Banner Before Header

”Kuin haikara maassa ja kondori ilmassa” – lentoonlähtö vaati maailman kaikkien aikojen suurimmalta siivekkäältä aimo hypyn

Maailmassa ei ole koskaan ollut toista niin suurta lentävää otusta kuin Quetzalcoatlus northropi -pterosaurus, lentolisko. Sen siipien kärkiväli oli kuin pienellä lentokoneella, 11 metriä.

Paleontologit ovat voineet pitkään lähinnä vain spekuloida, miten Q. northropin kaltainen jättiläinen tai pterosaurukset ylipäätään pystyivät nousemaan siivilleen. Jotkut ovat jopa arvelleet, etteivät ne lentäneet lainkaan.

Sellaisen olettamuksen Kalifornian Berkelyn yliopiston (siirryt toiseen palveluun) paleontologian emeritusprofessori Kevin Padian torjuu saman tien.

– Pterosauruksilla oli valtava rintalasta, johon niiden lentolihakset kiinnittyivät. Loistavasta lentokyvystä ei ole epäilystäkään sanoo Padian, Journal of Vertebrate Paleontology (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistujen Quetzalcoatlus-tutkimusten toinen johtaja.

Yhtä aikaa julkaistujen kuuden tutkimusartikkelin ryppäässä on vastaus lentokyvyn arvoitukseen: Quetzalcoatlus ponkaisi siivilleen hyppäämällä korkealle ilmaan.

Pterosaurukset olivat dinosaurusten aikalaisia. Ne ilmestyivät maapallolle 228 miljoonaa vuotta sitten ja hävisivät samassa asteroidin aiheuttamassa joukkosukupuutossa kuin dinosaurukset, 66 miljoonaa vuotta sitten. Kuva: MasPix / Alamy / AOP

Q. northropi ei sinänsä ollut tutkimusten tekijöille uusi tuttavuus. Lajin isoja siipiluita löytyi Texasista Big Bendin luonnonpuistosta jo 1970-luvulla. Ainoiksi löydöiksi jääneet fossiilit on ajoitettu 67 miljoonan vuoden taakse.

Samalta alueelta löytyi 1970- ja 1980-luvulla useista kerroksista pienempiä luita. Niiden pääteltiin kuuluneen keskenkasvuiselle Q. northropille. Vaikka sittemmin tultiin siihen tulokseen, että kyseessä taisikin olla uusi laji Quetzalcoatlusten sukuun, analyysejä ei jatkettu.

Quetzalcoatlus on tunnettu 50 vuotta, mutta nämä ovat ensimmäiset kunnon tutkimukset, sanoo tutkimuskokonaisuuden toinen johtaja, paleontologi Matthew Brown Teksasin Austinin yliopistosta (siirryt toiseen palveluun), jonka kokoelmissa kaikki Q. northropin tunnetut kymmenkunta luuta ovat.

Kaikkiaan Big Bendistä on kuitenkin löytynyt satoja pterosaurusten fossiileja. Kun niidenkin pariin nyt palattiin, erot muun muassa kallossa ja selkärangassa todettiin niin suuriksi, että jättiläisen aikoihin alueella oli täytynyt elää ainakin kaksi sukulaislajia.

Sukupuun uusista tulokkaista Quetzalcoatlus lawsonin siipiväli oli 4,5 metriä, Wellnhopterus brevirostrisin kolme metriä.

Pterosaurukset olivat paitsi suuria niin myös varhaisia lentäjiä. Ennen niitä lensivät vain hyönteiset. 

Q. lawsonin ja W. brevirostrisin fossiileita löytyi niin paljon, että luurangot ovat lähes täydellisiä. Tutkimuksissa niistä voitiin tehdä päätelmiä tavoista, joilla eläimet lensivät ja kävelivät. Tietoja sovellettiin myös Q. northropiin.

Lajien elintavoissa kuitenkin pääteltiin olleen eroja. Isot Q. northropit ehkä metsästivät yksin jokien ja purojen varsilla. Pienemmät lajit näyttävät saalistaneen laumoina järvien antimia, sillä yhdellä löytöpaikoista oli ainakin 30 yksilön kivettyneitä jäänteitä.

Analyysit aloitettiin linnunnokalta näyttävistä leuoista. Ne todettiin liian hennoksi, ”kuin syömäpuikkopariksi”, jotta niillä olisi voinut riipiä raatoja tai paloitella lihaa.

Tutkijoiden päätelmä oli, että pitkät hampaattomat leuat sopivat paremmin kalojen, pienten sammakkoeläinten ja liskojen ja selkärangattomien noppimiseen kokonaisina vedestä. Pitkä ase oli omiaan myös pohjapyyntiin.

Samaa konstia käyttävät nykyisin haikarat. Quetzalcoatlusin liitelyä tutkija sen sijaan vertaavat aivan toisenlaiseen lintulajiin, kondoreihin.

Tällä tavoin saaliin suuhun uskotaan päätyneen myös liitukauden sammakoiden. Harmaahaikaroiden aika silloin ei vielä ollut. Kuva:
Benny Cottele / Alamy / AOP
Andien kondorit Torre del Painen luonnonpuistossa Chilessä näyttävät, miten kohoavat ilmavirtaukset kannattelivat myös pterosauruksia. Kuva: GTW / Image Broker / AOP

Brittiläisen Swansean yliopiston tutkimuksessa, joka julkaistiin toissa vuonna PNAS-lehdessä (siirryt toiseen palveluun), todettiin Andien kondorien lentävän keskimäärin kolme tuntia päivässä mutta käyttävän ajasta alle kaksi minuuttia siiveniskuihin.

Maasta irtaantuminen sen sijaan vie paljon energiaa. Kondorien ja muiden isojen lintujen lentoonlähtöponnistusten on arvioitu vaativan kolme neljäsosaa niiden kaikista siiveniskuista.

Lentoliskoista ei ollut räpyttelemään itseään irti maasta eikä myöskään vauhdittamaan nousua juoksemalla. Luuston rakenteen analyysit osoittivat siivet niin suuriksi, että ne olisivat kampittaneet juoksuyritykset osumalla maahan.

Yksi mahdollisuus kuitenkin oli, ja sen kannalle tutkimuksissa kallistuttiin: otukset nousivat ilmaan pomppaamalla.

– Jos Q. northropi kykeni hyppäämään kaksi kertaa lantionsa korkeudelle, kahteen ja puoleen metriin, siivet irtosivat maasta ja se pystyi riittävän syvään räpytysliikkeeseen, sanoo Padian.

Jalkojen tosin täytyi siinä tapauksessa olla voimakkaat, hän lisää.

Pterossuruksien fossiileista vedettiin aikoinaan se johtopäätös, että oudot otukset olivat nisäkkäitä, ikään kuin jättiläismäisiä lepakoita, elleivät sittenkin vesieläimiä, joiden pitkissä eturaajoissa oli räpylät. Edward Newmanin näkemys Pterodactylus crassirostris -lentoliskosta on hänen The Zoologist -lehdestään vuodelta 1843. Kuva: Lontoon luonnonhistoriallinen museo / AOP

Pterosaurusten ensimmäisissä kuvauksissa oletettiin, että siivet olivat kuin lepakoilla. Se luulo on kuitenkin kumoutunut jo kauan sitten. Siivet olivat kiinnittyneet vain eturaajoihin, kuten linnuilla, eivät lepakkomaisesti myös kylkiin ja takajalkoihin.

Uusissa tutkimuksissa tehtiin päätelmiä myös siitä, miten siivillä pääsi laskeutumaan ja raajoilla etenemään maassa.

– Laskeutuminen vaati räpyttelyä. Se hidasti vauhtia. Kun takajalat koskettivat maata, eläin hypähti hiukan eteenpäin ja laski sitten myös eturaajansa maahan, oikaisi itsensä ja lähti kävelemään, Padian selittää.

Sitä ei voi verrata minkään nykyeläimen etenemiseen: vasen eturaaja ylös, vasen takaraaja askeleen eteenpäin, eturaaja alas. Sitten sama oikealla puolella. Kuulostaa ehkä vaivalloiselta, mutta käytännössä askeltaminen oli nopeaa ja helppoa, Padian vakuuttaa.

Paleotaitelijan piirros Quetzalcoatlus northropin luurangosta. Kuva: John Conway

Kävelystä on jäänyt todisteeksi myös jalanjälkien fossiileja. Ranskasta löydetyt painanteet ovat niin outoja, ettei mikään nelijalkainen maaeläin olisi voinut niitä jättää.

Tutkijoiden toiveissa on selvittää jatkossa muun muassa se, millainen Quetzalcoatlusin siipikalvojen rakenne oli ja miten se vaikutti lentokykyyn.

Lue myös:

Source Link yle.fi