Kommentti: Saksalaiset pitivät itseään natsien uhreina – ja myös Suomella on uhriudesta oma tarinansa sotahistoriassa
Pappi, poliitikko, jääkäriupseeri ja SS-Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala on nykysuomalaisen näkökulmasta hyvin hämmentävä hahmo lähihistoriasta. Tietokirjailija André Swanström kuvailee Kurkialaa uudessa teoksessaan Valkoisen uskon soturi (Atena 2022) ”katumattomaksi kansallissosialistiksi”. Sellaisiakin Suomessa oli.
Kaikeksi onneksi kansallissosialistiset ryhmät jäivät suomalaisen poliittisen järjestelmän marginaaliin. Silti Kurkialalla oli hengenheimolaisia, osa heistä merkittävissä asemissa. Nämä suomalaiset ihailivat natsi-Saksaa, kunnioittivat Hitleriä eivätkä vieroksuneet hirmuhallinnon kovia otteita juutalaisia, kommunisteja ja muita vihollisiksi miellettyjä etnisiä, uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä kohtaan.
Karjalan armeijan sotilaspastori Kalervo Kurkiala puhui Äänislinnassa lokakuussa 1941. Valokuvan negatiivissa näkyy halkeama.
Swanström kuuluu niihin tutkijoihin, joiden mukaan välirauhan aikana alkanut suomalaisen SS-vapaaehtoisjoukon värväys ja suomalaisten osallistuminen kesästä 1941 alkaen Hitlerin Saksan tuhoamissotaan Neuvostoliitossa ei ollut pelkkää aseveljeyttä – tai ulkopoliittinen pantti Suomen uskollisuudesta. SS-vapaaehtoisliike oli ideologinen hanke, pyrkimys liittää suomalaiset osaksi natsien harhaista haavekuvaa pohjoisen rodun hallitsemasta ”Uudesta Euroopasta.” Propaganda loi sodan aikana kuvan vaaleista suomalaissotureista taistelemassa tämän suuren asian puolesta.
Tutkijat ja kansalaiset ovat vääntäneet kättä SS-vapaaehtoisista jo pitkään, eikä väittely pääty Swanströmin uuteen teokseen Kalervo Kurkialasta.
”Sodan loppuvaiheessa ja sodan jälkeen Suomessa alkoi etäisyyden ottaminen natsi-Saksan hirmutekoihin ja liittolaisuuteen Hitlerin kanssa.
Suomen ja Saksan sodanaikaisia suhteita käsittelee kiinnostavasti myös Yleisradion neliosainen dokumenttisarja Natsi-Saksa ja Suomi. Se kertoo muun muassa, kuinka jopa Mannerheimia miellyttivät Hitlerin kovat otteet poliittisia vastustajia kohtaan 1930-luvulla.
Sodan loppuvaiheessa ja sodan jälkeen Suomessa alkoi etäisyyden ottaminen natsi-Saksan hirmutekoihin ja liittolaisuuteen Hitlerin kanssa. Puhuttiin erillissodasta, Suomen omasta taistelusta Neuvostoliittoa vastaan. Tämän kertomuksen mukaan Suomi oli valinnut kahden pahan väliltä ja päätynyt Saksan liittolaiseksi vain hakeakseen talvisodassa menetetyt alueet takaisin.
Kertomus erillisyydestä liittyy vahvasti myös SS-vapaaehtoisiin. Sen mukaan suomalainen SS-pataljoona ikään kuin marssi Ukrainan ja Kaukasuksen läpi taistelusta toiseen oman isänmaan asialla, osallistumatta natsi-Saksan ideologiseen ja rodulliseen tuhoamissotaan – ja ottamatta osaa holokaustin toteuttamiseen.
Ylen dokumenttisarjassa tätä kommentoi kaksi tutkijaa. Oula Silvennoinen pitää ”kiistattomana”, että Wiking-divisioonassa palvelleet suomalaiset osallistuivat joukkotuhontaan samalla tavalla kuin muutkin SS-joukot. Markku Jokisipilä varoo syyttämästä ketään henkirikoksista ja sanoo, ettei kiistatonta dokumenttia suomalaisten osallisuudesta joukkotuhontaan ole löytynyt.
Voi hyvin pohtia, kuinka uskottavaa on todeta, että muut Waffen-SS:n joukko-osastot kyllä osallistuivat julmuuksiin ja väkivaltaisuuksiin juutalaisia ja siviiliväestöä kohtaan, mutta kukaan suomalainen ei osallistunut. Se on syyllisyyden torjuntaa ja tekosyiden etsimistä, sanoo Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik Ylen dokumenttisarjassa.
– Se kertoo siitä, että on ihan hirveä syyllisyyden tuska, ja sitä yritetään työntää pois.
Lue lisää: Suomen sotilas: Suomessa on elossa yksi entinen SS-mies
Saksalaisten jälkeensä jättämää tuhoa Rovaniemellä lokakuussa 1944.
”Tunnetta uhriudesta vahvistivat valtavat pommitusten tuhot ja natsihallinnon julmat toimet omia kansalaisia kohtaan.
Saksalainen tietokirjailija Harald Jähner kuvaa samankaltaista psykologista torjuntaprosessia tuoreessa kirjassaan Wolfszeit – Deutschland und die Deutschen 1945-1955 (Rowohlt 2022), suomeksi Suden aika. Saksassa syyllisyyden tuska oli sodan jälkeen niin voimakas, että se johti totuuden kieltämiseen ja holokaustista vaikenemiseen.
Jähnerin mukaan monet saksalaiset tunsivat sodan jälkeen, että he olivat itse olleet kansallissosialismin uhreja. He olivat joutuneet Hitlerin, Goebbelsin ja muiden natsijohtajien pauloihin, nielleet näiden tarjoaman myrkyn ja uskoneet valheisiin. Tunnetta uhriudesta vahvistivat valtavat pommitusten tuhot ja natsihallinnon julmat toimet omia kansalaisia kohtaan Kolmannen valtakunnan kuolinkouristuksissa keväällä 1945, kun kenttäoikeudet teloittivat karkureiksi epäiltyjä ja tappiomielialan levittäjiä.
Suomalaisillakin on oma tarina natsien uhriksi joutumisesta. Vetäytyvät saksalaisjoukot tuhosivat Lapin sodan aikana Pohjois-Suomen asutuskeskukset, kunnes suomalaiset ajoivat saksalaiset ulos. Tämä tarina on voinut hyvinkin auttaa suomalaisia torjumaan syyllisyyttä liittolaisuudesta holokaustin toteuttaneen hirmuvallan kanssa.
Korkeimpaan SS-upseerin arvoon yltänyt suomalainen, Kalervo Kurkiala, ei Swanströmin kirjan mukaan katunut jälkeensä jättämissä dokumenteissa mitään. Hän kuoli Ruotsissa joulukuussa 1966. Muistosanat Parole-lehteen kirjoitti Jääkäripataljoona 27:n palvelustoveri Hannes Anttila.
”Kalervo sai kutsun ja vastasi kuten ennen ’Hier!’ Nyt hän on saanut siirron siihen pataljoonaan, johon me jokainen siirtoa odotamme.”