanottava, että ensimmäisenä kesänä metron käyttöni jäi vähille. Kylmän kesäkuun 1982 ensimmäiset päivät olin vielä armeijassa. Heti sen jälkeen menin työhön, jonne poljin pyörällä.

Metrolla olin kuitenkin jo ajanut. Muistelisin, että jo 1970-luvulla jonain Helsinki-päivänä sen kyytiin pääsi. Taidettiin ajaa Itäkeskukselta Siilitielle ja sieltä varikolle. Jännää oli.

Metro oli jäänyt mieleen jo 1970-luvun alun Helsingin katkeran kulttuurisodan takia. Se koski myyrää.

Kansa piti mukavasta Myyrästä enemmän kuin abstrakteista toisiaan ohittavista junista, ”siankärsästä”.

Vuonna 1971 julistettiin kilpailu tulevan metron tunnuksesta tai logosta. Sen voitti Heikki Hollon pelkistetty piirros kahdesta toisensa metrossa ohittavasta junasta. Kansan suosikki oli kuitenkin Osmo Leivon hauska Myyrä. Hollon työtä pilkattiin ”siankärsäksi”.

– Siitä tehtiin tarroja ja t-paitoja. Adressiin Myyrän puolesta kerättiin 5 000 helsinkiläisen nimet, Tolmunen kertoo.

Minullakin oli sellainen tarra huoneessani. Pidin kovasti.

Se ei auttanut Myyrää, mutta myöskään Hollon junista ei lopulta tullut metron tunnusta. Valittiin yksinkertainen M-kirjain.

– Kirjaimen historiasta en tarkasti tiedä. Kai se oli helppo ja neutraali ja kuvaava, kun siinä on se M, Tolmunen sanoo.

Metroajatuksen historia Helsingissä on pitkä. Kaupungin keskusta rakennettiin kapealle niemelle. Väki- ja automäärän kasvaessa pääväylistä ja silloista tuli tukkoisia.

Vuonna 1954 professori Yrjö Lindegren ja arkkitehti Erik Kråkström laativat keskustasuunnitelman, jonka osin maan alla kulkevassa ”pikaraitiotiessä” oli jo vähän nykymetron linjojen näköä itään ja länteen. Tosin se olisi koukannut myös pohjoiseen Maunulaan asti.

HKL:n harmonikkaorkesteri juhlisti ensimmäistä metromatkaa. Kuva: Pentti Koskinen

Kaupunginvaltuustossa aloite ”maanalaisesta” tehtiin vuonna 1955. Siitä se alkoi.

Vuonna 1959 suunnittelupäällikkö Reino Cástren esitteli valtuustolle mietintöä asiasta. Tuolloin Pariisista lainattu nimi ”metro” oli jo papereissa.

Tunnustipa moni paikalla ollut, ettei ollut ymmärtänyt mietinnöstä yhtään mitään, toinen taas sanoi, aika olisi mennyt paremmin kotona nukkumalla kuin tieteellistä liikennepulmaa pohtien”, IS kuvasi tilaisuutta.

Satamalautakunnassa vaikuttanut jääkärikenraali Paavo Talvela kertoi IS:lle ”kannattavansa lämpimästi tunneliajatusta”. IS kuitenkin joutui jutussa toteamaan, että Helsinki koki ”tunnelikauhua”.

– Joidenkin mielestä se kallis ja suuruudenhullu hanke Helsingin kokoiseen kaupunkiin. Vielä 1960-luvulla ajateltiin, että ei ihmisiä ei saa sulloa juniin matkustamaan maan alle. Kärkevimmät sanoivat, että metro viemäröi ihmisiä, Tolmunen kertoo.

Tuolloin maanalaisia junia oli jo ympäri maailmaa.

– Metro kävi tunteisiin.

Metro helpotti Itäväylän ruuhkia. Kuva: Pentti Koskinen

Helsingin Sanomien yleisönosastolle kirjoittanut arkkitehti Matti Tausti oli vuonna 1975 sitä mieltä, että metro ”tekee ihmisestä ohjelmoidun koneen”. Taustista henkilöauto oli 1900-luvun ”kansalaisten vapauttaja”.

Metroa kannattivat pääsääntöisesti vasemmistolaiset ja vastustivat oikeistolaiset. Närää aiheutti myös se, että ensimmäistä linjaa suunniteltiin kohti itää. Parempi väki ajatteli, että se olisi voinut ensin kulkea hienompien osoitteiden kautta.

Munkkivuoressa oltiin etuajassa ja rakennettiin jo vuonna 1964 valmiiksi oma metroasema ostoskeskuksen alle.

– Toistaiseksi sille ei ole ollut käyttöä, Tolmunen sanoo.

Kun metro alkoi vuosikymmenten jälkeen valmistua, se oli alkuun vähäisempi kuin oli unelmoitu.

Toukokuun lopulla 1982 metrotoimiston johtaja Unto Valtanen antoi IS:lle katkeran oloisen haastattelun. Hän kertoi harkinneensa eroa moneen kertaan. Hän hiukan epäili, oliko lopputulos kaikkien ”unettomien öiden” arvoinen.

– Helsinkiin ei tule metroa vaan torso, metrojohtaja Valtanen valitti.

Juhlavieraiden lisäksi tavallinen väki pääsi heti matkustamaan metrolla avajaispäivänä vuonna 1982. Kuva: Erkki Laitila

Valtaselle oli pahempaa luvassa. Pian kohistiin suuresta lahjusjutusta, joka liittyi metron rakentamiseen. Valtanen oli lopulta ainoa virkamies tai päättäjä, joka sai tuomion.

Kesä 1982 oli vielä harjoittelua. Metroliikenteen varsinaisena käynnistymispäivänä pidetään 2. elokuuta 1982. Tuolloin presidentti Mauno Koivisto katkaisi Rautatientorin metroaseman sisäänkäynnillä nauhan ja käynnisti juhlajunan.

Siinä oli uuden ajan tuntua. Presidentti Koivistokin oli ollut virassa vasta reilut puoli vuotta. Iloinen 1980-luku pyristeli vauhtiin toden teolla.

Tosin kaikki metron käyttäjät eivät olleet innoissaan syksyllä 1982. Oli siirrytty liityntäliikenteeseen. Kun aiemmin työpaikan viereen pääsi hyvällä onnella suoraan bussilla, nyt bussi vei metroasemalle ja perillä saattoi tarvita vielä toista bussia. Myöhästyminen yhdestä välineestä saattoi johtaa ketjureaktioon.

– Antakaa meille edes pari suoraa linjaa ympäri päivän, vaikka ruuhka-aikojen ulkopuolella, valitti kontulalainen Kerttu Vahteristo Helsingin Sanomille marraskuussa 1982.

Hänen työmatkansa Kontulankaarelta Sörnäisten rantatielle oli vaikeutunut. Sörnäisten metroasemaa ei vielä ollut.

Hakaniemen metroasema on ollut käytössä alusta asti. Kuva: Sverker Störm

Aamulla ensin syöttöbussiin, sitten ruuhkaisia rappuja alas metroon, jos mahdollisesti vielä ruuhkaisempia ylös metrosta, taas bussiin tai raitiovaunuun tai vielä molempiin. On verinen vääryys, jos kymmenet tuhannet ihmiset joutuvat kärsimään poliittisten päättäjiemme typeryydestä ja virheratkaisuista metron suhteen”, nimimerkki A.T. valitti Uudessa Suomessa.

Liikennesuunnittelijat tekivät parhaansa bussiaikataulujen rukkaamiseksi toimivimmiksi. Vuonna 1986 otettiin käyttöön Kontulan ja Myllypuron metroasemat.

En päässyt niistä nauttimaan, sillä olin muuttanut Malmille, josta liikenne sujui junilla ja busseilla. Vierailut Kontulassa kyllä helpottuivat. Metroradan varteen muutin vasta 2000-luvulla, jolloin kulkutapa oli jo kaikille itsestäänselvyys. Siksihän itsekin sen varteen taas tulin.

Nykyään metro ulottuu Mellunmäestä ja Vuosaaresta pitkälle Espooseen. Helsinki rakentaa poikittaissuunnassa pikaraitiotietä, joka on idealtaan aika lähellä metroa.

Metrossa matkustaminen oli luksusta Itä-Helsingin täysien linja-autojen jälkeen. Kuva: Erkki Laitila

Minne vielä päädytään?

– Epäilemättä erilaisia suunnitelmia on, mutta ei mitään hirveän valmista metron Kivenlahden jatkon jälkeen. Onhan rakentaminen kallista ja aikavievää louhintoineen. Hirveän vaikea sanoa, Tolmunen sanoo.

Helsinki on ollut putkessa 40 vuotta. Ei ole tarkoitus päästä sieltä pois.

Lähteet: Tapio Tolmunen (toim.): Tunnelijunasta suosikiksi – Helsingin metro 25 vuotta. Leena Louhivuori: Metro 25 vuotta 2007 – juhlat. HS/IS arkisto.

Source Link is.fi