Kommentti: Keskuspankki on jo hävinnyt uskottavuuspelin, jos edes Marinin Twitter-lainaukseen nostettua kritiikkiä ei sovi esittää

Pääministeri Sanna Marinin (sd) viikonloppuinen Twitter-lainaus ”vallitsevista rahapolitiikan ideoista” herätti aina sanavalmiissa ekonomistikunnassa laajahkoa tyrmistystä.

Marin rohkeni esittää yhden pääministerikautensa ani harvoista (ellei ainoan) rahapolitiikkaa vähänkään kriittisesti koskettelevista kommenteistaan, mutta suorasukaisen arvosteluryöpyn perusteella se oli yksi kommentti liikaa.

Pöyristystään ja kauhistustaan kuin kuorossa korostaneet ekonomistit toruivat pääministeriä keskuspankin itsenäisen aseman, rahapolitiikan uskottavuuden ja luottamuksen horjuttamisesta.

Marin sai kuulla paitsi kunniansa myös sen laiskanläksyn, että rahapolitiikka kuuluu yksin keskuspankkien vastuulle eikä siihen tule poliitikkojen saati muiden sivullisten sekaantuman, tai muuten talous menee sekaisin niin kuin Turkissa.

Tuohtumuksen puuskassa näyttää tyystin unohtuneen tai jääneen ainakin sivuseikaksi, mistä pääministerin kommentissa oli oikeastaan kyse.

Itse asiassa Marin ainoastaan välitti seuraajiensa tietoon yhden virkkeen mittaisen lainauksen tutkija Antti Ronkaisen blogi-kirjoituksesta Suomen Kuvalehden verkkosivuilta.

Ronkainen on poliittiseen talouteen ja Eurooppa-asioihin erikoistunut väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Sen lisäksi Ronkainen on sikäli ”erilainen” talouskeskustelija, että hänellä ei vaikuta olevan järin suurta tarvetta kuulua ekonomistienemmistön ”oikeauskoiseen” konsensuskuoroon.

Viime päivien tuohtumuksesta on vaikea päätellä, ovatko Marinin arvostelijat lukeneet Ronkaisen tekstiä vai eivät. Olisi syytä.

YK esittää samaa kritiikkiä

Ronkaisen kirjoituksesta löytyy Marinin lainaama ja porua herättänyt virke:

”Vallitsevissa rahapolitiikan ideoissa on jotakin pahasti vialla, kun keskuspankit suojelevat uskottavuuttaan ajamalla taloudet taantumaan.”

Miksi Marin on lainannut juuri kyseisen virkkeen, jää hieman epäselväksi, mutta selvää on, että lainauksen sävy ja epäilemättä tarkoituskin on kriittinen.

Ronkaisen tekstissä on monta muutakin virkettä ja ajatusta – ja sama kysymys, jonka sittemmin myös esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat on tahollaan esittänyt:

Mitä järkeä on keskuspankkien kovaotteisissa koronnostoissa ja muissa rahapolitiikan kiristyksissä, jotka eivät tehoa energia- ja elintarvikekriisin aiheuttamaan inflaatioon mutta sen sijaan aiheuttavat vakavaa vahinkoa ennestään heikoimmassa asemassa oleville kansalaisille ja kansakunnille.

YK varoittaa länsimaisia keskuspankkeja painamasta koko maailmantaloutta taantumaan, ja tämä on yksi Ronkaisenkin esiin nostamista ja nähtävästi Marinin jakamista huolista.

Mutta Ronkainen herättää yhden vielä ajankohtaisemman ja ainakin eurooppalaisittain polttavamman, ”pelkkää” taloutta laaja-alaisemman, kriittisen kysymyksen. Sen voinee kiteyttää vaikka näin:

Mitä järkeä on rahapolitiikan riuskoin kiristyksin varta vasten heikentää Venäjän kanssa armotonta energia- ja taloussotaa käyvien ja Ukrainaa tukevien euro- ja EU-maiden talouksia.

Putin kiittäisi EU:n taantumasta

Ilman Ronkaisen kirjoitusta tai Marinin lainaustakin on selvää, että energia- ja elintarvikekriisit koettelevat kansalaisten, yritysten ja valtioidenkin taloutta ja sietokykyä ilman, että keskuspankit painavat talouden vielä taantumaan.

Korkojen nostaminen ja rahoitusolojen muunlainen kiristäminen ei lisää vähääkään energian tai elintarvikkeiden tuotantoa tai tarjontaa, mutta sen sijaan se kärjistää ennestään ahtaimmalla olevien talousvaikeuksia.

Jos vastassa oleva tarjontainflaatio on tarkoitus taltuttaa korkoja nostamalla, se edellyttänee kaikenlaisen kysynnän ja toimeliaisuuden taltuttamista talouden taantumalla ja työttömyyden tuntuvalla lisäämisellä. Taantuma ei lienekään enää rahapolitiikkaa rajoittava riski vaan keskuspankin tietoinen tavoite.

Rahapoliittisen uskottavuuden pönkittämiseksi aiheutettava taantuma olisi riskipitoista joka tapauksessa, mutta sodan ja sotatalouden oloissa se on paitsi suuri myös surkea riski.

Taantuma voisi nopeasti heikentää kansalaisten ja sitä myöten poliitikkojenkin halua jatkaa Ukrainan puolustustaistelujen tukemista ja Venäjän hyökkäyssodan vastustamista.

Todennäköisesti taantuma jonkin verran nopeuttaisi inflaation vaimenemista, mutta vielä varmemmin se vahvistaisi Venäjän presidentin Vladimit Putinin mahdollisuuksia päästä voitolle EU-maita vastaan käymässään taloussodassa.

Maailma ei ole laskentamalli

Taloustutkijoiden ja ekonomistien enemmistöllä (keskuspankin tutkijat ja rahapoliitikot mukaan luettuna) on paha taipumus tarkastella talouden ilmiöitä lähinnä ekonometristen laskentamalliensa lukujen valossa.

Siksi heiltä turhan usein unohtuu ympäröivän maailman arkitodellisuus.

Taloustutkimuksen kaavamaisissa oletuksissa ei käydä sotia eikä niissä ole sähkökatkoja, leipäjonoja tai huolia, pelkoa saati tyytymättömyyttä tai muita inhimillisen elämän todellisia piirteitä. Eikä niissä ole vaaleja.

Siksi ”oikeaoppisen” – tai ehkä paremminkin oikeauskoisen – ekonomistin talousmalleissa ei esiinny myöskään protesteja, populismia tai poliittisia ääriliikkeitä.

Mutta oikeassa elämässä – ainakin demokraattisissa maissa – pidetään aika ajoin vaaleja ja niissä esiintyy protestihenkeäkin, kriisien ja koettelemusten aikaan vieläpä enenevässä määrin, niin kuin poliittisen talouden ilmiöitä tunteva Ronkainen tekstissään muistuttaa.

Sinänsä yhteiskunnallisten jännitteiden ja tyytymättömyydestä kenties kumpuavien poliittisten äkkikäänteiden pitäisi olla tuttuja tosielämän ilmiöitä kenelle tahansa vaikka eurokriisin tai Brittien EU-eron vaiheita seuranneelle.

Kritiikkiä sopii tiukentaa

Sanottakoon tasapuolisuuden vuoksi, että pääministeri Marinin lainausta ja sen viittaamaa tutkija Ronkaisen tekstiä voi toki arvostellakin, joskin erilaisin perustein kuin pöyristynyt vastalausekuoro on tehnyt.

Ronkaisen kritiikki keskittyy keskuspankkien ajankohtaisiin koronnostoihin ja niistä kenties koituviin ongelmiin, mutta ainakin tässä tekstissä jää kokonaan käsittelemättä iso joukko EKP:n ja muiden suurten keskuspankkien viime vuosien toimista – ja virheistä.

Niistä nyt vastassa oleva inflaatiokin on osin saanut voimansa.

Esimerkiksi euroalueen EKP on perustellut vuosien ajan yllä pitämiään nolla- ja miinuskorkoja ja teollisen mittakaavan rahaelvytystä yhdellä tavoitteella yli muiden: se on kaikin keinoin yrittänyt kiihdyttää inflaatiota.

EKP on vuosien ajan varta vasten kannustanut eurovaltioita, yrityksiä ja kotitalouksia velkaantumaan lisää, jotta velan voimalla piristyvä toimeliaisuus kiihdyttäisi inflaatiota.

Kun vuosikausien rahapoliittiset ponnistelut ovat vihdoin tuottaneet ”tulosta” ja saaneet energia- ja elintarvikekriisistä vielä lisää voimaa, pitkään hartiavoimin haviteltu inflaatio onkin lipsahtanut liian kovaksi, ja rahapolitiikan selitykset ja suunta muuttuvat äkkijyrkällä U-käännöksellä.

Rahapolitiikan uskottavuus on vähemmästäkin koetuksella, mutta se johtuu ennemmin keskuspankkien omista toimista kuin niitä koskevista kriittisistä kysymyksistä.

Jos rahapolitiikan uskottavuus ei kestä kriittisiä kysymyksiä tai arvosteluakin, ehkä uskottavuudesta on turha enää puhua.