Laura Hallamaan kolumni: Löytyikö vihdoin yksi asia, jossa kaikki oli ennen paremmin: suomalainen koulu

Aivan kuin olisi istunut trendikkään luovan toimiston nurkassa katsomassa villiä ideointia. Tosin sillä erotuksella, että graafisiin silmälaseihin sonnustautuneiden aikuisten sijasta ympäriinsä juoksenteli puolitoistametrisiä alakoululaisia. Kolme opettajaa paimensi samassa tilassa eri luokkia.

Vai tällaiseksi koulu on mennyt. Tästä tulee joko tosi hienoa tai tosi kamalaa, ajattelin.

Peruskoulujen opetussuunnitelma uudistui vuonna 2016. Kävin tuolloin maakuntalehden toimittajana katsomassa, miltä uusi ja vapaampi oppimisympäristö käytännössä näytti. Oli menoa ja meininkiä, säkkituoleja ja tabletteja.

Jargonia riitti, konkretiaa ei senkään vertaa.

Kun koetin saada selvää, mitä uusi opetussuunnitelma konkreettisesti tarkoitti, hämmennyin entisestään. Puhuttiin ilmiöistä, oppimaan oppimisesta, laaja-alaisuudesta ja työelämätaidoista.

Jargonia riitti, konkretiaa ei senkään vertaa. Kyseessä oli suurin muutos sitten peruskoulu-uudistuksen. Koulu ei koskaan olisi entisensä.

Jostain syystä taivaat eivät auenneet.

Alkuvuodesta koulutus alkoi taas huolestuttaa ihan jokaista. Pisa-tuloksissa ei enää (siirryt toiseen palveluun) kutitella kärkeä. Oppimistulokset heikkenevät (siirryt toiseen palveluun). Selvityksiä syistä penätään.

Kukaan ei mukamas tiedä (siirryt toiseen palveluun), miksi oppiminen ei enää suju koulutuksen mallimaassa. Paitsi että joku tietää. Tämän ymmärtää jokainen, joka on joskus istunut iltaa opettajien kanssa.

Koska olen palannut suomalaiseen kouluun vain satunnaisesti oman koulutaipaleeni jälkeen, kysyin opettajilta, mikä siellä kouluissa nyt mättää.

Yhdellä simppelillä kysymyksellä sai selville aika monta syytä suoraan opettajilta.

Syy yksi: Opettajien kädet ovat täynnä eikä pätevyys riitä.

Oppimisvaikeuksista kärsivät oppilaat eivät saa apua, koska opettajien aika menee erityistä ja tehostettua tukea tarvitsevien kaitsemiseen suuressa ryhmässä. Samalla kärsivät suomea toisena kielenä opiskelevat. Joissakin kunnissa ajatellaan, että suomea voi opettaa kuka tahansa.

Luokanopettajat kokevat jatkuvasti, että heidän pätevyytensä ei riitä vallitsevassa tilanteessa, mutta pakko on selvitä. Koulunkäynninohjaajia tarvittaisiin kipeästi jakamaan taakkaa.

Tämän päälle palaverit, puhelut, Wilma-kirjaukset ja kaikki muu pikkusälä. Näistä puhuessaan opettajat käyttävät painokelvotonta kieltä.

Yhden koulun ongelmana ovat vanhempien jatkuvat vaatimukset, toisessa vierailee tuon tuosta poliisi.

Syy kaksi: Oppilaat oireilevat.

Koulut ovat alkaneet eriytyä hyvämaineisiin ja huonomaineisiin. Sosioekonomiset erot koulujen välillä näkyvät arjessa. Yhden koulun ongelmana ovat vanhempien jatkuvat vaatimukset, toisessa vierailee tuon tuosta poliisi.

Monilla oppilailla on kotiasiat todella huonosti. Myös vanhemmat ovat joko välinpitämättömiä tai hengittämässä jatkuvasti opettajan niskaan.

Ihan tavalliset keskivertovanhemmat voi kohta julistaa uhanalaiseksi lajiksi.

Syy kolme: Keskittymiskyky ja luetun ymmärtäminen ovat surkealla tolalla.

Joidenkin oppilaiden ruutuaika saattaa olla jopa 12 tuntia vuorokaudessa. Samalla lukutaito on rappeutunut. Lukioon voi päästä opiskelemaan, vaikka ei olisi lukenut yhtään kirjaa koulutaipaleensa aikana. Puhelimet ovat vieneet mukanaan pitkäjänteisyyden ja lukemiseen tarvittavan keskittymiskyvyn.

Ja me emme saaneet 90-luvulla tuoda kouluun edes virtuaalilemmikkejä.

Koulu ei kuulosta enää koululta vaan päiväkodin ja start up -yrityksen ristisiitokselta.

Entä se mullistava opetussuunnitelma? Hähmäinen, epämääräinen, eikä auta arvioinnissa, kuvailevat opettajat.

Ja toisaalta myös aikansa kuva.

Jokainen haluaa työntää nokkansa koulumaailmaan. Uusimmassa opetussuunnitelmassa puhuvat yritykset, työelämä ja markkinatalous.

Koulu ei kuulosta enää koululta vaan päiväkodin ja start up -yrityksen ristisiitokselta. Paikalta, johon lapsen voi dumpata päiväksi valmentautumaan.

Sivistyneen ihmisen sijasta koulusta halutaan pusertaa ulos oppimaan oppinut ihminen, joka on valmis työelämän rattaisiin.

Kasvatusalan väki onkin huolissaan, jääkö yleissivistys jalkoihin. Tai sellaiset perustaidot kuin lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Ne kun ovat se todellinen avain yhteiskuntaan, ei koodaaminen.

Kaikki palautuu aina rahaan. Niin tässäkin tapauksessa. Koulutuksen menoleikkuri (siirryt toiseen palveluun) on heilunut vuosikymmenen ajan. Toteuta siinä sitten opetussuunnitelman visiota.

Harvassa asiassa voi todeta, että ennen taisi sittenkin olla paremmin. Mutta ehkä suomalaisessa koulussa näin ainakin osittain oli.

Ei tässä karttakeppiä ja häpeänurkkaa kaivata, vaan opetus- ja oppimisrauhaa.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka teki opiskeluaikana sen verran sijaisuuksia alakouluissa, että haave opettajan urasta ei päässyt edes kytemään.

Kolumnissa on käytetty taustatietona viiden kasvatusalan ammattilaisen kokemuksia aiheesta.

Kolumnista voi keskustella 8.2. klo 23.00 saakka.