Banner Before Header

Kommentti: Pertsa ja Kilu mursu­tarhaajina

Asioilla on tapana tapahtua.

Ensin asioina. Sitten assosiaatioina.

Assosiaatiot ovat asioista versovia asiayhteyksiä, asioiden rikastumista ja jalostumista erilaisilla merkityksillä, käsityksillä, väärinkäsityksillä ja muistoilla sekä yhteensattumilla, jotka eivät aina edes satu yhteen, kuten kävi Haminan ja Kotkan mursun tapauksessa.

Kun uutisoitiin Ruokaviraston tutkivan mursun kuolinsyyn, aloin vesi kielellä odottaa Marja Isomursun tiedottavan mursun sisältä tekemistään löydöksistä. Ruokavirasto on keskittänyt villieläinten kuolinsyiden tutkimukset Ouluun ja siellä erikoistutkija Isomursulle.

Ehkä mursu oli liian painava lähetettäväksi postirahtina, ehkä Isomursu oli heinäkuussa lomalla, ehkä häntä pidettiin jäävinä. Yhtä kaikki, mursu avattiin Helsingissä ja tutkimusprofessori Antti Oksanen kertoi sen kuolleen nälkään

Yllättävän vähälle huomiolle jäi mursun viimeiseksi jäänyt rantautumispaikka, Kotkan (Kymin / Karhulan) Suulisniemi.

Hiljaisuudelle on nimikin: Jonnet ei tiedä, eivätkä siksi muista.

Mojovampaa paikkaa mursu ei olisi Suomenlahdelta voinut valita. Ei, vaikka tarjolla oli myös Tove Janssonin Klovharu.

Raavas mursu ei istu muumitarinoihin, joiden eläinmaailma on mielikuvitusta. Pelkkä ajatus leikkisästä mursusta keskellä hattivattien laivastoa kauhistuttaa.

Suulisniemi oli napakymppi.

Meille tietyn ikäisille ikuisille pojille Suulisniemi tuo mieleen Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -nuortenromaanit. Suulisniemestä he lähtivät hoitamaan bisneksiään, joista sukeutui seikkailuita, sinne he palasivat.

Lue lisää: Mursulle heitettiin hyvästit Kotkassa – ”Tää tarinahan tulee jatkumaan satoja vuosia”

KErran Suulisniemen edustalta Kuolion saaren rantavedestä löytyi pohjahiekkaan osittain hautautunut ”valaan selkä”. Sukellusveneeksi Pertsa ja Kilu sitä kuvittelivat, mutta torpedo sieltä lopulta tuli esiin.

Liekö karannut siitä häikäilemättömästä hyökkäyksestä, jonka suomalaiset moottoritorpedoveneet lokakuun yönä 1942 tekivät Kuoliota vastapäätä Suomenlahden pohjukassa sijaitsevaan Lavansaareen upottaen neuvostoliittolaisen sotalaivan Krasnaja Znamjan.

Torpedoilla oli tapana käyttäytyä arvaamattomasti. Assosiaation viimeisenä maininkina mainittakoon, että torpedohyökkäystä johtanut Jouko Pirhonen palkittiin Mannerheim-ristillä ja hänestä tuli sodan jälkeen merivoimien komentaja.

On helppo kuvitella, kuinka Kilun hermoheikko äiti siunailee rantaan noussutta mursua ja kieltää Pertsaa ja Kilua lähestymästä sitä, ja kuinka sarjayrittäjinä tunnetut pojat aitaavat mursun ja alkavat myydä pääsylippuja.

Raavas mursu ei istu muumitarinoihin, joiden eläinmaailma on mielikuvitusta.

Pertsa ja Kilu mursutarhaajina jäi kirjoittamatta Riikkilältä. Jopa mestarien mielikuvituksella on rajansa.

Elävässä elämässä pääsylippuja ei myyty ja mursuun suhtauduttiin kunnioittavasti. Ja koska mursun elämä päättyi niin pian, myyntiin ei ehtinyt teepaitoja, joiden selkään olisi painettu mursun Itämeren kiertueen rantautumispaikat.

30 vuotta aikaisemmin kesällä 1992 teepaitakauppa kävi.

Juuri ennen mursun ilmestymistä Suomi ehti palata muistoissa Ruokolahdelle siihen männyntaimikoon, jossa metsätyönjohtaja Auvinen kohtasi leijonan.

Kohta leijonan kohtasi moni muukin, mutta kun havainnot reilussa viikossa ehtyivät, leijona unohtui. Se ei synnyttänyt mitään pysyvää eikä jättänyt jälkeensä perintöä. Leijona jäi yksittäistapaukseksi, joka tapahtui tai ei tapahtunut.

Itse en leijonaan usko, koska lintuharrastajana teidän, kuinka käsittämättömiä ja julmiakin tepposia omat aistit voivat ihmisparalle tehdä.

Mutta uskon Ruokolahden leijonaan ilmiönä. Etenkin, kun kuluneen viikon maanantaina ymmärsin, ettei Ruokolahden leijona ollut koominen oikku Euroopan syrjäperällä, vaan arvokas osa eurooppalaista kulttuuriperintöä.

Ostin nimittäin aseman kioskista The Economistin tämän kesän erikoisnumeron. Viiden aukeaman reportaasissa kerrotaan miehestä, joka kolmen vuosikymmen ajan on yrittänyt todistaa Englannin vihreällä maaseudulla hiiviskelevän ”isoja kissoja”.

”Ison kissan” kriteeri on karjuva ääni. Siksi ilvestä ei lasketa isoksi kissaksi ja se on sitä paitsi kuollut sukupuuttoon Brittein saarilta.

Reportaasi alkaa anglosaksiseen tyyliin yksittäistapauksella. On syksy 2014 Dursleyssa Gloucestershiressa, John Bilney pyöräilee aamun varhassa puiden varjostamaa kävelytietä ja näkee kahden leopardin livahtavan tien yli.

Havaintoon suhtaudutaan kuten metsätyönjohtaja Auvisen leijonaan, epäillen.

Ruokolahden leijonan jäljet tunnisti riistatutkimuslaitoksen originelli suurpetotukija Erik S. Nyholm, ja assosiaationa mainittakoon, että Nyholmin Kuusamossa sijainneen tukikohdan peruja on Sulo Karjalaisen Suurpetokeskus.

Dursleyn leopardipaikalle saapui entinen puuseppä ja kirpputorikauppias Frank Tunbridge, jonka brittimedia oli nimennyt ”isojen kissojen ekspertiksi”. Hänellä on paksut muistikirjat täynnä merkintöjä ja piirroksia kymmenistä ja kymmenistä vastaavanlaisista havaintotilanteista.

Tunbridge sirottelee maastoon riistakameroita ja nuuhkii löytämänsä epäilyttävät ulosteet erottelukykyiseksi kouliintuneella nenällään.

Isojen kissojen Facebook-ryhmissä on tuhansia ihmisiä ja heistä ”muutama tusina” on Tunbridgen tavoin omistautunut kissapetojen jäljittämiseen. Podcast Big Cat Conversations tuo mieleen Riku Rantalan M/S Mysteryn.

Tämä kaikki kertoo intohimoisesta alakulttuurista.

Useimmiten Englannissa nähdään vilahdus mustasta eläimestä, joka on suurempi kuin mikään koira, silmät palavat keltaisina ja tuuhea häntä on taipuisa.

Isojen kissojen invaasio alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Enää ei ole kreivikuntaa, jolla ei olisi omaa mysteeristä kissaeläintä: Bodmin Moorin Peto, Fenin Tiikeri, Gloucestershiren Mörisijä, Surreyn Puuma…

Isojen kissojen harrastajat ovat tietysti jakautuneet koulukuntiin.

Tunbridge uskoo luontoon vapautetun pieni määrä leopardeja ja puumia, jotka ovat pariutuneet kookkaiden, jopa 11 kiloa painavien Maine Coon -kissojen kanssa.

Toinen aficionado uskoo Englannin maaseudulla vaeltelevan noin 500 mustaa leopardia ja puumaa, jotka lisääntyvät keskenään, ilman kotikissojen apua.

Yhden teorian mukaan 60-luvun ns. ”svengaavan Englannin” jupit pitivät isoja kissapetoja lemmikkeinä ja Harrodsilta olisi saanut ostaa jopa leijonanpennun. Suomessa runoilija Pentti Saarikoskella oli samaan aikaan oselotti.

Kun vuonna 1976 tuli voimaan laki vaarallisista eläimistä ja niiden pidolle määrättiin korkeat maksut, uusrikkaat alkoivat hankkiutua eroon lemmikeistään. Vuonna 1980 Skotlannin Ylämailta otettiin kiinni puuma, joka ristittiin Felicityksi.

Tunbridge ei ole vielä löytänyt ns. savuavaa asetta. 10 vuotta sitten yleisö pidätti jo henkeään, kun hän esitteli veristä metsäkaurista. Ikävä kyllä myös viranomaiset päättivät kiinnostua ja dna-tutkimus osoitti tappajaksi ketun.

Tapaus poiki jännittävän jälkinäytöksen. Tunbridge kertoi saaneensa puhelinsoiton, jossa dna-tutkimuksen tekijä tunnusti, ettei voi ”enää elää asian kanssa…”. Viranomaiset olivat kieltäneet häntä kertomasta totuutta, etteivät kansalaiset säikähtäisi. Todellisuudessa dna-jäljet olivat puumasta ja leopardista…

Kyse ei enää ollutkaan mysteeristä, vaan myös salaliitosta. Tosin dna-tutkija kiisti soittaneensa Tunbridgelle.

Ruokolahden leijona ei synnyttänyt samanalaista asianharrastajien piiriä. Olemmeko vähän tylsiä, mielikuvitusköyhiä ihmisiä?

Mursu sentään sai suomalaiset pohtimaan, miksi se tuli Suomeen? Toiko se viestin, joka liittyi nykyisen kaltaisen maailman tuhoutumiseen ilmaston muuttuessa peruuttamattomasti?

Mikä on sivilisaatiomme keskuudessa ehkä lymyilevien kissapetojen viesti?

Petojen merkki?

Source Link is.fi