Kommentti: Kymmenen vuotta eurokriisistä, eivätkä europäättäjät vieläkään myönnä katastrofin syitä

Vuodenvaihteen tuntumassa kuultiin juhlavia onnitteluja ja ylpeitä kehuja yhteisvaluutta euron 20-vuotisista saavutuksista ja hyödyistä Suomen ja muiden euromaiden yhteisenä rahana.

Yhden tällaisen juhlapuheenvuoron esitti valtiovarainministeri Annika Saarikko (kesk) yhdessä kaikkien muidenkin euromaiden valtiovarainministereiden kanssa.

Euroministerit esittivät eurokehunsa ja -onnittelunsa yhdessä kirjoittamassaan (tai ainakin allekirjoittamassaan) kolumnissa, jonka Suomessa julkaisi Helsingin Sanomat (hs.fi 30.12. ja HS 31.12.).

Toisen euron 20-vuotisia saavutuksia pääasiassa onnitelleen puheenvuoron esitti Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn Ylen Ykkösaamun (Yle Radio1 31.12.) uudenvuodenaaton lähetyksessä.

Sen lisäksi, että puheenvuorojen 20-vuotisonnittelut eurolle Suomen virallisena valuuttana olivat kolme vuotta myöhässä, niihin sisältyneet kehut ja kertomukset olivat jopa juhlaviksi kehuiksi turhan ylenpalttista liioittelua.

”

Suomen keskeiset europäättäjät eivät tunnu vielä tajunneen – tai eivät ainakaan myönnä – kymmenen vuotta sitten kärsityn eurokriisin varsinaisia syitä.

Euron 20-vuotisonnittelujen osuminen yhteisvaluutan 23-vuotishetkeen (ja ”vain” käteiseuron 20-vuotisjuhlaan) on silti pieni pulma sen rinnalla, että Suomen keskeiset europäättäjät eivät tunnu vielä tajunneen – tai eivät ainakaan myönnä – kymmenen vuotta sitten kärsityn eurokriisin varsinaisia syitä.

Saarikon ja Rehnin europuheenvuoroista saattoi saada sellaisen käsityksen, että eurokriisi oli eurosta ja euromaiden talous- ja rahaliitosta lähes riippumaton ja ulkoisista syistä aiheutunut onnettomuus ja että eurokriisistä selviäminen oli osoitus euron eduista ja vahvuuksista.

Toki onnittelupuheissa sopiikin jonkin verran liioitella juhlakalun saavutuksia ja hyviä piirteitä, mutta rajansa kehujenkin liioittelulla.

Taloustosikko voi huolestuneena päätyä käsitykseen, että maan talouspolitiikkaa johtava ministeri ja rahapolitiikasta vastaava keskuspankkiiri eivät joko ymmärrä tai eivät ainakaan halua myöntää rahaliiton ja euron vakavia valuvikoja – saati niiden osuutta viime vuosikymmenen eurokriisiin.

Viat olivat tiedossa alusta asti

Talous- ja rahaliitto EMUn – ja yhteisvaluutta euron – valuvioiksi kutsutut rakenteelliset puutteet olivat riskeineen tiedossa jo hyvissä ajoin ennen kuin Suomi ja muut varhaiset euromaat ottivat yhteisvaluuttansa käyttöön.

Suuri määrä europolitiikan vaikutuspiirin ”ulkopuolelta” EU:n valuuttahanketta kriittisesti tarkastelleita taloustieteilijöitä esitti vakavia varoituksia rakennelman puutteista ja riskeistä ainakin pari vuosikymmentä ennen kuin eurosta tuli totta.

”

Valuviat olivat riskeineen tiedossa jo hyvissä ajoin ennen kuin Suomi ja muut varhaiset euromaat ottivat yhteisvaluuttansa käyttöön.

Varoitukset alkoivat oikeastaan samalla hetkellä kuin EU-maat allekirjoittivat niin sanotun Maastrichtin sopimuksensa, josta muodostui Euroopan unionin sekä talous- ja rahaliiton rakenteiden ja taloussääntöjen sopimusperusta.

Maastrichtin sopimus solmittiin vuoden 1992 helmikuussa, ja samana vuonna valppaimmat taloustieteilijät oivalsivat EU:n tuolloin vielä nimeämättömän valuuttasuunnitelman rakenneviat riskeineen.

Yksi varsin tarkkanäköinen ja kaiken lisäksi tiivis ja yleistajuinen esimerkki varhaisista varoitusteksteistä löytyy yhä London Review of Books -aikakausjulkaisun verkkosivuilta.

Se on aikansa oivaltavimpiin kuuluneen taloustieteilijän Wynne Godleyn artikkeli ”Maastricht and All That” (suomeksi suunnilleen ”Maastricht ja sen sellaista”) vuoden 1992 lokakuulta.

Kirjoituksessaan Godley esitti yhä pistämättömät havaintonsa rahaliiton keskeisistä – ja pääosin yhä korjaamatta olevista – valuvioista vääjäämättömiksi arvioimineen seurauksineen.

Juuri noista Godleyn jo vuonna 1992 selostamista valuvioista seurauksineen oli pohjimmiltaan kysymys pari vuosikymmentä myöhemmin, kun euromaat ja euro ajautuivat eurokriisissä rahaliiton hajoamisen partaalle.

Ja aivan samat valuviat – ja seurausten uhat – olivat läsnä, kun euromaat ja tällä kertaa muutkin EU-maat katsoivat toissa vuonna välttämättömäksi ryhtyä yhteisiin velkatalkoisiin.

Politiikka ajoi talouden ohi

Godleyn ja muiden varhaisten valuuttavaroittajien mukaan rahaliiton ja yhteisvaluutan kriisi oli ennen pitkää oikeastaan väistämättä edessä, joten vain kriisin ajankohta ja kriisin alkuun laukaisevat tapahtumat olisivat aikanaan sattumalta toteen käyviä yllätyksiä.

Kriisin väistämättömyys johtui varoittajien mukaan kenties suurimmasta ja tärkeimmästä rahaliiton rakenneviasta:

Siitä, että iso joukko taloudellisesti ja kulttuurisesti kovin erilaisia maita siirtyi yhteiseen rahaan ja yhteiseen rahapolitiikkaan mutta jätti kaikki muut talouspolitiikan osa-alueet kansallisten päättäjien vastuulle.

Yhteisen rahan ja yhteisen rahapolitiikan ja lukuisten kansallisten finanssipolitiikan tulkintojen ja tarpeiden monin tavoin eriparinen ja ristiriitainen yhdistelmä oli ilmiselvä ja sittemmin lähes kohtalokas ongelma – mutta se ei ollut euron perustajillekaan tuntematon ja vasta eurokriiisissä yllätyksenä paljastunut seikka.

EU:ta edeltänyt EY (Euroopan yhteisöt) kaavaili talous- ja rahaliiton perustamista jo 1970-luvulla, jolloin se teetti aiheesta joukon perusteellisia selvityksiä. Tunnetuimpia lienevät puheenjohtajiensa mukaan nimetyt Wernerin raportti vuodelta 1970 ja MacDougallin raportti vuodelta 1977.

”

Yhteisvaluutan unelma ja päämäärä olivat kuitenkin varoituksia vahvempia.

Kumpikin raportti päätyi suosittelemaan varovaisuutta yhteisvaluutan perustamiseen – ja johtopäätökseen, jonka mukaan yhteisvaluutta ilman keskitettyä finanssipolitiikkaa yhteisine budjetteineen ja tulonsiirtoineen on muotopuoli ja kaikin puolin riskialtis rakennelma.

Yhteisvaluutan unelma ja päämäärä olivat kuitenkin varoituksia vahvempia, joten 1980-luvun mittaan valuuttatulkinnat alkoivat painottua taloudellisista poliittisiksi hankkeiksi.

Niinpä 1980-luvun lopussa laadittu Delorsin raportti rahaliiton – ja yhteisen valuutan – houkutuksista ja eduista käytännössä sivuutti koko kysymyksen yhteisen rahapolitiikan ja kansallisen finanssipolitiikan eriparisuudesta ilmeisine tasapaino-ongelmineen.

Suuri ja tietoinen uhkapeli

Europäättäjien suuri 1990-luvun uhkapeli oli kiirehtiä yhteiseen valuuttaan valuvioista ja riskeistä piittaamatta – ja ehkä siinä uskossa, että euromaat ennen pitkää ymmärtäisivät yhteisvaluutan vaativan muunkin talouspolitiikan keskittämistä.

Ehkä euron perustajat laskivat euromaiden aikanaan omia aikojaan kypsyvän talouspoliittisen vallan keskittämiseen. Tai ehkä 1990-luvun kyyniset europäättäjät luottivat siihen, että jokin ennen pitkää vastaan tuleva kriisi käytännössä pakottaa euromaat finanssipolitiikankin keskittämiseen.

Kymmenen vuotta ensimmäisen vakavan eurokriisin jälkeen asiaa ei tarvitse arvailla tai ounastella.

Nyt on kenen tahansa asiasta kiinnostuneen tiedossa, että juuri eurosta ja rahaliiton rakenteista johtuivat pääomavirtojen ja vaihtotaseiden hillittömiksi paisuneet epätasapainot kriisiä edeltäneiden eurovuosien aikana – ja että juuri niistä pitkälti oli eurokriisissä kyse.

Samoin se on kenen tahansa kiinnostuneen tiedossa, että iso osa euroalueen keskeistä talousperiaatteista ja -sopimuksista päätyi ennen viime vuosikymmenen kriisiä romukoppaan – ja loputkin viimeistään kriisiä setvineissä kriisitoimissa.

”

Yhteisvaluutan vakuudeksi solmitut sopimukset ja säännöt eivät estäneet eurokriisiä.

Yhteisvaluutan vakautta piti varmistettaman talouspolitiikan sääntöjä noudattamalla – ja sitä taas piti varmistaa sekä euromaiden että niiden yhteisen keskuspankin toinen toisensa velkojen takaus- ja tukikiellolla.

Ei varmistettu, vaan päinvastoin kutakin vaatimusta, sopimusta ja kieltoa kierrettiin ja laistettiin, yhtä toisen perään, yhdessä ja erikseen.

Yhteisvaluutan vakuudeksi solmitut sopimukset ja säännöt eivät estäneet eurokriisiä, vaan päinvastoin sopimusten luoma valheellinen vakausharha ja halvalla velalla ostettu katteeton itseluottamus osaltaan olivat kriisiin johtaneita syitä.

Sittemmin ensin eurokriisin aikaisissa (ja kriisiä osaltaan pitkittäneissä) kriisitoimissa ja viimeksi koronakriisin takia toteen pannuissa kriisitoimissa on laistettu ja kierretty yhä uusia sopimuksia ja sääntöjä.

Helpompi puhua puppua kuin totta

Sivullisen on mahdoton tietää, ymmärtävätkö nykyiset talous- ja rahapoliitikot rahaliiton valuvikoja ja sitä myöten vaikkapa viime vuosikymmenen eurokriisin varsinaisia syitä.

Talousministereiden ja keskuspankkiirien kirjoituksista ja puheenvuoroista voi saada käsityksen, että eivät välttämättä ymmärrä.

Tosin vaikutelma voi olla vääräkin, sillä toinen mahdollisuus on, että he ymmärtävät, mutta kiusallisten kysymysten välttämiseksi kirjoittavat ja puhuvat silti kuin eivät ymmärtäisi.

”

Sivullisen on mahdoton tietää, ymmärtävätkö nykyiset talous- ja rahapoliitikot rahaliiton valuvikoja.

Ehkä nykyisten europäättäjien onkin helpompi puhua puppua euron ja rahaliiton peruspiirteistä ja vaikutuksista kuin selostaa kaiken kansan ymmärtämällä selkokielellä, mistä esimerkiksi eurokriisissä pohjimmiltaan oli kysymys – ja miksi moni yhä keskeneräinen ”kipeä mutta välttämätön rakenneuudistus” on euron ja rahaliiton vanhojen valuvikojen paikkaamista ja näin ollen seurausta rahaliiton jo vuosikymmeniä sitten tiedossa olleista rakennusvirheistä.

Epäilemättä on poliittisesti houkuttelevampaa ja helpompaa keskittyä kehumaan euron kätevyyttä matkavaluuttana, arkisten hintavertailujen helppoutta tai vaikka euron symbolisia arvoja kuin selostaa, miksi juuri yhteisen valuutan takia Suomenkin on esimerkiksi tämän tästä taivuttava kustantamaan milloin minkäkin pakottavan tarpeen vaatimia ”kertaluontoisia ja ainutkertaisia” tulonsiirtoja Italian kaltaisten Suomea velkaisempien maiden hyväksi.