Banner Before Header

Julkisuudesta kadonnut Leena Brusiin huomasi oudot oireet jo varhain – Miss Suomi kantoi traagista salaisuutta, josta harva tiesi

Aikansa suosituimpiin misseihin kuulunut Leena Brusiin vetäytyi julkisuudesta suosionsa huipulla, eikä koskaan palannut. Kaikessa hiljaisuudessa kuolleen Leenan päätökseen vaikutti jo nuorena saatu diagnoosi harvinaisesta sairaudesta.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa 17.7.2021. IS julkaisee joulunpyhinä ja vuodenvaihteessa uudelleen vuoden suosituimpia artikkeleja.

Kruunu lasketaan ujosti hymyilevän naisen platinanvaaleille kutreille. Harteille asetellaan tummansinistä missiviittaa, sylissä lepää muhkea ruusukimppu. 21-vuotias Leena Brusiin vilkaisee valokuvaajia alta kulmiensa. Kuvaajat alkavat räpsiä kuvia uunituoreesta Miss Suomesta, joka korjaa kukkien asentoa hieman hermostuneena. Vuoden 1968 Miss Suomi -finaalin kohokohtaa ja Leenan elämän toistaiseksi suurinta hetkeä todistaa kotisohvilla reippaasti yli kaksi miljoonaa suomalaista.

53 vuotta myöhemmin selviää suru-uutinen: Leena Brusiin on menehtynyt kaikessa hiljaisuudessa 72-vuotiaana. Leena kuoli helmikuussa 2019, mutta suuri yleisö ei tiennyt hänen kuolemastaan yli kahteen vuoteen.

Lue lisää: Miss Suomi Leena Brusiin on kuollut

Eikä hänen elämästään tiedetty viime vuosikymmeninä juuri mitään muutakaan. Rakastettu Miss Suomi ja sittemmin myös Miss Euroopaksi kruunattu Leena katosi julkisuudesta 80-luvulla ja eli koko loppuelämänsä poissa parrasvaloista.

Mitä Leenalle tapahtui?

Leena Brusiinista tuli Miss Suomi vuonna 1968. Kuva: Mikko Oksanen / Lehtikuva

Misseyden ja supersuosion jälkeen Leenan elämästä ei ole kirjoitettu juuri ollenkaan – Suomen kaikkien aikojen kauneimmaksikin tituleerattu missi piti elämänsä poikkeuksellisen yksityisenä.

Leenan elämään loi synkän varjon sairaus, jonka hän piti visusti omana tietonaan. Leena sairasti nuoresta alkaen harvinaista autoimmuunisairautta nimeltä punahukka. Reumasairauksiin kuuluva punahukka tunnetaan myös nimellä perhosreuma tai LED. Sairaus on todella harvinainen, sillä Suomessa punahukkaa sairastaa Terveyskirjaston mukaan tällä hetkellä noin 2 000 ihmistä. Oireet voivat vaihdella lievistä iho-oireista niveltulehduksiin, keskushermosto-oireisiin ja verihiutaleiden niukkuuteen.

Leenan taistelua sairauden kanssa seurasi vierestä hänen isosiskonsa Kaarina Suonio, 80. Kansanedustajana, ministerinä, Hämeen läänin maaherrana ja Tampere-talon johtajanakin toiminut Kaarina kertoo, ettei Leenalla ollut sairauden takia voimia tai halua pyöriä seurapiireissä. Vetäytyminen parrasvaloista tuntui luontevalta ratkaisulta.

– Sairastelu selittää hiljaiselon. Hän ei jaksanut eikä halunnut liikkua. Hän vietti paljon aikaa kotonaan viiden kissansa kanssa, Kaarina kertoo.

– Hänen kuolemansakaan ei tullut yllätyksenä. Hän oli niin pitkään monisairas, Kaarina sanoo.

Vaikka sairaus vaikutti radikaalisti Leenan elämään, hän puhui asiasta julkisesti tiettävästi vain yhden ainoan kerran. Leena kertoi elämästään sairauden kanssa Kauneus ja terveys -lehdessä vuonna 1982.

Silloin Leena paljasti, että hänen kohdallaan oikean diagnoosin saamiseen meni vuosikymmen. Oudot oireet olivat alkaneet jo parikymppisenä, juuri niihin aikoihin, kun Leena oli missimaailman kirkkain tähti.

Häiritsevin oireista oli nivelten turpoaminen. Mitään reumaan viittaavaa ei kuitenkaan tutkimuksissa koskaan löydetty. Satunnaisen kuumeilun lisäksi Leenalla alkoi kadulla kävellessä ”heitättää ja silmissä vippasi”.

Vihdoin eräs lääkäri päätti tutkia asiaa perusteellisesti. Aivofilmin, selkäydinpunktion ja lukemattomien muiden kokeiden jälkeen diagnoosi oli selvillä.

– En osannut säikähtää, koska en tiennyt taudista mitään. Toisaalta mitkään vaivat eivät tunnu niin pahoilta, kun tietää mistä on kysymys. Epätietoisuus on pahinta, Leena kuvaili Kauneus ja terveys -lehdessä hetkeä, kun sai tietää diagnoosista.

Sairauteen ei ole parannuskeinoa. Niveloireita Leena kertoi tuolloin hoitavansa särkylääkkeillä. Joskus oireita oli päivittäin, joskus ne pysyivät poissa viikkoja. Kontrollitutkimuksissa Leena kävi jo noihin aikoihin kerran kuussa.

– Nivelet eivät oikeastaan särje. Ne ovat arat ja turvoksissa, niin pahasti yleensä, etten pysty liikkumaan, Leena kuvaili haastattelussa.

Tuore Miss Eurooppa saapumassa Suomeen palkintopokaalinsa kanssa. Kuva: Osmo Kuusisto

Elämän suuntaan vaikutti myös toinen asia. Leena oli äärimmäisen ujo. Julkisuuden paineet tuntuivat hänen niskassaan poikkeuksellisen raskailta.

Karu todellisuus iski vasten kasvoja heti Miss Suomi -kisojen jälkeen. Leena joutui valtaisaan pyöritykseen voitettuaan Miss Eurooppa -tittelin vielä samana vuonna. Kisat pidettiin Kongossa. Vanhoilla videoilla näkyy, miten tuore Miss Eurooppa kävelee lentokoneen rappuset ylös, varoo taidokkaasti tehtyä kampaustaan kumartuessaan ovesta sisään ja vilkuttaa lehdistölle ammattimaisesti hymyillen ennen koneeseen katoamistaan.

Suomeen päästyään Leena joutui keskelle mediamylläkkää, mutta kertoi kuulumisensa kameroille ilmekään värähtämättä. Harva osasi arvata, että tosiasiassa nuoren naisen kädet vapisivat ja sydän hakkasi jännityksestä koko ajan.

Pikkusiskon hermostuneisuus on piirtynyt elävästi mieleen myös Kaarina Suoniolle.

– Hän vierasti sitä maailmaa kovasti. Hän oli äärettömän ujo. Julkinen esiintyminen oli hänelle piinaa. Erityisesti televisiossa esiintyminen oli ihan kauhean vaikeaa hänelle, Kaarina kertoo.

Leena sijoittui myös 2. perintöprinsessaksi Miss Universum -kilpailuissa Yhdysvalloissa. Pian näyttävä vaaleaverikkö löysi itsensä myös valkokankailta, sillä hän näytteli Spede Pasasen tuottamassa Jussi Pussi -elokuvassa Vesa-Matti Loirin rinnalla vuonna 1970. Samana vuonna Leena nähtiin Speden käsikirjoittamassa elokuvassa Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika.

– Missivuosien jälkeen hän päätyi Speden elokuviin, ja muistan, miten kauhuissaan hän oli siitäkin, Kaarina muistelee.

Sitten Leena tapasi Jussi Talven, eikä mikään ollut enää ennallaan.

Leena Brusiin ehti kokeilla siipiään myös näyttelijänä. Kuva: Pertti Messo / Lehtikuva

Lempi roihahti yllättäen. Kirjailijana ansioitunut Jussi Talvi, oikealta nimeltään Yrjö Johannes Talvio, oli yli 50-vuotias, ja ikäeroa Leenaan oli 26 vuotta. Jussi oli julkaissut esikoisteoksensa 24-vuotiaana ja oli tuohon aikaan Uusi maailma -aikakausilehden päätoimittaja.

Romanssin yksityiskohdat ovat pysyneet pimennossa, mutta sen lopputulos ei: Leena alkoi odottaa lasta. Aika oli kuitenkin tuolloin aivan toinen. Avioton lapsi järkytti siskosten äitiä Helenaa. Leenalla ei ollut enää asiaa Helsingin Museokadulla sijaitsevaan lapsuudenkotiin, jossa hän oli asunut.

– Meidän äiti ei voinut sulattaa sitä, että lapsi syntyi avioliiton ulkopuolella, Kaarina kertoo.

Niinpä Kaarina otti Leenan kotiinsa asumaan. Leenan poika syntyi vuonna 1971 ja sai nimekseen Karo.

– Leena tuli synnytyslaitokselta suoraan minun kotiini, Kaarina kertoo.

Kaarinalla oli itsellään jo perhe ja lapsia, mutta sopu sijaa antoi. Siskosten yhteiseloa ja vauva-arjen pyörittämistä kesti vuoden ajan.

Leena ja Jussi eivät puolestaan koskaan näyttäytyneet julkisesti yhdessä.

Äitiys pisti Leenan elämän arvojärjestyksen uusiksi. Kuva vuodelta 1976. Kuva: Ari Ojala / Lehtikuva

Lapsen saaminen mullisti kaiken. Leena sai elämälleen uuden tarkoituksen parrasvalojen sijaan.

Leenan uudesta elämästä äitinä kerrottiin Avotakka-lehdessä vuonna 1974. Haastattelussa mainittiin, että Leenalle on aina ollut ominaista ”päättää jotakin ja sitten toteuttaa se. Noin vain. Muutama vuosi sitten hän halusi lapsen ja hankki Karon. Nyt Karo on tärkeintä hänen elämässään”.

Lopulta siskosten Helena-äitikin heltyi lapsenlapsensa edessä.

– Meidän äidin sydän suli, ja Karosta tuli mummulle erittäin tärkeä, Kaarina muistelee.

Leena muutti lopulta poikansa kanssa takaisin lapsuudenkotiinsa. 160 neliön kokoiseen kotiin mahtui hyvin useampikin perheenjäsen. Avotakka-lehden mukaan lapsuudenkoti oli sisustettu pitkälti Harvialan kartanosta peräisin olevilla huonekaluilla, kuten rokokootyylisellä sohvakalustolla ja kristallikruunulla ja flyygelillä.

Huonekalut olivat siskosten isän, maineikkaan oikeusfilosofin Otto Brusiinin peruja Harvialan kartanosta. Otto Brusiinin isä ja äiti omistivat aikanaan Janakkalan ja Hämeenlinnan alueella komeilevan kartanon. Helsingin Sanomien vuonna 2012 julkaistun artikkelin mukaan Brusiinin suku omisti Harvialan kartanon noin sadan vuoden ajan.

Harvialan kartanon tiluksilla on useita rakennuksia. Kuva: Kati Laitinen

Harvialan kartanon konttorirakennus kuvattuna vuonna 2018. Kuva: Kati Laitinen

Harvialan kartanon kulttuuri- ja puutarhataiteen historiaa käsittelevän artikkelin mukaan kartano päätyi Brusiinien suvulle alunperin jo vuonna 1815, jolloin Knut von Troil myi tilan majuri Otto Joachim Brusiinille. Tila siirtyi hänen pojalleen ja aikanaan hänen pojanpojalleen, kunnallisneuvos Otto Reinhold Brusiinille. Tilasta tuli Otto Reinholdin aikana osakeyhtiö Harviala Oy, ja perheyritys Rosenlew osti osakkeet Brusiineilta vuonna 1913.

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan siskosten isällä Otto Brusiinilla oli ”varaa sivistyä monipuolisesti” mahtikartanon myynnin jälkeen. Otto oli kartanon myynnin aikaan reilu 10-vuotias.

Otto Brusiin menehtyi vuosi Leenan pojan syntymän jälkeen, eikä Avotakan haastattelun mukaan kukaan enää soittanut sen jälkeen lapsuudenkodissa lepäävää flyygeliä, jonka ääressä isä oli musisoinut.

Leenalla ja hänen pojallaan oli Avotakan mukaan lapsuudenkodissa oma, modernimpaan tyyliin sisustettu huone.

– Juuri nyt en muuttaisi täältä kotoa minnekään omaan asuntoon. Nyt olemme jälleen täällä ja aiomme pysyä. Yksin olisi hankalaa, Leena myönsi lehdessä.

Leena Brusiin (vasemmalla) ja Kaarina Suonio (oikealla) Kaarinan Tampereen-kodin puutarhassa vuonna 1993. Keskellä Helena-äiti. Kuva: Kaarina Suonion kotialbumi

Vilskettä lapsuudenkodissa riitti, sillä kun Kaarinan oma liitto päättyi eroon, hänkin palasi Museokadulle. Siellä asui myös kolmas siskoksista, Anne.

– Olin todella kiireinen tuohon aikaan. Minun ja Leenan pojat olivat saman ikäisiä, ja he tapasivat pelata jalkapalloa pöydän alla. Muistan, että se otti meitä välillä vähän päähän, Kaarina nauraa.

Kaarina oli jo tuohon aikaan kansanedustaja ja kovaa vauhtia politiikassa mukana. Talo täyttyi eläkkeelle jääneen äidin, siskosten ja lasten äänistä aamusta iltaan.

– Meillä oli erittäin meluisa huusholli. Äitimme auttoi meitä kauheasti, teki esimerkiksi ruuat meille ja lapsille. Se oli sellainen kommuuni, Kaarina kertoo.

Äidin apu mahdollisti sen, että Leena pystyi lähtemään takaisin työelämään. Hän perusti pian Karon synnyttyä Töölöntorin laitamille lahjatavara- ja paperikaupan nimeltä Topus. Nimi tuli Avotakan mukaan Leenan lempinimestä Topu.

– Luulen, että hän piti kaupan pyörittämisestä. Pienyrittäjyys oli jonkinlainen unelma hänelle, Kaarina muistelee.

Kauppa vei paljon aikaa. Leena kertoikin Avotakan haastattelussa elävänsä kiireisen liikenaisen elämää. Kesälomaakin oli vain viikko, mutta se ei haitannut.

– Kesä se on Töölössäkin. Kesäpaikka lähellä olisi tietysti kiva, mutta kun ei ole vielä tullut sitä lottovoittoa, Leena totesi lehdessä.

Samassa haastattelussa Leena mainitsi olevansa ”täysin poikansa tossun alla” ja haaveilevansa perheenlisäyksestä.

– Näitä pieniä pitäisi olla useampia. Pitäisi hankkia toinen, Leena sanoi.

Liike ei ollut pystyssä montaa vuotta. IS:n artikkelien mukaan Leena sulki lahjatavarakauppansa ovet 1977.

Kaarina muistaa käyneensä kaupalla jokusen kerran.

– Luulen, että se meni tietyllä tavalla huonosti. Eihän tuollaiset yleensä kauhean hyvin kannata, Kaarina arvelee.

Leena Brusiin rakasti oman lahjatavara- ja paperikauppansa pyörittämistä, mutta liiketoiminta ei ottanut lopulta tuulta alleen toivotulla tavalla. Kuva: Pekka Haraste / Lehtikuva

Elämä oli pitkään normaalia, tasaista ja hyvää, vaikka oma kauppa ei kantanutkaan. Liikkeen sulkemisen jälkeen Leena työskenteli Finnartistit-missifirmassa ensin silloin tällöin, ja elokuusta 1978 alkaen päivittäin. Samalla Leena kasvatti Karo-poikaansa yksin.

Terveysvaikeudet ja autoimmuunisairaus alkoivat kuitenkin hankaloittaa arkea yhä enemmän. Lopulta Leena joutui jättämään silloisen työtehtävänsä Finnartisteilla. Kauneus ja Terveys -lehden vuoden 1982 haastattelusta selviää, että Leena oli luopunut missiemon tehtävistä ja siirtynyt konttoritehtäviin. Hän oli tuolloin 36-vuotias.

– Stressiä välttelen. Jos töissä on kiireitä ja hermoilen, olen yleensä illalla kotona kipeä, Leena kertoi haastattelussa.

Elämää värittivät yhä useammin sairauteen kuuluvat yllättävät kipukohtaukset. Kun kohtaus yllätti, Karo-poika auttoi äitiään askareissa. Apua oli myös vertaistukiryhmästä, johon Leena oli mennyt mukaan.

– Ryhmässä näkee, miten monimuotoinen tauti tämä on. Voi vain toivoa, että tauti pysyy kurissa jatkossakin näin hyvin, Leena toivoi Kauneus ja terveys -lehdessä.

Toive ei toteutunut. Viheliäinen sairaus söi enemmän ja enemmän voimia. Kaarina muistaa käyneensä katsomassa Leenaa lukuisissa sairaaloissa vuosikymmenten varrella. Kaarinan mukaan Leenalle jouduttiin muun muassa antamaan usein verta, koska hänen sairautensa vuoksi hänellä oli punasoluja liian vähän.

– Siihen tavallaan tottui, ettei hän ole kunnossa. Aina pelkäsi, että mitä seuraavaksi voi sattua. Se oli raskasta hänelle ja hänen pojalle, Kaarina myöntää.

Harvinainen vierailu julkisuudessa: Leena (vasemmalla) kruunasi Käte Nybergin Miss Scandinaviaksi vuonna 1979. Kuva: Ari Ojala / Lehtikuva

Siskon arvion mukaan Leena eli kaikesta huolimatta melko tyytyväistä elämää. Naimisiin Leena ei enää mennyt, eikä siskon tietojen mukaan hänellä ollut suurta rakkautta elämässään. Lisää lapsiakaan ei siunaantunut toiveista huolimatta.

– Hän kasvatti Karon isoksi ja sai kolme lapsenlasta. He olivat hänelle hyvin tärkeitä, Kaarina korostaa.

Täytettyään 40 Leenaa ei enää nähty edes satunnaisissa haastatteluissa tai kuvissa. Haastattelupyynnöt tai ehdotukset palata julkisuuteen aiheuttivat Leenalle suurta ahdistusta vielä vuosien jälkeenkin.

– Se julkisuuspaine häntä häiritsi. Häntä pyydettiin julkisuuteen vielä silloinkin, Kaarina muistelee.

– En usko, että Leena koskaan katui sitä, että hän katosi julkisuudesta. Se tosin merkitsi sitä, että hän oli aika niukoissa varoissa, Kaarina myöntää.

Ainoastaan eläinten oikeudet saivat Leenan ottamaan julkisesti kantaa vielä myöhemmällä iällä. Leenaa kuohutti turkiksiin puetut missiehdokkaat Ilta-Sanomien lukijapalstalla helmikuussa 1997.

Onko täysin mahdotonta esitellä tytöt ilman kurjissa ja ahtaissa häkeissä vain dollarit mielessä kasvatetuissa elämistä kyhätyissä turkeissa. Ehdotan ensi vuoden ”turkiskiintiön” kuvattavaksi Korkeasaaressa. Hyvin hoidettujen elävien eläimien katsominen kera missikandidaattien olisi vaihteeksi todellinen ilo. Sori vaan, Eikka, oli nolo keikka.”

Yhteiskunnalliset asiat olivat muutenkin Leenalle tärkeitä. Joululahjaksi Kaarina tapasi antaa Leenalle Helsingin Sanomien vuosikerran. Siskokset saattoivat jutella tuntikausia politiikasta.

– Hän luki päivän lehdet aina kannesta kanteen. Hän oli yhteiskunnallisesti todella valveutunut ja kiinnostunut.

Kaarina muistaa, että Leena oli jo lapsena erilainen kuin muut. Hän oli raisu, poikatyttö, rasavilli. Ja erittäin kiinnostunut urheilusta.

– Leenahan ei ollut missityyppiä ollenkaan, paitsi tietysti kaunis. Lapsena hänestä sanottiin, että hän oli poikamainen, Kaarina muistelee.

Vuonna 1974 otettu kuva on yksi viimeisimpiä, joita Leenasta on julkaistu. Hän oli tuolloin ollut äitinä kaksi vuotta, ja pyöritti omaa kauppaansa. Kuva: Ana Pullinen / Lehtikuva

Viimeisinä vuosina Vantaalla asuneen Leenan terveys romahti. Päivittäiset askareet alkoivat olla vaikeita. Säännöllisten sairaalakäyntien lisäksi Leena kärsi pahenevista tasapainohäiriöistä.

– Hänen oli viimeisinä aikoina vaikea liikkua. Hän liikkui keppien varassa eikä voinut hoitaa kauppareissuja itse ollenkaan, Kaarina kertoo.

– Hänellä oli myös ilmeisesti useampia pieniä infarkteja. Viimeiset vuodet olivat aika kurjia, hän myöntää.

Sairaalajaksoja oli useita. Välillä Leena pääsi vielä kotiin kissojensa luokse, mikä oli hänelle äärimmäisen tärkeää. Kissoja oli parhaimmillaan viisi, loppuvaiheessa elossa oli vielä kaksi.

Ennen kuolemaansa Leena vietti sairaalassa noin kuukauden. Kaarina ei ollut pikkusiskonsa vierellä hänen kuollessaan, mutta kävi katsomassa häntä viikkoa aiemmin. Elettiin helmikuuta 2019.

Hetki oli tavallisuudessaan koskettava.

– Hain meille kanttiinista kahvit, istuttiin alas ja syötiin pullat. Silloin en tiennyt, pääsisikö hän vielä kotiin vai ei.

Erityisesti yksi asia piirtyi Kaarinan mieleen, kun hän näki siskonsa viimeisen kerran. Kuoleman lähestyessä Leenan kasvonpiirteet olivat muuttuneet. Yhtäkkiä Kaarina näki pikkusiskossaan heidän Helena-äitinsä, joka oli edesmennyt jo 2000-luvun alussa.

– Hämmästyin siitä kovasti. Hän oli muuttunut yllättäen aivan äitimme näköiseksi. Se oli ihmeellinen tunne, että näin yhtäkkiä äitimme hänessä, Kaarina sanoo.

Kuoleman hetkellä Leena oli hyvässä hoidossa. Kaarina ja Karo-poika tiesivät heti, ettei Leenan kuolemasta tehdä isoa julkisuusspektaakkelia.

– Meitä läheisiähän ei ollut kovin montaa, mutta meille se oli itsestään selvää. Uskon, että teimme niin kuin Leena olisi halunnut.

72-vuotiaana kuollut Leena sai viimeisen leposijansa sukuhaudasta Harvialan kartanon mailta, isänsä vierestä.

Leena Brusiin päätti elää elämänsä poissa julkisuuden valokeilasta. Kuva: Lehtikuva

Nyt, kaksi vuotta kuoleman jälkeen, ovat Kaarinan muistot pikkusiskostaan valoisia ja lämpimiä. Vaikka Leena oli aikanaan äärimmäisen suosittu missi ja monen nuoren tytön esikuva, eivät parrasvalot olleet häntä varten. Leena tiesi sen, ja päätti vaalia elämässään aivan toisenlaisia asioita.

Onnellisimmillaan hän oli silloin, kun hän sai pitää sylissään pientä Karo-poikaansa. Myöhemmin mummin syli oli aina avoin lapsenlapsille. Kipujen ja terveysvaikeuksien keskellä lohtua toivat omat ja välillä muidenkin kissat, joista Leena piti aina huolta moitteettomasti.

Juuri suurisydämisyys onkin asia, josta Kaarina toivoisi ihmisten muistavan pikkusiskonsa.

– Toivoisin, että Leenasta tiedettäisiin myös tämä toinen, yksityisempi puoli. Hän oli intohimoinen eläinten oikeuksien puolustaja. Ja ennen kaikkea hän oli erittäin rakastava äiti.

Source Link is.fi