Suomen perustuslaki turvaa tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauden, mutta reilut kymmenen vuotta sitten uusi yliopistolaki (siirryt toiseen palveluun) toi yhtälöön uuden tekijän, yhteiskunnallisen vaikuttavuuden, joka on kääntänyt asetelman nurinniskoin.
Pahimmillaan tutkimustulosten yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lakisääteinen velvoite voi alistaa tiedeyliopistot talouselämän ja hyvinvointivaltion palvelulaitoksiksi. Siis kouluttavat asiantuntijoita ja tuottavat tietoa vallitsevan järjestyksen ja kehityshankkeiden tueksi.
Silloin ei enää ole pääministerinä toimineen Juha Sipilän (kesk.) inhoamia “kaiken maailman dosentteja” hidastamassa hallituksen vaakalentoa kohti maailman huonointa maakuntamallia.
Kun yhteys politiikkaan on luotu, tutkijat saavuttavat valtaa, rahaa ja julkisia efektejä edistämällä sopivia missioita. Hyviä vinkkejä löytyy esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen ohjelmista.
Ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa on luvassa, kun torjuu ilmastonmuutosta, vauhdittaa reilua talouskasvua, edistää tasa-arvoa, puolustaa vähemmistöjä tai ylistää alkuperäiskansoja.
Sattumalta ryhdyin vapaaksi kirjailijaksi ja tutkijaksi samana vuonna kuin uusi yliopistolaki astui voimaan. Yli kaksikymmentä vuotta olin tehnyt itsenäistä, vapaata ja kriittistä tutkimusta Helsingin yliopistossa pääasiassa Suomen Akatemian tutkijana.
Kun minut oli kutsuttu puhumaan Euroopan unionin kulttuurikokoukseen Vaasassa, esitin että kulttuuri on pyhättö eikä huoltoasema. Länsimaisen sivistyksen kuolemattomuus on niissä taiteissa ja tieteissä, jotka tavoittelevat kauneutta ja totuutta, ei niissä, jotka luovat vaurautta ja hyvinvointia.
Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisi poistaa yliopistolaista.
Ovatko itseisarvoja palvelevat tiede ja taide henkistä luksusta?
Kyllä, ja juuri siksi ne ovat korkealle kehittyneen kulttuurin paras mitta.
Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulisi poistaa yliopistolaista. Tieteen ydintehtävänä on tavoitella neutraalia totuutta ja sillä hyvä.
Arvovapaa ja itseään korjaava tutkimus ei onnistu, jos miettii hyötyjä ja haittoja tai vaikuttavuutta.
Totuuden tavoittelu on herkkä laji. Se vaatii puhtaan ja suljetun tilan, jonne politiikan virukset eivät tunkeudu tartuttamaan maailman muuttamisen vimmaa.
Tarvittiin vuosisatoja siihen, että yliopistot pääsivät kirkon ja valtion kuristusotteesta harjoittamaan vapaata tiedettä. Vihdoinkin voitiin keskittyä tutkimaan sitä, miten asiat todella ovat, ei sitä, miten niiden tulisi jonkin opin mukaan olla.
Mutta kun saavutettu vapaus menetettiin, siihen riitti yksi sukupolvi.
Alkusysäyksen antoi 1960-luvun ylioppilasradikalismi ja kulttuurivallankumous, joiden seurauksena uusvasemmistolainen filosofia sai yliotteen humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Marxin 11. Feuerbach-teesi alkoi kaikua nuoren älymystön pääkopissa: Filosofit ovat vain selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen (siirryt toiseen palveluun).
Siitä alkaen vasemmistolainen tutkimuksen itsepolitisointi on ollut pysyvä haitta tiedeyhteisössä.
Innovaatioiden kehittely sopii teknillisiin ja kaupallisiin korkeakouluihin, mutta varsinaisissa tiedeyliopistoissa se on sivutuote.
Toinen uhkatekijä tulee yliopiston ulkopuolelta, kun talouselämä vaatii akateemista tutkimusta palvelemaan tuotantoa ja talouskasvua. Tällainen hyötyajattelu nousee usein poliittisen kartan oikealta laidalta ja sen syynä on likinäköisten talousliberaalien sivistymättömyys.
Ongelmanratkaisu ja innovaatioiden kehittely sopii teknillisiin ja kaupallisiin korkeakouluihin, mutta varsinaisissa tiedeyliopistoissa se on sivutuote.
Kansallisteatterin ohjelmistoon tuli tänä syksynä Juha Jokelan teos Dosentit (siirryt toiseen palveluun), joka varsin hyvin esittää nämä kaksi uhkatekijää. Lisämausteensa antaa uuden yliopistolain johtajavaltainen hallintomalli, joka tuhoaa kollegiaalisen luottamuksen.
Toinen tärkeä puheenvuoro tulee sekin vasemmistosta. Visa Heinosen, Jukka Kekkosen, Heikki Patomäen ja Veli-Pekka Lehdon Uusi yliopistolaki 2020 (siirryt toiseen palveluun) esittää varteenotettavan kritiikin ja vaihtoehdon, mutta on sokea niille uhkatekijöille, joiden alkusyy on vasemmiston omissa ihanteissa.
Massojen yliopisto ei voi olla vapaan tieteen suojaisa akatemia.
Kolmas ja käytännössä murskaavin uhka on massayliopisto, joka avaa ovensa mahdollisimman monelle. Perusteluna on usein tasa-arvo, työelämän koulutustarpeet ja demokratian sivistysvaatimukset. Tutkimuksen kannalta nämä hyvät sosiaalidemokraattiset aikeet ovat varmin tie helvettiin, sillä massojen yliopisto ei voi olla vapaan tieteen suojaisa akatemia.
Neljäs puolueetonta totuutta tavoittelevan tutkimuksen uhka on valtion ylin toimeenpanovalta, joka haluaa suunnata tiedettä poliittisen hallitusohjelmansa mukaisesti.
Suomen Akatemian yhteyteen perustettiin jo Jyrki Kataisen sateenkaarihallituksen kaudella strategisen tutkimuksen neuvosto (siirryt toiseen palveluun), jonka rahoitus kohdistetaan valtioneuvoston määräämiin “ajankohtaisiin tutkimustarpeisiin”.
Toimintamallina on ajatushautomoista tuttu yhteiskehittäminen. “Yhteistyö tiedontuottajien ja -hyödyntäjien välillä koko hankkeen ajan on tärkeää”, neuvosto kertoo sivuillaan (siirryt toiseen palveluun).
On vielä yksi ja ehkä pahin tiedettä vinouttava valtatekijä. Tunnistin sen itsessäni, kun jätin yliopiston ja siirryin vapaaksi toimijaksi kymmenen vuotta sitten.
Olin uskotellut olevani kriittinen kaikissa suhteissa ja joka suuntaan, koska pidän sitä totuuden tavoittelun edellytyksenä. Mutta ihmisellä on vahva tarve laulaa sen lauluja, kenen leipää syö. Suomessa se tarkoittaa hyvinvointivaltiota.
Myös minä olin ylistänyt tätä tulontasauksen ja julkisen palvelun kolossia, koska olin saanut palkkani sen pohjattomasta kassasta.
Vasta itsenäisenä toimijana aloin nähdä hyvinvointivaltion varjopuolet, julkisen monopolin tehottomuuden, vastuuttoman vapauden, passivoivan sosiaaliturvan ja toisten kustannuksella elämisen.
Mielestäni suomalaisen yhteiskuntatieteen pahin vinouma ja korruptio syntyykin siitä, että tutkijat eivät kyseenalaista hyvinvointivaltiota, koska ovat sen palveluksessa.
Siksi olisi tarpeen, että jokin valtiosta riippumaton säätiö alkaisi Suomessa kohdistaa rahoitusta hyvinvointivaltion kriittiseen tutkimukseen. Mikään yhteiskuntamalli ei ole ikuinen.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut tutkija, dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)
Kolumnista voi keskustella 26.10. klo 23:00 asti.