Banner Before Header

Lakki päässä ja elämä edessä! Tältä nuoret Mika Aaltola ja Janni Hussi näyttivät yo-kuvissa

Mika Aaltola

Petäjäveden lukio, 1987

”Valmistuminen tuntui hyvältä. Toisaalta elämässä olen ollut sellainen, että kun yksi asia on tulossa päätöspisteeseensä, niin toista jo aloittaa. Ehkä neuvoni on, että kannattaa juhlistaa saavutuksia kunnolla eikä miettiä jo seuraavia askeleita liikaa.

Elämässä ei ole monia isoja virstanpylväitä, joten kannattaa pysähtyä hetkeksi ja katsella ympärilleen ennen kuin suin päin ryntää eteenpäin. Itse olin jo orientoitunut muualle. Se haalistaa aina juhlaa, kun mieli on jo siirtynyt pois siitä asiasta. Omia saavutuksiaan pitää aina muistaa kunnioittaa.

Nuori Mika Aaltola muutti Petäjävedeltä New Yorkiin opiskelemaan psykologiaa. Maisterintutkinnon hän opiskeli Tampereella kansainvälisestä politiikasta.

Itselleni valmistuminen ylioppilaaksi oli lentolipun saamista seuraaville tasoille. Se oli tienhaara, joka mahdollisti psykologian opintojen aloittamisen New Yorkissa. Se oli melkoinen hyppy.

Silloin ei tarvitse olla viisaimmillaan, kyllä elämä opettaa. Elämä kantaa ja antaa sitten aiheita jatkokertomuksille. Ei kannata liikaa jännittää.

Suhtauduin elämään rohkeasti, kuten pitääkin siinä iässä, ja nälkäisenä ja pelottomana. Sitä oli tienhaarassa ja täytyi tehdä valintoja, ja niitä valintoja rohkeasti teki. Tienhaarat ovat maagisia paikkoja.

Kylmä sota oli loppumassa ja Eurooppa avautumassa. Monet muutoksen tuulet puhalsivat maailmalla. Seurasin maailman tapahtumia hyvin aktiivisesti jo silloin.

Kirjoitukset menivät yllättävän hyvin, kyllä siellä muutama älläkin taisi olla. Paperit taisivat lähteä ällän yleisarvosanalla, mutta tulla takaisin ämmänä. En ole katsonut todistusta vuosiin.

Ei ollut kuutta laudaturia. Pitkä matematiikka taisi jäädä cumuun, mutta sekin oli jo saavutus. Luokalla oli varmasti enemmän laudatureja saaneita. Historia mulla oli laudatur, ja se oli se, mihin keskityin opinnoissa. Silloin tuli kartutettua tulevaisuuden mielenkiinnon kohteita.

Ylioppilastodistus tarjoaa ponnahduslaudan, se on tärkeä reititin maailmalle tai uravaihtoehtoihin Suomessa, opiskeluun tai välivuosiin. Se on kuin passi tai viisumi tulevaan.

Lukioaikana sain paljon ystäviä, jotka ovat pysyneet ja ovat arvokkaita, kun he muistavat samat asiat. Kelataan ne samat jutut ja samat vitsit, ja ne aina jaksavat naurattaa.

Pitää olla rohkea ja luja ja saada siipien alle ilmaa. Pelotonta asennetta tarvittiin. Sain paljon rohkaisua opettajilta, elämän matkaoppailta, joita vieläkin usein mietin.

Elämää pitää elää, jotta siitä voisi kirjoittaa. Siis rohkeaa ja lujaa asennetta tarvitaan, että saisi elämästä aihioita uusille lennoille, ja se antaisi onnekkaita avauksia tulkita ja kuunnella myös uusia opettajia.

Kannattaa kuunnella, kun muut kertovat. Kannattaa luottaa, että tekisi muista ja itsestä luottamuksen arvoisen.”

Fakta

Latinankieliset arvosanat

L Laudatur on paras arvosana, ja sen saa nykyisin noin 5 % kokeeseen osallistujista. Tarkoittaa latinaksi ylistetään.

E Eximia cum laude approbatur otettiin käyttöön vuonna 1996 merkitsemään alimpia laudatureja.

M Magna cum laude approbatur on kolmanneksi korkein arvosana. Se otettiin käyttöön 1970.

C Cum laude approbatur (cumu) on yleisin arvosana ylioppilaskokeissa.

B Lubenter approbatur tarkoittaa latinaksi mielihyvin hyväksytään.

A Approbatur on alin hyväksytty arvosana. Latinaksi hyväksytään.

I Improbatur on hylätty arvosana, mutta sen voi kompensoida muiden aineiden paremmilla suorituksilla.

Tuoreena ylioppilaana Janni Hussista oli luontevaa opintoja liikunta-alalle. Media-alan unelmista tuli myöhemmin totta.

Janni Hussi

Kouvolan lyseon lukio, 2010

”Siinä kohtaa oli niin paljon suunnitelmia joka suuntaan, että valmistuminen oli vain yksi suoritettu asia, se ei ollut mulle mikään iso juttu.

Mulla oli silloin ensimmäiset fitnesskisat tulossa, fitnessmallikisan semifinaalit. Olin dieetillä silloin, kun oli mun ylppärit, ja ajattelin vaan, että hoidetaan nämä nyt äkkiä pois alta, niin pääsen treenaamaan.

Olin pitkään ajatellut, että olisin lähtenyt amikseen turvallisuuslinjalle, koska ysiluokan jälkeen halusin poliisiksi. Päätin kuitenkin ottaa pienen tuumaustauon lukion muodossa, ja mietin, että josko siinä olisi armeijaankin lähtenyt.

Liikunta kiinnosti, ja sitä lähdinkin opiskelemaan Vierumäelle Suomen urheiluopistolle. Jotenkin ajattelin, kun olin aina sportannut, että siinähän se ura sitten on.

Tein liikunta-alan hommia pitkään, ja sitten jossain vaiheessa uskalsin alkaa toteuttaa salaista haavetta, joka oli mediapuolella. Se oli loppujen lopuksi aika myöhään, mutta aika oli ehkä kypsä sille, kun lähestyin radiota, podcasteja ja telkkaria.

Olen aina ollut tosi vauhdikas – paljon tekemistä ja energiaa. Olen ollut myös tosi tunnollinen. Kun jotain on sovittu, olen aina yrittänyt parhaani. Välillä olin ehkä turhankin tunnollinen.

Varmaan sanoisin nuorelle itselleni, että välillä voi myös vähän höllätä. Aina ei tarvitse puristaa mailaa kahdella kädellä rystyset valkoisena. Pitäisi muistaa myös vähän rentoutua. Kyllä elämä kantaa.”

Tanssi vei Marco Bjurströmin mukanaan jo teini-iässä. Tuoreena ylioppilaana hän ajatteli tanssin olevan hetken huumaa ja tulevaisuutensa kauppatieteissä. Toisin kävi.

Marco Bjurström

Käpylän lukio, 1985

”Valmistuminen tuntui kauhean hyvältä. Olin jo jonkin aikaa tehnyt tanssinopettajan töitä. Olin täysillä työelämässä mukana, ja keikkoja oli ihan hirveästi. Se oli nousukauden superhuumaa.

Kaiken sen keskellä oli ylioppilaskirjoitukset. Mulle koulu oli aina kauhean helppoa ja kauhean kivaa. Kävin ikään kuin huitaisemassa kirjoitukset keikkojen välissä. Muistan miten englannin kirjoituksissa heti, kun kello löi 12 ja sai lähteä, olen lähtenyt keikalle Messukeskukseen.

Mulla menivät ne kauhean hyvin, kirjoitin kuusi ällää, mikä siihen aikaan oli maksimi. Stressiä ei ollut, ja se oli mukavaa.

Se oli hirveän tärkeä etappi ja elämän taitekohta. Samoihin vuosiin ajoittuu niin paljon, täyttää 18, saa ajokortin, kirjoittaa ylioppilaaksi. Aikuistumisen riitit ovat siinä.

Sen jälkeen pääsin vielä täydemmällä keskittymään työ- ja tanssielämään. Ajattelin silloin, että tanssi on kivaa vähän aikaa. Pyrin kauppakorkeakouluun.

Se oli se ainoa polku, minkä minä voin valita. Jälkeenpäin sitä on miettinyt, että se oli aika rohkea teko.

Ajattelin kuten perheessä ja suvussa oli ajateltu, että ekonomin paperit pitäisi hankkia ja ikään kuin mennä kunnon töihin joissain vaiheessa. Olin ajatellut konservatiivisesti, että näinhän sen kuuluu mennä.

Kun elämä oli niin vauhdikasta, oli duunia, enkä kerennyt lukea, en päässyt ensimmäisellä kerralla kauppakorkeakouluun. Tuli välivuosi, ja sen välivuoden aikana oikeastaan aikuistuminen tapahtui, ja rupesin miettimään, mitä oikeasti haluan tehdä. Lakkiaispäivänä oli vielä omasta mielestä ihan selvää, että ekonomiksi ja kauppatieteilijäksi, sitten johonkin firmaan töihin, ehkä suvun firmaan.

Ei se sitten niin ollutkaan.

Välivuosi oli tosi tärkeä. Seuraavana vuonna pääsin kauppakorkeaan ja teatterikorkeakouluun tanssitaiteen puolelle. En käynyt montaa kurssia, kun ensimmäisenä vuonna perustin StepUpin kavereiden kanssa, ja sitten elämä vei ihan toiseen suuntaan.

Se oli tavallaan rohkeaa, mutta sitä ei ajatellut itse rohkeutena. Se oli se ainoa polku, minkä minä voin valita. Jälkeenpäin sitä on miettinyt, että se oli aika rohkea teko.

Vaikka olen ollut aina vähän pikkuvanha ja varmaan ärsyttävä, lukio oli todella hienoa aikaa. Että ei lähtenyt ysiluokan jälkeen ammattiin tähtäävään koulutukseen, vaan lukio oli aikaa kypsyä ja kelailla ja miettiä. Se vaati vielä välivuodenkin, että oli selvät kuviot, mitä haluaa tehdä.

Helposti moni nuori voi ajatella ja paineet voivat olla kovat, että pitää tietää jo 16–17-vuotiaana, mitä haluaa. Miksi pitäisi? Maailma muuttuu koko ajan, eikä se ole niin helppoa.

En kadu mitään, mitä tuli tehtyä. Miten tuli tehtyä duunia, paljon juhlittua ja riekuttua, kuten sen ikäisen ihmisen kuuluu. Sanoisin silloiselle itselleni, että luota omaan vaistoon ja fiilikseen, että miten elämä vie. Mä luotin, ja se oli tosi hyvä. Sanoisin, että anna palaa täysillä.

Aika pitkälti niihin vuosiin perustuu se kaikki, mitä sen jälkeen on tullut tehtyä. Kävi ihan järjettömän hyvä tuuri, että sain tehdä kaikkea ja kerätä kokemuksia.

Toivon tämän kevään ylioppilaille, että kuunnelkaa omaa sieluanne ja miettikää, mistä asioista voimaantuu, mistä saa energiaa ja tulee hyvä fiilis ilman, että tekee kenellekään pahaa.”

Ringa Ropo harrasti yleisurheilua tosissaan jo nuorena, mutta joutui selkäleikkauksen takia miettimään valmistumisen aikaan, mitä tuleva tuo.

Ringa Ropo

Kangasniemen lukio, 1985

”Ylioppilaskirjoituksiin liittyi vahva irtautuminen. Menin töihin, ja ennen kaikkea muutin pois kotoa. Ajattelin, että kun minä nämä kirjoitukset saan ohi, niin kolme aikuista ihmistä saman katon alla on liikaa.

Sen olin tiennyt jo ennen äidin sydänleikkausta. Äidillä oli sydänleikkaus päivää ennen ylioppilasjuhliani, ja hän ei päässyt juhliini. Seuraavana päivänä vein osan ruusuista äidille.

Mulle oli ihan selvää, että pidän välivuoden, kuten siihen aikaan pidettiin.

Halusin lähteä kokeilemaan omia jalkojani. Yhtään en tiennyt, mitä tuleman piti, eikä ollut mitään töitäkään. Mulla oli mahdollisuus mennä silloisen poikaystävän, sittemmin lasteni isän, mummolaan vintille asumaan Sipooseen. Pääsin pääkaupunkiseudulle, aloin etsiä töitä, ja pääsin Helsingin yliopistollisen keskussairaalan välinehuoltoon. Sen kesän olin siellä töissä.

Eläkää, nauttikaa. Tänä päivänä suoritetaan ihan liikaa.

Mulla oli selkä leikattu, ja en urheillut siinä vaiheessa ollenkaan. Olin toipuva ja silloin melkein luultiin, että entinen urheilija. Ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä aloin harjoitella uudestaan. Valtavan isoja aikuisuuden askeleita silloin otettiin. En pelännyt yhtään.

Se oli ihanaa aikaa, pääsi tekemään itsenäisesti ja ottamaan vastuuta omasta elämästä.

Se oli upea puolivuotinen, vaikka ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen lähti sairaalapediltä. Selkä leikattiin vuodenvaihteessa, ja olin poissa koulustakin pitkään. Neljäs ja viides lannenikama jäykistettiin, mihin monella urheilijan ura on loppunut. Leikkaava lääkäri sanoi, että voit unohtaa urheilun.

Ihanaa, että en ajatellut elämää niin vakavasti. Voisin taputtaa itseäni olalle, että hyvin selvisit, ja hyvä että en miettinyt asioita ehkä niin loppuun asti. Oli tuohon ikään kuuluvaa uteliaisuutta ja uskallusta.

Jos olisi ollut ymmärrystä enemmän, en tiedä, olisinko alkanut edes urheilemaan uudelleen. Olisin saattanut ruveta opiskelemaan ja miettimään ihan muita asioita. Hampaankoloon oli kai jäänyt jotain, ja halusin vielä urheilla selkäleikkauksen jälkeen.

Tämän kesän ylioppilaille sanoisin, että älkää ottako asioita niin totisesti. Eläkää, nauttikaa. Tänä päivänä suoritetaan ihan liikaa. En tarkoita, etteikö ole hyvä varmistaa elämänsä suuntaa, mutta jos yhden vuoden vaikka tekee jotain muuta, ei se mitään haittaa. Tai vaikka menee parikin vuotta, niin so what.”

Hanna Nohynek

1978, Tapiolan yhteiskoulun lukio

”Olin aikamoinen hikipinko. Kirjoitin kuusi laudaturia, joiden avulla sain opinto-oikeuden ilman pääsykokeita Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen. Se oli minulle takaportti.

Oikeasti halusin lääketieteelliseen, jota varten preppasin koko kevään, vaikka äitini oli suunnitellut minulle kemian alan uraa – miksi, ei koskaan oikein valjennut. Olen kiitollinen äidinäidilleni, joka kustansi preppauskurssin. Aloitin lääkäriopinnot vasta kevättalvella 1979, jota ennen terästin fysiikan taitojani – koulussa olin lukenut vain lyhyen fysiikan ja matematiikan.

Kun katson kuviani tuolta ajalta, en näytä kovin onnelliselta. Vaatimukset taisivat olla kovia ja epävarmuus käsin kosketeltavaa.

Sain kaupanpäälliseksi muutaman vapaan kuukauden, jotka vietin Ranskassa vaihto-oppilasvuoden ystäväni luona merenrantoja, metsiä ja museoita koluten. Tuolta ajalta juontuu kiintymykseni Pariisiin.

Ylioppilaskuvani oli vanhempieni kirjahyllyssä, mutta olemme vanhempieni kuoleman jälkeen riisuneet tuon kodin, enkä nyt löydä valokuvaa, se lienee yhdessä kymmenistä laatikoista, jotka ovat varastossa purkamista odottamassa. Tuolta ajalta löydän kummitätini Doris Heimburgerin minusta maalaaman taulun, jonka hän antoi minulle kymmenen vuotta myöhemmin muistoksi valmistujaisistani.

Kummitäti Doris Heimburger maalasi kuvan Hanna Nohynekin ylioppilaaksi valmistumisesta ja antoi sen kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1987.

Halusin lääkäriksi, koska ajattelin sillä tavoin voivani tehdä jotain merkityksellistä. En ole katunut valintaani – lääkäriys antaa valmiudet moneen ja paljon vapausasteita valita työpaikka, maa ja manner.

Kun katson kuviani tuolta ajalta, en näytä kovin onnelliselta. Vaatimukset taisivat olla kovia ja epävarmuus käsin kosketeltavaa. Tämän päivän nuoret joutuvat kilpailemaan vielä enemmän. Maailma on haastava paikka nuoren löytää elämälleen tarkoitus ja suunta.

Toivon, että sinä opinnoistasi valmistuva nuori kuuntelet rohkeasti omaa sisäistä ääntäsi ja otat suuntimia sen mukaisesti. Ei haittaa, vaikket heti ensimmäisellä kerralla löydä itsellesi sopivinta. Polkuja on useita, ne menevät ristiin, palaavat ja loittonevat ja taas palaavat. Elä itsesi näköinen elämä!”

Source Link is.fi