Johanna makasi sairaalassa ja ajatteli, ettei osaa edes kuolla – 6-vuotias pikkuveli lausui pysäyttävät sanat
Toistuvat ajatukset kuolemasta alkoivat piinata Johanna Seijaria jo ennen kouluikää. Syömishäiriön oireet alkoivat, kun hän oli vain 7-vuotias. Nykyään hän auttaa kohtalotovereita ja kertoo huomanneensa, mikä nuorten mieltä painaa: – Pitäisi olla jotain hienoa ja mahtavaa. Mikään ei riitä.
Mitä tapahtuisi, jos pistäisi neulalla silmään?
Alle kouluikäinen Johanna Seijari mietti sitä usein, kuten myös sitä, voisiko hyppy ikkunasta johtaa kuolemaan.
Pieni lapsi pelkäsi kuolemaan liittyviä ajatuksia. Niitä oli paljon, eikä hän tiennyt, mistä ne tulevat. Koska ajatukset olivat todella ahdistavia, hän ei uskaltanut kertoa niistä kenellekään.
Vanhemmat erosivat, kun Seijari oli ala-asteella. Ero vaikutti perheen esikoiseen paljon. Hän otti pikku-äidin roolin ja yritti pitää huolta sisaruksistaan.
Kunhan hän pärjää kaikessa, on iloinen ja hymyilee paljon, kukaan ei huomaa, miten paha olo hänellä on, Seijari ajatteli.
”
Ajatukset kuolemasta ovat huolestuttavia, jos lapsi muutenkin voi pahoin.
On tavallista, että lapset ajattelevat kuolemaa, lastenpsykiatri Riikka Riihonen kertoo. Erityisesti 6–7-vuotiaina, jolloin lapsen ajattelu kehittyy, kuolemaan liittyvät kysymykset saattavat nousta pintaan.
Jos lapsi esimerkiksi hermostuessaan tokaisee, että haluaisi kuolla, siitä ei vielä Riihosen mukaan tarvitse välttämättä huolestua.
Olennaista on, ovatko kuolemaan liittyvät ajatukset pakottavia ja liittyykö niihin masennukseen viittaavia oireita.
– Silloin ajatukset kuolemasta ovat huolestuttavia, jos lapsi muutenkin voi pahoin, on ärtynyt ja masentuneen oloinen. Toinen huolestuttava piirre on, jos lapsella on konkreettisia itsemurha-ajatuksia tai -suunnitelmia.
Kun Johanna Seijari oppi kirjoittamaan, hän täytti päiväkirjansa sivut synkillä mietelmillä. Pahoja ajatuksiaan hän yritti hallita kontrolloimalla syömistä ja liikkumista.
Johanna Seijari piilotti todelliset ajatuksensa aikuisilta taitavasti. Kukaan ei tiennyt, miten iloisen ilmeen takana itsetuhoiset ajatukset hämmensivät kasvavan lapsen mieltä.
Seitsemänvuotiaana Seijari löysi keinon, joka auttoi ahdistavien ajatusten kanssa. Kun hänellä oli nälkä, hän ajatteli syömistä, ei kuolemaa. Hän huomasi, että syömisen ja myöhemmin myös liikunnan säätely helpotti oloa.
Vasta paljon myöhemmin kävisi ilmi, miten tuhoisia keinoja ne olivat.
Toisella luokalla Seijari oppi kirjoittamaan sujuvasti. Liilan Nalle Puh -päiväkirjan sivut täyttyivät synkistä mietteistä.
Kouluruokailussa hän yritti piilottaa ruokaa tai sotkea lautasen ja tyhjentää kaiken roskakoriin. Painoa alettiin seurata terveydenhoitajan vastaanotolla vasta, kun hän ei suostunut syömään enää lainkaan. Seijari oli tuolloin 9-vuotias.
”
Elämässä ei ollut muuta kuin syömishäiriö.
Johanna Seijari menestyi koulussa, mutta koki silti riittämättömyyttä. Hän sanoo, että suurimmat paineet kumpusivat hänen sisältään.
Ensimmäisen lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle Seijari sai ala-asteen lopussa. Käynnit perheneuvolan psykologilla eivät riittäneet. Teini-iän kynnyksellä oireet pahenivat.
Nuoruutensa Seijari vietti osastolla. Ensimmäinen ympärivuorokautinen hoitojakso oli pelottava kokemus. Hän joutui yli 200 kilometrin päähän kotoaan. Vessa- ja suihkukäyntejä valvottiin, eikä hän saanut kulkea missään ilman hoitajaa.
Sairauteen keskittyminen vaikutti kaverisuhteisiin. Hänellä ei ollut aikaa muulle kuin syömisen ja liikkumisen tarkkailemiselle.
– Elämässä ei ollut muuta kuin syömishäiriö.
Lukiossa opinto-ohjaajan tunnilla muut miettivät, mitä haluaisivat tehdä isona. Seijari oli varma, ettei hän koskaan kasva aikuiseksi. Hän kuolisi ennen sitä.
Hän oli aina menestynyt koulussa hyvin, mutta kokenut silti riittämättömyyttä. Suurimmat paineet kumpusivat hänen sisältään.
”
Usein ahdistus voi liittyä koulussa suoriutumiseen.
Jos lapsi toistuvasti mainitsee kuoleman tai ottaa esille itsemurha-ajatuksia, vanhemmat eivät voi sitä ohittaa.
Lastenpsykiatri Riikka Riihonen sanoo, että vanhemman tehtävä on ensin rauhoittaa itsensä ja sen jälkeen ottaa selvää, mikä lasta ahdistaa ja pelottaa.
– Usein ahdistus voi liittyä koulussa suoriutumiseen tai siellä oleviin asioihin. Masennuksen ohella itsetuhoisia ajatuksia voi tulla lapsille, jotka kokevat, että he saavat jatkuvasti negatiivista palautetta esimerkiksi keskittymisvaikeuksien vuoksi.
Myös esimerkiksi traumaattiset kokemukset altistavat masennukselle ja itsetuhoisuudelle.
Hankalassa tilanteessa apua voi saada esimerkiksi kouluterveydenhuollosta, neuvolasta tai perhekeskuksesta.
– On tärkeää yrittää saada lapsi avun piiriin, jos näistä asioista on huolta, Riihonen sanoo.
Lapsesta asti jatkunut sairaus paheni, kun Seijari toipui fyysisesti anoreksiasta. Kun hän ei enää yrittänyt kontrolloida syömistä ja liikkumista, pahat ajatukset vyöryivät mieleen valtavalla voimalla.
Pitkien osastojaksojen jälkeen sairaus hellitti hetkeksi otettaan Johanna Seijarista. Hän koki ohimenevien hetkien ajan voivansa hieman paremmin. Teini-iässä hän oli osastojaksoilla välillä todella huonossa kunnossa. Ruoka annosteltiin nenä-mahaletkun kautta.
Anoreksia kuritti kehoa niin, että hänen murrosikänsä alkoi vasta 19-vuotiaana. Kaikki muut olivat kokeneet vuosia aiemmin sen, mitä hän kävi läpi vasta nyt.
Naisellisten muotojen ilmestyminen tuntui pelottavalta. Yhtäkkiä hänellä oli rinnat.
Vaikka Seijari oli nyt fyysisesti terveempi, hän koki voivansa huonommin kuin ikinä. Synkät ajatukset vyöryivät mieleen voimalla, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.
”
Pitäisi olla jotain hienoa ja mahtavaa. Mikään ei riitä.
Ylioppilaskirjoituksista ropisi L:ää ja E:tä. Silti Seijari päätyi jättämään lukion kesken. Osastojaksolta hänen ei annettu osallistua kaikkien aineiden kirjoituksiin.
Oma lukioaika muistuu usein Seijarin mieleen, kun hän käy kokemusasiantuntijana tapaamassa syömishäiriöön sairastuneita nuoria.
Nuoret, joiden kanssa Seijari juttelee, saattavat näyttää ulospäin terveiltä, mutta pään sisällä myllertää. Paineet ovat vuoren korkuisia.
– Pitäisi olla jotain hienoa ja mahtavaa. Mikään ei riitä.
Sosiaalinen vertailu tuntuu olevan tällä hetkellä vielä kovempaa kuin Seijarin nuoruudessa. Moni miettii, mitä kaikkea pitäisi olla, jotta menisi hyvin ja voisi näyttää muille, että pärjää.
Vaikka esimerkiksi sosiaalinen media aiheuttaa monelle paineita, Seijari tietää kokemuksesta, että usein pahin arvostelija asuu oman mielen sisällä.
Hän oli itseään kohtaan hyvin ankara jo lapsena, vaikka kotona ei vaadittu esimerkiksi hyviä arvosanoja. Sisäiset vaatimuksensa olivat mahdottoman kovia, eivätkä ne jättäneet häntä koskaan rauhaan.
”
Epätoivon ei pidä antaa lamauttaa lasta.
Lapsen ilon katoaminen on lastenpsykiatri Riikka Riihosen mukaan yksi merkeistä, joista masennuksen tunnistaa. Jos lapsi ei enää nauti mistään tai osallistu leikkeihin, pitää huomata, että jokin on huonosti.
Masennuksesta ei kuitenkaan saisi tulla lapsen koko tulevaisuutta määrittävä tekijä. Riihonen sanoo, että vanhempien tehtävä on sanoittaa lapselle elämää masennuksen jälkeen.
– On tärkeää kertoa, että tämä on kausi, joka menee ohi. Vaikka nyt tuntuu hirveältä, olo paranee kyllä. Epätoivon ei pidä antaa lamauttaa lasta.
Johanna Seijari haaveilee omasta kodista. Jossain vaiheessa hänelle sanottiin, että anoreksia on kroonistunut. Nyt tilanne on kuitenkin parempi kuin vuosiin. Seijarilla on parisuhde ja mukava työ.
Lukion keskeyttäminen aivan abivuoden lopussa oli Seijarille suuri pettymys. Hän oli aina ajatellut, että hänestä tulisi vielä jotain. Etupenkin tyttö, joka viittasi ahkerasti ja sai stipendejä, ei saanutkaan valkolakkia.
Lukion keskeyttämisen jälkeen Seijari aloitti ammattikoulussa lastenohjaajan koulutuksen. Hän muutti ensimmäiseen omaan kotiinsa.
Tuohon ajanjaksoon ajoittuvat itsemurhayritykset, joita puolentoista vuoden aikana oli kolme. Joka kerta läheiset ehtivät ajoissa väliin. Kun hän ei vastannut viesteihin, he oppivat, että hätä on suuri.
Viimeisen kerran jälkeen Seijari makasi teho-osastolla ja mietti, että hän ei osaa edes kuolla.
Kun päivät kuluivat, ajatukset kääntyivät toiseen suuntaan. Hän oli nyt kokeillut kuolemista.
Mitä jos seuraavaksi kokeilisi elää?
”
On voimauttava kokemus, kun kääntää ajatukset niin, ettei halua olla ilkeä sille lapselle, joka on joskus ollut.
Apua hätään
Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi, Mieli.fi:n Kriisipuhelin päivystää 24/7 numerossa 09 2525 0111. Voit myös kirjoittaa Tukinettiin.
Nuorille suunnattu Sekasin-chat päivystää ma-pe klo 9-24 ja viikonloppuisin klo 15-24. Hengenvaarallisissa tilanteissa soita aina ensimmäisenä hätänumeroon 112.
Parikymppisenä Johanna Seijari myönsi ensimmäistä kertaa olevansa sairas.
Pienestä lapsesta asti jatkunut sairaus oli vienyt lähes koko elämän. Se turhautti. Siihen asti häntä oli aina hoidettu hoitovastaisena potilaana. Kun keho toipui anoreksiasta, myös aivot alkoivat toimia paremmin.
Hän ymmärsi, että asioiden pitää muuttua, jos hän haluaa toipua. Toipumista ei voi suorittaa.
Vaikka huonompia jaksoja voi tulla yhä, nykyään hän osaa nähdä varoitusmerkit ajoissa. Jos synkät ajatukset valtaavat mielen, Seijari ajattelee pieniä sisaruksiaan tai lapsia, joita hän työssään lastenohjaajana kohtaa.
– Johanna, ethän tee itsellesi mitään pahaa? Olet minulle niin tärkeä, 6-vuotias pikkuveli sanoi kerran hänelle sairaalassa.
Hän miettii myös usein, sanoisiko 4-vuotiaalle itselleen rumasti.
– On voimauttava kokemus, kun kääntää ajatukset niin, ettei halua olla ilkeä sille lapselle, joka on joskus ollut.
Jos Seijarin toipuminen etenee, hän saattaa pystyä aloittamaan loppuvuodesta psykoterapian. Vielä se ei ole onnistunut, koska psykoterapiassa pitäisi mennä todella syvälle omiin ajatuksiin ja historiaan.
Nyt 24-vuotiaana Seijari on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Sairaus on yhä läsnä elämässä, mutta hän on mennyt asioissa eteenpäin.
Jossain vaiheessa hänelle sanottiin, että anoreksia on kroonistunut. Nyt hän on kuitenkin työelämässä, hyvässä parisuhteessa ja auttaa kokemusasiantuntijana muita.
– Vaikka olen monta kertaa ajatellut, että tästä ei enää voi selvitä, olen nyt tässä pisteessä. Kaikki tuntuu paremmalta ja olen kiitollinen siitä, että olen toipunut. En ole parantunut, mutta ehkä jonain päivänä voin olla.
Korjattu 7.10. kello 9.09: Seijari ei ollut alle kouluikäinen, vaan ala-asteella, kun hänen vanhempansa erosivat.