Banner Before Header

Janne “Rysky” Riiheläisen kolumni: Ulko- ja turvallisuuspolitiikan valtaoikeudet Suomessa sisältävät heikkouden, josta ei haluta puhua

Presidentti Sauli Niinistön toinen ja viimeinen virkakausi on jo kääntynyt loppupuolelleen. Kahden vuoden päästä presidentinvaalikampanjointi on täydessä käynnissä. Jo nyt mittaillaan mahdollisten ehdokkaiden kannatusta. Presidenttiin liittyen olisi tärkeämpääkin miettimistä.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon määrittävät valtaoikeudet sisältävät heikkouden, josta ei haluta puhua.

Suomen tasavallan nykyinen perustuslaki on vuodelta 2000. Se on ulko- ja turvallisuuspoliittisten valtaoikeuksien kohdalla viaton konsensus-Suomen lapsi.

Lakia säädettäessä ei tiedetty vielä mitään polarisaatiosta tai Suomen sujahtamisesta melkein huomaamatta poliittisesti ja sotilaallisesti osaksi länttä. EU-jäsenyyden ja unionin kautta tapahtuvan päätöksenteon syvyyttä ei ehkä myöskään osattu ennakoida lakia laadittaessa.

Nykyinen perustuslaki edellyttää presidentin ja hallituksen kykenevän sujuvaan yhteistyöhön. Nyt näin on. Mutta vuoden 2023 eduskuntavaalien ja 2024 presidentinvaalien jälkeen, näin ei välttämättä ole. Tai jonkin muun tulevaisuuden vaalin, jonka tuloksena meillä on täysin eri linjoilla olevat presidentti ja valtioneuvosto.

Esimerkiksi vastakkaiset näkemykset Euroopan unionista voisivat viedä edellytykset yhteistyöltä.

Valtaoikeuksiin liittyvien muutosten pitäisi olla osa urakkaa, jossa Suomen lainsäädäntöä saatetaan vastaamaan paremmin myrskyisää maailmantilannetta.

Toki perustuslain mukaan presidentin ja hallituksen erimielisyydessä eduskunta ratkaisee loppujen lopuksi asian. Tällaisena maailmanaikana näin hidas ja repivä tapa hoitaa asioita kuulostaa hybridivaikuttamisen kerjäämiseltä.

Valtaoikeuksiin liittyvien muutosten pitäisi olla osa urakkaa, jossa Suomen lainsäädäntöä saatetaan vastaamaan paremmin myrskyisää maailmantilannetta.

Vuodesta 2014 alkaen Suomi onkin päämäärätietoisesti muokannut omaa lainsäädäntöään, maanpuolustustaan ja ulkopolitiikkaansa sopimaan paremmin uuteen tilanteeseen.

Presidentti Niinistön asema tässä työssä on ollut vahva, ja juristina hän on osannut pitää puolensa käytäntöjen muotoutuessa. Äärimmäisen vahva kansansuosio on antanut hänelle runsaasti liikkumavaraa ja myös pitänyt presidentin asemaan kohdistuvan kritiikin piilossa.

Jos Euroopan unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka etenee, on suuntana väkisinkin hallituksen valtaoikeuksien lisääminen. Niinistö itse ilmoitti (siirryt toiseen palveluun), että presidentin valtaoikeuksia voisi hänen mielestään siirtää pääministerille, jos EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka saa ilmaa siipiensä alle.

Olennaisin asia joka tapauksessa on, että Suomessa toimisi demokraattisesti valittu henkilö, jolla olisi valtaa ja resursseja toteuttaa hallitusohjelmassa sovittua ulkopolitiikkaa ketterästi ja vaikuttavasti.

Se voi olla pääministeri, apulaispääministeri tai ulkoministeri. Ulkopolitiikan merkitys on maailman ennakoimattomuuden takia koko ajan suurempi ja siksi sen hoitamiseen on oltava aikaa ja osaamista.

Näin lähellä presidentinvaaleja keskustelu valtaoikeuksista sitoutuu väkisinkin mielikuvissa suosituimpiin ehdokkaisiin. Jos oman ehdokkaan odottaa menestyvän, kannattaa todennäköisesti vähintään nykyisiä valtaoikeuksia.

Presidentti Urho Kekkosen jälkeisen Suomen pitkä linja on kuitenkin vahvistanut parlamentarismia, ja vaikea olisi nähdä, mitä etuja suunnan kääntäminen tarjoaisi.

Valtiollista päätöksentekokykyä ei saa jättää nykyisellä tavalla alttiiksi poliittisille valtakamppailuille.

Mielialoja muokkaa myös vahvan johtajan kaipuu, joka korostuu kriisiaikoina. Poikkeusolojen päätöksentekoon liittyvät varjonyrkkeilyt presidentin ja pääministerin välillä tarjoavat kalpean aavistuksen siitä, mitä instituutioiden välinen epäselvyys voi tarkoittaa.

Perustuslain muuttaminen ulkopoliittististen valtaoikeuksien kohdalla tuntuu tällä hetkellä yhtä välttämättömältä kuin mahdottomalta. Näin isot poliittiset prosessit edellyttävät puolueilta vahvaa panostusta ja poliittista tahtoa.

Perustuslain sisältämä heikkous on kyllä kaikkien tiedossa, mutta panoksia tai tahtoa ei näytä löytyvän keltään. Mutta jos ennen vaaleja syntyisi edes suhteellisen laaja-alainen näkemys, että asialle on tehtävä jotain.

Valtiollista päätöksentekokykyä ei saa jättää nykyisellä tavalla alttiiksi poliittisille valtakamppailuille.

Janne ”Rysky” Riiheläinen

Kirjoittaja on joensuulainen bloggari, joka on aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija. Riiheläinen on vapaa toimija, joka ei ole sidottu mihinkään asemaan, organisaatioon tai ajatussuuntaan.

Aiheesta voi keskustella 17.11. klo 23.00 asti.

Source Link yle.fi