Kommentti: Ennestään varakkaimpien varallisuus ja varallisuuserot ovat paisuneet korona-aikana
Koronavitsauksen karkaaminen maailmanlaajuiseksi pandemiaksi oli toissa keväänä kaiken muun riesan lisäksi maailmantalouden vuosikausiin pahin shokki.
Koronakriisin leimahtaminen oli ensi alkuun pahanlainen isku myös maailman finanssimarkkinoille, joilla koettiin vuoden 2020 keväällä lukuisissa eri varallisuuslajeissa toinen toistaan tylympiä kurssilaskuja.
Esimerkiksi osakemarkkinoilla kärsittiin koronakriisin alussa tavan mukaan monin verroin vielä rajumpia kurssilaskuja kuin kriisistä sittemmin koitui reaalitalouden menetyksiä.
Ensimmäisen koronakevään kurssilaskut merkitsivät laajahkoa finanssivarallisuuden arvon laskua – eli niiden ainakin laskennallista köyhtymistä, jotka omistavat pörssiosakkeiden ja muunlaisten arvopapereiden kaltaista finanssivarallisuutta.
Monin paikoin myös asunto- ja kiinteistömarkkinat menivät koronashokin takia ainakin joksikin aikaa pois tolaltaan, jolloin kaupankäynti joko supistui tai lakkasi ja sitä myöten hinnatkin laskivat.
Joka tapauksessa kevät 2020 oli pelottava talouskokemus muun kansan ohella myös varallisuutta omistavalle kansanosalle.
Mutta koronakriisin ensishokki meni finanssimarkkinoilla ohi melkein yhtä nopeasti kuin kriisi oli iskenyt – ja sen jälkeen finanssivarallisuuden ja kiinteänkin mammonan arvo on paisunut likimain yhtä soittoa.
Kaiken kansan reaalitalous on vasta hiljakkoin toipunut kriisiä edeltäviin voimiinsa – ja iso osa talouden toimialoista on yhä uusien korona-aaltojen takia alituisessa epävarmuudessa tai kiinni.
”Monenlainen mammona on nyt arvokkaampaa kuin milloinkaan.
Toista on finanssitaloudessa, sillä moni varallisuuslaji ja monenlainen mammona on nyt arvokkaampaa kuin milloinkaan. Tämä tarkoittaa, että ennestäänkin varakkaimmat ovat tämän kriisin mittaan vaurastuneet entistäkin varakkaammiksi – ja että varallisuuserot ovat paisuneet entistä suuremmiksi.
Finanssitalous sai eniten ensiapua
Talouden käänne koitti varsin pian koronakriisin leimahdettua, mutta ei suinkaan itsestään, vaan siksi, että suuri määrä läntisen maailman hallituksia ja keskuspankkeja pani vireille mittavia talous- ja rahapolitiikan elvytystoimia.
Toistaiseksi valtioiden ja keskuspankkien elvytysohjelmat ovatkin suuresti helpottaneet kansantalouksien koronahaasteita ja edistäneet talouden toipumista koronataantumasta uuteen kasvuun.
Samat hallitusten ja keskuspankkien elvytystoimet ovat vielä enemmän edistäneet ennestään varakkaimman vähemmistön vaurastumista kuin elvyttäneet kaiken kansan tuloja ja taloutta.
Suoraviivaisimmin finanssitaloutta on elvyttänyt keskuspankkien monipuolinen ja ennen kaikkea mammuttimittainen rahaelvytys, sillä se on merkinnyt tuhansien miljardien eurojen ja dollareiden sun muiden valuuttojen pumppaamista ensisijaisesti juuri finanssitalouteen.
Pieni joukko maailman suurimpia keskuspankkeja on parin viime vuoden kuluessa pumpannut finanssitalouden rattaisiin yhteensä yli kymmenen tuhannen miljardin Yhdysvaltain dollarin veroisen määrän uunituoretta rahaa.
Rahaelvytyksenkin julki lausuttu tavoite on toki ollut koko kansan reaalitalouden eikä vain finanssitalouden elvyttäminen. Silti ensi alkuun juuri finanssijärjestelmään suunnatut tukimiljardit ovat saaneet eniten elvytysvaikutusta aikaan juuri finanssitaloudessa.
Koko kansantalouteen finanssimarkkinoilta heijastelleet kasvuvaikutukset ovat olleet vaatimattomia sen rinnalla, kuinka suuria kurssinousuja ja kuinka hurjia varallisuusarvojen nousuja ja ennätyksiä finanssitaloudessa on koettu.
Varallisuutta on paljon mutta harvoilla
Varallisuuden karttumista voi ihailla tai paheksua – tai sitä voi hämmästellä ilman puolesta tai vastaan asettumista. Joka tapauksessa kysymys on koronakriisin kuluessa voimistuneesta talouden ilmiöstä ja talouden tosiseikasta.
”Varallisuuden karttumista voi ihailla tai paheksua – tai sitä voi hämmästellä ilman puolesta tai vastaan asettumista.
Jos maailman varallisuuden kovaa karttumista koronakriisinkin kuluessa haluaa tarkastella lähinnä suotuisana ja innostavana talousilmiönä, aiheeseen voi tutustua sveitsiläispankki Credit Suissen laatiman maailman varallisuusraportin avulla.
Jos taas haluaa avata silmänsä varallisuuden kovatahtisen karttumisen lisäksi varallisuuden kasautumisen puntaroinnille, aihetta voi lähestyä Pariisin kauppakorkeakoulun taloudellista epätasa-arvoa tutkivan laitoksen laatiman maailman epätasa-arvo -raportin avulla.
Sveitsiläispankin raportin pääosin innostunutta käsittelytapaa selittänee se, että maailman varakkaimpien kansalaisten ja näiden sijoitusyhtiöidensä varallisuuden hoitaminen on kyseiselle pankille keskeisen tärkeätä liiketoimintaa.
Rikkaiden rikastuminen merkitsee pankille onnistumista ja yhä uusia liiketoimintamahdollisuuksia eikä poliittista haastetta saati yhteiskunnallista ongelmaa.
Taloustutkijoiden kriittinen käsittelytapa taas selittynee sillä, että he tarkastelevat varallisuuden ja varallisuuserojen kasvua yhteiskunnallisina eivätkä vain taloudellisina ilmiöinä.
Ainakin taloudellisen tasa-arvon ja sen puutteen tutkijoille varallisuuden kasautuminen ja varallisuuserojen paisuminen merkitsevät yhä ajankohtaisemman tutkimusaiheen lisäksi ilmiselvää yhteiskunnallista epäkohtaa ja poliittista riskiä.
Meille muille luontunee tasapainoinen annos kumpaakin lähestymistapaa.
Suhteellisen tasa-arvoisen varakas
Suomalaisittain on tavallaan levollista havaita, että Suomi on samaan aikaan yksi maailman vauraimmista ja yksi maailman taloudellisesti tasa-arvoisimmista maista.
Pelkästään jompaakumpaa ”tavoitetta” tarkastelemalla löytyy toki muita maita, jotka ovat joko vauraampia tai tasa-arvoisempia kuin Suomi, mutta harva maa panee paremmaksi kummallakin mittarilla samaan aikaan.
Pelkästään varallisuuden määrää vertailemalla – ja pelkästään Suomeakin rikkaampiin maihin keskittymällä – voi toki päätyä murehtimaan Suomen suhteellista köyhyyttäkin, mutta muita kadehtimalla tuskin syntyy mielekkäitä talouspoliittisia oivalluksia.
Joidenkin muiden maiden ja kansojen rikkauksia kadehtiessa voi helposti unohtua esimeriksi se, että ainakin Credit Suissen varallisuusvertailun luvut koskevat pääosin yksityistä eivätkä julkista saati kansallista varallisuutta.
Esimerkiksi Ruotsissa on joukko paljon rikkaampia henkilöitä ja perheitä kuin varakkaimmatkaan suomalaiset, mutta Ruotsinkin raharikkaiden varallisuus on heidän yksityisomaisuuttaan eikä suinkaan Ruotsin valtion tai kansakunnan kansallisomaisuutta.
Samoin Saksan ja Ranskan kansalaiset ovat keskimäärin paljon varakkaampia kuin suomalaiset, mutta kummassakin maassa on myös verrattomasti enemmän työssä käyviä köyhiä kuin Suomessa.
Varallisuustilastojen karkeat keskiarvot eivät kerro juuri mitään hyödyllistä – varsinkaan, ellei niitä täydennetä varallisuuden jakautumista kuvaavilla tiedoilla.
”Varallisuustilastojen karkeat keskiarvot eivät kerro juuri mitään hyödyllistä.
Venäjälläkin on monin verroin runsaammin miljardöörejä kuin Suomessa, mutta liki rajattomien tuloerojen ja taloudellisen eriarvoisuuden maa on silti missä tahansa tasapainoisessa varallisuustarkastelussa kiistatta ankeampi paikka kuin Suomi.
Vaurastumisen kynnys kohonnut
Suomalaistenkin omistaman finanssi- ja asuntovarallisuuden arvo on koronakriisin kuluessa kasvanut, mutta meillä julkisen talouden tulonsiirrot ja toimet ovat jonkin verran hillinneet varallisuuserojen kasvamista.
Silti suhteellisen maltillisten tulo- ja varallisuuserojen Suomessakin juuri finanssi- ja asuntovarallisuuden yleistä talouskehitystä nopeampi ja vahvempi toipuminen voimistanee varallisuuserojen kasvua.
Näin käy siksi, että varallisuusarvojen kohoaminen on suomeksi sanottuna merkinnyt esimerkiksi asuntojen ja arvopapereiden voimakasta kallistumista. Tämä on koronakriisin kuluessa korostunut, sillä ”uutta” varallisuutta on syntynyt eniten juuri vanhan varallisuuden hintojen nousun synnyttämänä paperivarallisuutena.
Se taas on merkinnyt esimerkiksi sitä, että yhä harvemmalla keski- ja pienituloisella on varaa hankkia edes ensimmäistä asuntoa saati perustaa arvopaperisalkkua pelkkien ansiotulojen varassa ilman turvautumista vuosi vuodelta yhä raskaampaan velkarahoitukseen.
Näin on käynyt monessa muussa länsimaassa Suomeakin selvemmin, mutta Suomikaan ei ole täysin välttynyt tältä varallisuuden kasautumista voimistavalta kierteeltä.
Makron ja mikron eroihin kuuluu esimerkiksi se, että komea ja korskea varallisuuden kasvun kokonaiskuva on koronavuosien mittaan syntynyt osittain varsin ankeista yksityiskohdista.
”Suomikaan ei ole täysin välttynyt tältä varallisuuden kasautumista voimistavalta kierteeltä.
Keskuspankkien rahaelvytys on osittain voimistanut tätä, kun niiden toimet ovat suorilla ja epäsuorilla vaikutuksillaan kasvattaneet ennestään varakkaimpien varallisuuden arvoa – ja samalla kohottaneet kaikkien niiden vaurastumisen kynnystä, jotka eivät olleet ennestään varakkaita.
Nyt varallisuuden kartuttamisen alkuun (ilman varallisuuden perimistä) päästäkseen on otettava rutkasti runsaammin velkaa – ja velkaan liittyvää riskiä – kuin ennen koronakriisiä oli tarpeen ottaa.
Korkojen mataluus pitää toki velkarahoituksen kynnystä matalana. Mutta samalla se voimistaa ennestään varattomien velkaantumista, ja samalla keski- ja pienituloiset osaltaan velkaantumalla ylläpitävät ja voimistavat ennestään varakkaiden vaurastumista.
Jos kehnosti käy, koronakriisin jälkihoito voi vielä kasvattaa varallisuuserojen leviämistä lisää.
Julkinen velka vedenjakajalla
Yksi koronakriisin ja -elvytyksen seurauksista on julkisen talouden velkaantuminen. Julkisen talouden tulonsiirrot ja tukitoimet ovat Suomessakin merkinneet suuria julkisen talouden alijäämiä ja valtion velkaantumista.
Julkinen velkaantuminen ei ole kuitenkaan talouden toipumisesta ja varallisuusarvojenkin kohoamisesta täysin erillinen ilmiö, vaan päinvastoin talous on toipunut ja varallisuusarvot kohonneet pitkälti juuri julkisen velkaantumisen ansiosta.
Vaikka keskuspankkien rahaelvytys on vahvistanut finanssimarkkinoita suoremmin kuin valtioiden elvytystoimet, eivät rahaelvytyksen keinot olisi yksistään saaneet taloutta elpymään. Siihen tarvittiin julkisen talouden suoria toimia – ja sitä myöten myös julkisia alijäämiä ja velkaantumista.
Tämä julkisten alijäämien ja talouden toipumisen – ja myös varallisuusarvojen karttumisen – yhteys unohtuu yleensä viimeistään talouskriisin akuuttia torjuntavaihetta seuraavien vaalien lähestyessä.
Viimeistään silloin riski kasvaa, että akuutin kriisin aikaan välttämättömiksi tunnustetut ja varallisuusarvojakin tukeneet toimet tulkitaankin alijäämätuhlaukseksi.
Samalla riski kasvaa, että ”velaksi elämisen” tilalle aletaan taas tarjota ”vastuullista talouskuria” vyönkiristyksineen niin kuin kävi viime vuosikymmenen eurokriisissä ja sen jälkeen.
Talouspolitiikan niin sanottu kurinpalautus tarkoitti viime kriisin ”jälkihoidossa” esimerkiksi julkisten koulutus- ja tutkimusmenojen suhteellisen tuntuvia leikkauksia ja muunlaisia menoleikkauksia sekä veronkorotuksia.
Noiden talouspoliittisten valintojen seurauksiin kuuluivat muun muassa tulo- ja varallisuuserojen kasvaminen – ja koko kansantalouden kasvuvoiman ja -näkymien heikkeneminen.