Italian salaperäisen mahtikansan arvoitus ratkesi DNA-tutkimuksilla: erikoisen kielen puhujilla olikin tuiki tavalliset geenit
Ennen kuin Rooman keisarikunta otti vallan suurimmassa osassa Eurooppaa, nykyisen Italian keskiosat olivat olleet vuosisatoja etruskien hallinnassa. He olivat rautakauden mahtikansa, jonka metallinkäsittelytaidot olivat vailla vertaa.
He ovat olleet myös iso arvoitus: Mistä tuli moinen kansa, jonka kieli ei kuulunut indoeurooppalaiseen kieliperheeseen? Siitä kiistelivät jo antiikin Kreikan ja Rooman historioitsijat, eivätkä selvyyttä olleet tätä ennen saaneet seuraavatkaan tutkijapolvet yli kahteen vuosituhanteen.
Etruskikaupungit olivat kukkeimmillaan 600-luvulla eaa. Lopulta etruskien oli kuitenkin taivuttava Rooman valtaan. Ajanlaskumme alussa heitä ei enää ollut: he olivat sulautuneet roomalaisiin.
Etruskikansan mukana katosi kielikin, eikä etruskien kirjoituksia edelleenkään ymmärretä kuin osittain. Niinpä heiltä itseltään ei ole juuri ollut saatavissa sanallisia johtolankoja. Arkeologisista löydöistä ja naapurikansoihin päätyneistä vaikutteista heitä on sentään voitu jäljittää.
Heistä jäi selviä jälkiä Rooman ja Kreikan kulttuureihin, sillä metallinkäsittelijöinä, viljelijöinä, kauppiaina ja taitelijoina menestyksekkäistä etruskeista kannatti ottaa mallia.
Etruskialueet tarjosivat oivat puitteet niin maanviljelylle kuin metallinjalostukselle. Tuliperäinen maa oli hedelmällistä, rauta- ja kuparimalmia oli runsaasti, kuten vuoristometsiäkin, joiden puusta saatiin hiiltä metallien tuottamiseen.
Uudella kansainvälisellä tutkimuksella on arvoitukseen vastaus, jota arkeologit olivat esinelöytöjen perusteella uumoilleetkin: etruskit olivat jokseenkin samaa väkeä kuin aikansa Italian muutkin asukkaat. Tätä ennen hypoteesin tueksi ei ollut riittävää näyttöä.
Uudessa tutkimuksessa verrattiin Italian alueen geneettisiä väestönmuutoksia pitkälti etruskiajan jälkeenkin.
Analysoitavana oli 82 ihmisen perimä 12 alueelta Keski- ja Etelä-Italiasta. Aikahaarukka ulottui noin vuodesta 800 eaa. vuoteen 1000 jaa.
DNA-analyysien perusteella niin etruskien kuin latinan puhujien esivanhemmat näyttävät olleen viljelijäväestöä laajalta aroalueelta, joka ulottuu Mustanmeren pohjoispuolelta nykyisestä Ukrainasta aina Kaspianmerelle nykyiselle Venäjälle.
– Etruskeilla oli tuntuvasti arojen perimää, eikä heitä olisi voinut ulkonäön perusteella erottaa latinalaisista, sanoo Tübingenin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) geneetikko Cosimo Posth.
Hän on Science Advances (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistun Antiikin Rooma: Euroopan ja Välimeren alueen geneettinen tienristeys -tutkimusartikkelin pääkirjoittaja.
.
Varhaiset etruskinkieliset juurtuivat nykyisen Keski-Italian alueelle pronssikaudella. Kun heidän kulttuurinsa alkoi kukoistaa ja alueensa laajeta, heihin sulautui muiden kielten puhujia, tutkimuksessa päätellään.
Etruskeilla oli niin paljon vaikutusvaltaa, että Rooman ensimmäisten hallitsijoiden arvioidaan olleen Etruriasta.
– Tulokset haastavat suoraviivaiset oletukset, joiden mukaan geenit ovat yhtä kuin kieli. Varhaisten itaalisten kielten puhujien sulautuminen etruskien puheyhteisöön oli monimutkainen kuvio, joka vei aikaa, sanoo Firenzen yliopiston antropologian professori David Caramelli.
Nykymaailmassa yli kolmannes väestöstä puhuu äidinkielenään jotakin protoeuraasian kielestä haarautuneista indoeurooppalaisista kielistä. Euroopassa suomen kieli on yksi harvoista poikkeuksista.
Etruskin kieli oli outolintu, jolle ei ole löytynyt esivanhempia. Sen arvoituksen ratkaisemiseksi tarvitaan lisää arkeologien, historioitsijoiden, lingvistien ja myös geneetikkojen panosta, tutkimuksessa sanotaan.
Indoeurooppalaisten kielten yhteiset juuret häämöttävät yhä muun muassa numeraaleissa. Esimerkiksi 2 on sekä liettuaksi että kurdiksi ”du”, 4 on espanjaksi ”cuatro” ja latviaksi ”četri” ja 8 puolestaan saksaksi ”acht” ja Irlannin kelttikielellä iiriksi ”ocht”. Etruskin kielen numeraalit, siinä määrin kuin ne tunnetaan, eivät muistuta mitään näistä.
DNA-analyysit kertovat, että etruskien geenipooli pysyi vakaana satoja vuosia, rautakaudelta Rooman tasavallan ajalle. Joukkoon liittyi jonkin verran ihmisiä Välimeren itälaidalta, Pohjois-Afrikasta ja Keski-Euroopasta, mutta ei niin paljon, että se olisi mullistanut perimää.
Rooman keisariajalla tilanne muuttui. Välimeren itäkantilta tuli paljon uutta väkeä, ei välttämättä vapaaehtoisesti. Tutkijoiden mukaan tulijat lienevät olleet sotilaita ja orjia, joita Rooman valtakunta siirteli laajalla alueellaan.
– Geneettinen muutos kertoo selvästi Rooman keisarikunnan roolista isojen ihmismäärien siirtymisessä paikasta toiseen. Liikettä oli paitsi maantieteellisesti niin myös sosioekonomisesti alas ja ylös, sanoo Max Planckin evoluutioantropologisen instituutin (siirryt toiseen palveluun) johtaja Johannes Krause.
Kun Rooman valta romahti ja Italiaan tuli muuttajia pohjoisesta, heistäkin jäi havaittava geneettinen sormenjälki entisille etruskialueille, tutkimuksessa sanotaan.
Sen lopputulema on, että ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen historialliset tapahtumat vaikuttivat perusteellisesti eteläeurooppalaisten geenikarttaan.
Rautakauden geenien yhtäläisyys tekee etruskin kielen poikkeuksellisuudesta vieläkin suuremman arvoituksen.
Kirjoitusasussa on tuttuutta, mutta se johtuu kontakteista kreikkalaisten kauppiaiden ja uudisasukkaiden kanssa. Etruskien kirjoitettu kieli syntyi tuon yhteydenpidon vaikutuksesta 600-luvulla eaa.
Etruskit muokkasivat aikansa kreikan aakkosia oman kielensä äänteiden ja kieliopin tarpeisiin. He kirjoittivat oikealta vasemmalla, ja moni aakkonenkin käännähti katsomaan eri suuntaan kuin kreikassa.
400-luvulla eaa. elänyt kreikkalainen historioitsija Herodotos ryhtyi yhtäläisyyksien takia pohtimaan, olisivatko etruskit olleetkin muinaisia kreikkalaisia Vähä-Aasiasta.
Etruskit kirjoittivat tekstinsä yleensä pellavakankaisiin kääröihin tai vahatatauluihin eli materiaalille, joka ei ole kestänyt aikaa. Kirjoitusmateriaalit tiedetään, koska niitä – kuten mustepullojakin – näkyy heidän elämäänsä kuvaavissa maalauksissa.
Suurin osa löydetyistä teksteistä on astioiden kyljissä kertomassa joko omistajasta tai lahjoittajasta. Tekstit ovat minä-muodossa, aivan kuin esine puhuisi. ”Minä ole lahja Licinius-Hirsuaielta”, ilmoittaa esimerkiksi yksi alabastron eli hajuvoidepullo (siirryt toiseen palveluun), joka kuuluu Metropolitan-museon kokoelmiin.
Ilman kirjallisia lähteitä on hyvin vaikea päästä edes uskonnon jäljille, arkisista askareista puhumattakaan. Vaikka arkeologiset löydöt kertovat, että etruskit olivat uskonnollista kansaa, heidän jumalistaan tiedetään varsin vähän, joistakin pelkkä nimi.
Kieliopista on selvitetty enemmän. Lauseista pystytään kertomaan, mikä sana on verbi ja mikä objekti. Sisältö jää silti usein hämäräksi.
Kiveen hakatut tekstit ovat harvinaisia ja lyhyitä, ja ne liittyivät yleensä eliitin hautajaisiin. Merkittävä poikkeus löytyi viime vuosikymmenellä Toscanasta Poggio Collasta, Mugellon laaksosta. Runsaan metrin korkuisessa hiekkakivitaulussa eli steelassa (siirryt toiseen palveluun)oli heti nähtävissä noin 70 kirjainta sekä välimerkkejä.
Steela oli pantu 2 500 vuotta sitten temppelin seinään. Hautajaistekstistä ei siis ollut kyse. Tutkijoille virisi toive uusista sanoista siihen pieneen etruskin kielen sanavarastoon, joka tunnetaan.
Kun kivi päästiin puhdistamaan, merkkien määrä kasvoi ennennäkemättömäksi, yli 120:ksi. Pohdittavaa riittää edelleen, mutta yksi selvinnyt sana on ohjannut tulkintoja: Uni, etruskien hedelmällisyyden, rakkauden ja perheen jumala.
Tutkijat ovat päätelleet, ettei Unin nimi ole steelan tekstissä vain sattumalta, vaan temppeli oli luultavasti omistettu hänelle.
Tekstiä tulkinnut Venetsian yliopiston emeritusprofessori Adriano Maggiani perustelee päätelmää myös kaivauksien aiemmilla löydöillä, arvokkailla uhrilahjoilla, sekä kaiverruksen taidokkuudella, joka hänen mukaansa kertoo niin kirjurin oppineisuudesta kuin kivenhakkaajan kyvyistä.
Aivan erityisesti hedelmällisyyden jumalattareen tuntuu viittaavan yksi Poggio Collan vuosikymmenien kaivauksissa tehty löytö: ruukku, joka on koristeltu kuvalla synnyttävästä jumalattaresta.
Steela on yksi tärkeimmistä etruskilöydöistä vuosikymmeniin. Poggio Collan uskonnollisten käytäntöjen lisäksi se antaa ratkaisevan arvokasta tietoa etruskien ajatusmaailmasta, kirjoittamisesta ja ehkä jopa kielestä.
Franklinin yliopiston arkeologian professori Gregory Warden viime vuonna History Things -sivustolla
Etruskien tarinan jäljittämistä pala palalta jatketaan kaivauksilla niin Poggio Collassa kuin heidän muilla asuinalueillaan.
Viime kesänä arkeologit löysivät Pontecagnanosta Salernosta nuoren vainajan haudan. Neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua kuollut 12-vuotias poika oli puettu pronssiseen soturivyöhön.
Jalkojen juureen oli asetettu kaksi keramiikka-astiaa. Toisessa oli ruokaa tuonpuoleiseen ja toisessa viiniä, jotta hänelle irtoaisi paikka symposiumiksi kutsutussa juhlaseremoniassa, kertoo kaivauksia johtanut arkeologi Gina Tomay uutistoimisto ANSAlle. (siirryt toiseen palveluun)
Pontecagnanon etruskiasutus oli kukoistanut etenkin joitakin satoja vuosia ennen kuin nuori soturi eli siellä. Sillanpääasema oli kaukana etruskien sydänmailta mutta luontonsa ja meren puolesta mitä parhaimmassa paikassa, Tomay kertoo.
Lännessä Selejoen takana, vain muutaman kilometrin päässä, oli kreikkalaiskaupunki Paestum, ja jos lähdettiin etelään, matka ei ollut pitkä myöskään Pompeijiin. Kaivausten löydöt kertovat myös merikauppayhteyksistä niin Egyptiin kuin Sardiniaan.
Etruskipoika ei elänyt aikuiseksi, mutta eräänlaiset juhlat hän kuitenkin sai arkeologeilta kauan kuolemansa jälkeen: hänen luurankonsa julistettiin Pontecagnanon kymmenenneksituhanneksi arkeologiseksi löydöksi. Kaivaukset ovat jatkuneet kuusi vuosikymmentä.