Banner Before Header

Maailman paras joukkue tuhosi itsensä ja tähtiensä urat – ”Häntä kiinnostaa vain jalkapallo ja paneminen”

FC Barcelonasta kasvoi Johan Cruyffin aikana maailman paras joukkue. Loistokkuudella oli kuitenkin hintansa. Nousun ja uhon jälkeen Dream Teamin arkkitehti ja sen suurimmat tähdet tuhosivat rakastamansa joukkueen. Se puolestaan tappoi heidän uransa jalkapallon huipulla.

Usein synkintä on juuri ennen aamunkoittoa. Barcelonassa huhtikuun 28. päivä 1988 oli juuri tällainen hetki.

FC Barcelona oli surkeassa jamassa. Seura oli voittanut 14 vuoden aikana vain yhden Espanjan mestaruuden ja vajonnut kahdessa vuodessa Euroopan cupin finalistista yleiseksi naurunaiheeksi.

Seuralla oli menossa surkein kausi lähes 50 vuoteen, ja nyt oli käsillä varsinainen pohjakosketus: edustusjoukkue oli järjestänyt lehdistötilaisuuden, jossa se vaati seuran puheenjohtajan Josep Lluís Núñezin eroa.

Nuñez ei eronnut. Kesäkuussa odottaneiden puheenjohtajavaalien takia hänen piti kuitenkin tehdä jotain radikaalia. Valmentaja Luis Aragonés sai potkut. Hänen tilalleen Nuñez pestasi legendaarisen Johan Cruyffin.

Barcelonassa alkoi uusi aikakausi, ja sen huomasi. Cruyff myi 15 pelaajaa, joiden joukossa lähtivät kannattajien suosikit Victor Muñoz, Ramón Calderé ja Bernd Schuster. Kolmikko oli ollut aiemman kapinan johtohahmoja.

Tilalle hankittiin aiempaa nimettömämpiä ja nuorempia pelaajia. Ensimmäisen 12 hankinnan joukossa olivat muiden muassa laituri Txiki Begiristain, keskikenttämies José Mari Bakero ja puolustava keskikenttä Eusebio. Kaikki kolme kasvoivat joukkueen runkopelaajiksi.

  • Artikkeli on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 42/2021. Urheilulehdessä on joka viikko vastaavia pitkiä juttuja. Tilausohjeet ovat täällä.

Seuraavaksi Cruyff hahmotteli joukkueelle ryhmityksen. Pelaajat hieroivat silmiään, kun hollantilainen piirsi fläppitaululle kolmen puolustajan, neljän keskikenttäpelaajan, kahden laiturin ja sentterin ryhmityksen.

– Katsoimme toisiamme ja ihmettelimme, mitä hittoa tämä oikein on. Elettiin 4–4–2:n ja 3–5–2:n aikakautta. Emme voineet uskoa kuinka monta hyökkääjää ja kuinka vähän puolustajia ryhmityksessä oli, Eusebio muisteli Four Four Twon haastattelussa.

Cruyff oli juuri muokannut espanjalaisen jalkapallon uusiksi vuosikymmeniksi eteenpäin. 3–4–3 oli hänen versionsa 4–3–3:sta, jossa Cruyff oli pelannut totaalista jalkapalloa Rinus Michelsin alaisuudessa 1970-luvulla.

Ryhmityksen perusajatuksena oli ylimiehittää kentän keskusta ja saavuttaa sitä kautta kunnon pallonhallinta.

– Konsepti oli yksinkertainen: kun pallo on sinulla, vastustaja ei voi tehdä maalia, Cruyff perusteli myöhemmin.

Konsepti saattoi olla yksinkertainen, mutta sen käytännön toteuttaminen ei sitä ollut. Elettiin aikaa ennen EU:ta ja Bosman-sääntöä. Joukkueen kokoonpanossa sai olla vain kolme ulkomaalaista, ja espanjalaiset pallotaiturit olivat paljon nykyistä harvemmassa – katalonialaisista puhumattakaan.

Asiaa ei varsinaisesti helpottanut se, että seuran junioriakatemiassa La Masiassa kiinnitettiin usein huomiota enemmän nuorten pelaajien fysiikkaan kuin taitoihin. Jos pelaajan ei uskottu kasvavan vähintään 180-senttiseksi, häntä ei suositeltu aikuisten joukkueisiin.

Cruyff muutti tämän ajattelun täysin. Hän nosti pelilliset taidot kriteeristössä kauas fysiikan yläpuolelle ja varmisti, että seuran jokainen joukkue 8-vuotiaista junioreista toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelanneeseen Barcelona B:hen käytti 3–4–3-ryhmitystä. Kun tuotantolinja oli kunnossa, Cruyff pääsi nauttimaan sen tuloksista.

Kun pallo on sinulla, vastustaja ei voi tehdä maalia.

Hollantilainen nosti edustusjoukkueeseen ensin keskikenttämies Guillermo Amorin ja myöhemmin laitapakit Albert Ferrerin ja Sergin. Kaikki kolme olivat lyhyitä mutta taitavia pallon kanssa. Kolmikko pelasi Barcelonassa yhteensä yli 1 000 ottelua. Samaan sarjaan kuului juuri ja juuri 180-senttinen, mutta auttamattoman hintelä Josep Guardiola.

Moni asia oli mallillaan, ja Barcelona voitti cup-voittajien cupin 1989. Kotimaassa menestys antoi kuitenkin odottaa itseään. Kesän 1989 tähtihankinnat Michael Laudrup ja Ronald Koeman eivät lyöneet heti läpi, ja lopulta vain Espanjan cupin voitto pelasti Cruyffin työpaikan keväällä 1990.

Mukavaa jalkapalloa pelannut mukava joukkue tarvitsi jotain ihan muuta. Vastaus ongelmiin löytyi Bulgariasta ja kantoi lempinimeä ”Kamata” eli tikari.

Hristo Stoichkov osasi tehdä maaleja. Sitä ei kiistänyt kukaan. Stoichkov oli voittanut kaudella 1989–90 Euroopan kultaisen kengän tehtyään CSKA Sofialle peräti 38 liigaosumaa. Kolikolla oli kuitenkin toinenkin puoli. Stoichkov oli pelatessaan sekopäinen hiilipannu, joka saattoi räjähtää koska tahansa.

Niin yllättävää kuin se onkin, Cruyff halusi Stoichkovin joukkueeseensa juuri jälkimmäisen ominaisuuden vuoksi.

– Hankin hänet, koska tarvitsimme häntä. Stoichkov oli nopea ja osasi viimeistellä, mutta ennen kaikkea hänellä oli luonnetta. Meillä oli liikaa mukavia tyyppejä, tarvitsimme jonkun jolla oli mala lecheä.

Mala leche tarkoittaa suoraan käännettynä mädäntynyttä maitoa. Se tarkoittaa espanjankielessä vihaa, aggressiivisuutta ja kilpailuhenkisyyttä. Sitä Stoichkovilla riitti. Paha maito suorastaan virtasi hyökkääjän suonissa.

Tämä tuli nopeasti selväksi myös Barcelonassa. Ensimmäisessä pelissään Real Madridia vastaan hyökkääjä tallasi erotuomarin päälle ja sai puolen vuoden pelikiellon (joka myöhemmin lievennettiin kahden kuukauden mittaiseksi). Toisessa ottelussa hän otti kuudessa minuutissa kaksi varoitusta ja lensi ulos.

– Stoichkov on saalistaja, peto, joka tulee kylläiseksi vain uhriensa lihasta, Real Madridin legenda Jorge Valdano runoili.

Katalonialaislehdistön mukaan Stoichkov oli paholainen kentällä ja enkeli sen ulkopuolella – ja kannattajat rakastivat häntä sen vuoksi. Se, että pelaaja taisteli kentällä henkeen ja vereen Barcelonan värien vuoksi, teki hänestä Francon vallan alla kärsineiden katalaanien silmissä yhden heistä.

Stoichkov oli Cruyffin pelillisen palapelin puuttuva osa. Hänen ja edustusjoukkueeseen nostettujen omien kasvattien kautta Cruyff löysi joukkueeseen vihdoin sopivan pelillisen tasapainon.

Barcelona voitti Espanjan mestaruuden keväällä 1991 ja heti perään toisen. Varsinainen kruunu tuli kuitenkin Euroopan cupin finaalissa 1992. Juuri ennen peliä Cruyff piti joukkueelle ytimekkään puheen, joka poisti turhat paineet: ”Salid y disfrutad” – menkää ja nauttikaa.

Niin Barcelona lopulta myös teki. Se kaatoi Sampdorian Ronald Koemanin vapaapotkumaalilla. Seura oli voittanut Euroopan cupin ensimmäistä kertaa historiassaan.

Barcelona oli ottanut paikkansa maailman parhaana jalkapallojoukkueena. Ryhmälle piti keksiä lempinimi, joka löytyi samana kesänä kaupungissa järjestetyistä olympialaisista, tarkalleen ottaen USA:n supertähtiä vilisevästä koripallojoukkueesta.

Dream Team oli syntynyt.

Jälkikäteen on helppo sanoa, että Cruyffin Dream Teamin maine perustui tuloksia ja saavutuksia enemmän tyyliin. Ennen Barcelonaa jalkapallomaailmaa oli hallinnut Arrigo Sacchin Milan, jonka peli perustui herkeämättömään prässiin, pelialueen kutistamiseen 30-40 metrin mittaiseksi ja tiiviiseen puolustamiseen.

Dream Team edusti aivan toisenlaista pelaamista. Romantikot kutsuivat sitä samppanjajalkapalloksi. Parhaimmillaan Barcelonan hyökkäävä ja näyttävä pelaaminen oli humalluttavan hyvää. Toisinaan joukkue tuntui taas odottavan voiton tulevan kuin itsestään. Aina se ei tullut.

Joukkue jäi esimerkiksi ulos historian ensimmäisestä Mestarien liigan lohkovaiheesta hävittyään karsinnoissa Moskovan TsSKAlle. Barcelona voitti toki kolmannen peräkkäisen Espanjan mestaruutensa, mutta sekin tuli vain pisteen erolla Real Madridiin.

Dream Team kaipasi jotain uutta. Vastaus haettiin Mestarien liigan maalipörssin kärjestä. Siellä komeili brasilialainen Romário, jonka katalaanit hankkivat PSV Eindhovenista kesällä 1993.

Romário huokui aivan toisenlaista viehätysvoimaa kuin Stoichkov. Hän oli sulaliikkeinen taikuri, joka teki pallolla temppuja, joista muut eivät osanneet edes unelmoida. Romário voitti nopeasti kannattajat puolelleen.

– Kaduin aina, etten käyttänyt hattua, jota olisin voinut nostaa kun hän jätti maalivahdit onnettomina yksinäisyyteensä. Hänen jalkansa olivat herkät ja pehmeät kuin Dalin kellot. Hän taivutti tiloja ja aikaa. Hänen viimeistelytaitojensa pitäisi aiheuttaa molareissa vihaa, mutta sen sijaan hän herätti suorastaan uskonnollisia tuntemuksia, kirjailija Manuel Vázquez Montalbán ylisti näkemäänsä.

Stoichkovin ja Romarion yhteiselo ei silti alkanut ruusuisesti. Edellinen jopa vastusti julkisesti jälkimmäisen hankkimista.

– Neljännen ulkomaalaisen hankkiminen on yksinkertaisesti typerää, Stoichkov täräytti ja teki heti perään selväksi, ettei brassi ollut hänen mielestään hintansa arvoinen.

Uudella pelaajalla oli myös omat luonteen puutteensa. Hän oli loukkaavuuteen saakka suorasanainen ja välillä täysin kuriton. Kuvaavaa oli, että Romário oli lähetetty 1985 kotiin nuorten MM-kisoista, kun hänen oli nähty kusevan suoraan hotellin parvekkeelta. Lisäksi hän rakasti bilettämistä.

Hänen jalkansa olivat herkät ja pehmeät kuin Dalin kellot. Hän taivutti tiloja ja aikaa.

PSV:ssä tämä kaikki oli pysynyt jossain määrin kurissa valmentaja Guus Hiddinkin ihmissuhdetaitojen ansiosta. Jos Romário rikkoi yhteisiä sääntöjä, Hiddink piti hänelle pienen puhuttelun joukkueen edessä. Sen jälkeen kaksikko lähti usein pitkälle kävelylle, jonka aikana Hiddink kertoi ymmärtävänsä tähtipelaajaansa. Kävelyjen päätteeksi hyökkääjä totesi usein: ”Mister, tranquilo. Romário golito (valmentaja, rauhoitu. Romário tekee maaleja.)”Hiddinkin mukaan hyökkääjä osui näissä ennustuksissaan oikeaan kahdeksan kertaa kymmenestä.

Pelillisesti suurin haaste oli, että Romário oli kentällä vielä itsekkäämpi kuin Stoichkov. Cruyffin mukaan kaksikolla oli sama ongelma: kummastakin joukkueen piti palvella heitä, eikä toisin päin. Kaksikko kilpaili jatkuvasti siitä, kumpi tekisi enemmän maaleja.

Sanomattakin oli selvää, että kumpikaan ei myöskään sulattanut kokoonpanon ulkopuolelle jäämistä. Koska ulkomaalaisia oli neljä ja kiintiötä riitti vain kolmelle, Cruyff alkoi kierrättää vahvistuksiaan. Se taas ei ollut kenenkään mieleen. Joukkueessa alkoi kyteä aikapommi.

Lisäksi Stoichkov ja Romário olivat aivan eriluonteisia ihmisiä. Kaiken järjen mukaan kaksikon olisi pitänyt räjähtää jouluun mennessä Cruyffin käsiin, mutta sen sijaan tähtipelaajista tulikin parhaat ystävät.

– Hän oli introvertti ja minä ekstrovertti. Hän tykkää nukkua ja minä tykkään elää. Me olemme yö ja päivä, mutta silti meistä tuli erottamattomat, Stoichkov kertoi Four Four Twolle.

Kaksikko puolusti toisiaan. Kun Romário löi Diego Simeonea nyrkillä punaisen arvoisesti, Stoichkov kehui iskua ”Mike Tysonin veroiseksi”. Kun Romarion vaimo synnytti pariskunnalle pojan, Stoichkov toimi ystävänsä henkivartijana ja antoi yhden liian lähelle uskaltautuneen valokuvaajan maistaa oikeaa koukkuaan. Romário puolestaan teki Stoichkovista poikansa kummisedän. Toukokuussa 1994 Stoichkov taas oli Romárion tukena kun tämän isä siepattiin.

Duon yhteistyö toimi kentän ulkopuolellakin, mutta parhaimmillaan he olivat peleissä. Romário teki La Ligassa 30 maalia ja Stoichkov säesti häntä 16 osumallaan.

– Tuolla kaudella Romário ja Stoichkov olivat luonnonvoima, joka puhalsi kaikki ja kaiken tieltään, pitkän linjan futistoimittaja Sid Lowe kuvaili myöhemmin.

Maalimyrskyt tulivat tarpeeseen, sillä Barcelona oli kauden aikana alkanut repeillä pelillisesti. Päästäkseen takaisin mestaruustaisteluun joukkueen piti hankkia viimeisestä kymmenestä pelistään peräti 28 pistettä. Sen jälkeenkin se tarvitsi vielä onnea – tai paremminkin pahimman kilpailijansa järkyttävää epäonnea.

Sarjaa pitkään johtanut Deportivo sai päätöskierroksen pelinsä lopussa rankkarin. Jos pilkku olisi mennyt maaliin, Deportivo olisi voittanut historiansa ensimmäisen mestaruuden. Ryhmän vakivetäjä Donato oli kuitenkin jo vaihdettu kentältä. Ykköspyssy Bebeto ei puolestaan suostunut laukomaan ratkaisevaa rankkaria.

Vastuu siirtyi lopulta toppari Miroslav Djukicille, joka veti pehmeän pilkun suoraan maalivahdin käsiin. Deportivo jäi tasapisteisiin Barcelonan kanssa, ja katalaanit veivät mestaruuden keskinäisten pelien perusteella.

– Hiljensimme kaikki ne, jotka olivat paasanneet Dream Teamin kuolleen, Stoichkov julisti.

Kohta Kataloniassa huomattaisiin hyökkääjän puhuneen ennenaikaisesti.

Nousu, uho ja tuho. Tätä kaavaa Dream Team noudatti surullisen orjallisesti. Kehitys oli loppunut tyytyväisyyteen, joka oli muuttunut vähitellen ylimielisyydeksi. Paremmuuden uskottiin olevan pysyvä olotila eikä jatkuvan työn ja uutteran kehittymisen tulos.

– Jäimme lepäämään laakereillemme. Emme suunnitelleet kunnolla tulevaisuutta, apuvalmentaja Carles Rexach myönsi myöhemmin.

Syitä oli muitakin. Cruyff ei ollut onnistunut purkamaan pelaajakierrätyksestä syntynyttä aikapommia. Se tikitti edelleen.

Vaikka Romário ja Stoichkov olivat ystäviä keskenään, jälkimmäinen kiehui jatkuvasta kierrättämisestään. Jopa huomattavasti rauhallisemmat Ronald Koeman ja Michael Laudrup olivat näreissään toistuvista katsomokomennuksista.

Tanskalainen oli ollut Dream Teamin pelillinen sydän, mutta helmikuusta 1994 lähtien Cruyff käytti häntä hyvin säästeliäästi. Tämä ihmetytti monia. Sekä Romário että Stoichkov pitivät tanskalaista suuressa arvossa. Brassi jopa sanoi Laudrupin olevan paras pelaaja, jonka kanssa hän on pelannut ja ”kaikkien aikojen neljänneksi paras jalkapalloilija”.

Joukkueen henki alkoi heiketä, eikä vähiten sen takia, että kauden vaikeina aikoina Cruyff oli ottanut tavakseen syyttää pelaajia julkisesti tappioista. Stoichkov ei ollut riemuissaan bussin alle heittämisestä.

– Kun me voitamme, se on Cruyffin ansiota. Kun me häviämme, se on pelaajien syy.

Joukkuetoverit puolestaan alkoivat kyllästyä tosissaan Romárion jatkuvaan bilettämiseen. Eräs heistä muotoili asian tylysti: ”Romárioa kiinnostaa vain kaksi asiaa: jalkapallo ja paneminen.”

Cruyff taas taiteili koko uransa vankkumattoman itsevarmuuden ja ärsyttävän ylimielisyyden rajamailla. Vuonna 1994 hän oli keikahtanut jo vahvasti jälkimmäisen puolelle. Tämä tuli erityisen selväksi, kun joukkue valmistautui Mestarien liigan finaaliin Milania vastaan.

Mundo Deportivo -lehti kuvasi Milania Silvio Berlusconin ajan surkeimmaksi. Hollantilaistrio Ruud Gullit, Frank Rijkaard ja Marco van Basten olivat muisto vain. Lisäksi puolustuksen johtohahmot Alessandro Costacurta ja Franco Baresi olivat pelikiellossa. Miten Barcelona voisi olla voittamatta tätä nippua?

– Olemme kokonaisvaltaisempia, kilpailukykyisempiä ja kokeneempia kuin kaksi vuotta sitten. Milan taas on arkinen joukkue. He perustavat pelinsä puolustukseen, me perustamme hyökkäämiseen.

Alleviivatakseen joukkueen eroja Cruyff nosti esiin Romárion, joka oli tehnyt kaudella 30 liigamaalia 33 ottelussa.

– Milan käytti saman summan hankkiakseen Marcel Desaillyn. Se kertoo kaiken, Cruyff paalutti.

Hollantilainen ei edes yrittänyt peitellä ylimielisyyttään. Cruyffin ennen finaalia joukkueelle pitämässä puheessakin voitonvarmuus oli syrjäyttänyt parin vuoden takaisen nauttimisen.

– Olette parempi joukkue. Voitatte.

Olemme kokonaisvaltaisempia, kilpailukykyisempiä ja kokeneempia kuin kaksi vuotta sitten. Milan taas on arkinen joukkue.

Milanin valmentaja Fabio Capello oli puolestaan riemuinnut, kun huomasi, että Cruyff oli jättänyt Laudrupin kokoonpanosta. Kentällä italialaiset saivat lisää riemun aihetta. Milan murskasi Barcelonan 4–0. Kentän paras pelaaja oli Cruyffin parjaama Desailly, joka löi maalillaan viimeisen naulan katalaanien arkkuun.

Pelin jälkeen Cruyff ei saanut sanottua mitään. Barcelonan pukukopissa oli kuolemanhiljaista. Se oli osuvaa, sillä Dream Team oli juuri kuollut. Seuraavaksi sen ruumis alkoi hajota.

Maalivahti Andoni Zubizarretalle oli ennen peliä luvattu jatkosopimus. Pelin jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei jatkoa tule. Laudrup taas oli vetänyt rotaatiosta johtopäätöksensä ja siirtyi Real Madridiin.

Kun joukkueet kohtasivat seuraavalla kaudella, Madrid voitti Barçan 5–0. Vuotta aiemmin Barcelona oli voittanut saman kohtaamisen samoin lukemin. Aikakausi oli tullut päätökseensä.

Dream Team oli joukkue, joka toi esiin jalkapallon runollisemman puolen. Niin toi myös joukkueen romahdus.

On tulkitsijasta kiinni, oliko sen kohtalo esimerkki Oscar Wilden kuuluisista säkeistä, joissa ”rakkaimpansa surmaa mies jok’ainoa päällä maan” vai noudattiko se sittenkin bukowskilaista kaavaa.

– Löydä mitä rakastat ja anna sen tappaa sinut. Anna sen viedä kaikkesi. Anna sen iskeytyä selkäänsä ja painaa sinut maahan tyhjyydellään. Anna sen tappaa sinut ja ahmia unelmasi.

Näin kirjoitti aikoinaan runoilija Charles Bukowski. Hänen mukaansa kaikki tappaa ennemmin tai myöhemmin, ja siksi on parempi kuolla rakastamansa asian vuoksi.

Dream Teamin, sen arkkitehdin ja suurimpien tähtien kanssa kävi juuri näin – ja kumpaankin suuntaan. Cruyff, Romário ja Stoichkov tappoivat rakastamansa joukkueen, ja se tuntui tappavan heidät.

Romário ja Stoichkov loistivat vielä kesällä USA:n MM-kisoissa, joissa edellinen voitti mestaruuden ja jälkimmäinen maalikuninkuuden. Sen jälkeen Dream Teamin kolmen päähenkilön tarina jalkapallon kirkkaimmalla huipulla oli ohi.

Unelmajoukkueen jälkikirjoituksesta tuli painajaismaisen ruma.

Kun Romário ei MM-kisojen jälkeen palannut sovitusti Barcelonaan vaan jäi Brasiliaan jatkamaan kultajuhlia, muut pelaajat purkivat pettymyksensä aiemmin hyökkääjää puolustaneeseen Stoichkoviin.

Hän puolestaan yritti soittaa ystävälleen ja aneli viestein tätä palaamaan Kataloniaan. Vastausta ei tullut. Kun brassi lopulta viikkokausia myöhemmin palasi, kaksikko oli hädin tuskin puheväleissä.

Cruyff taas hoiti brassitähden paluun päin honkia. Hän järjesti kyllä tilaisuuden, jossa pelaajat saivat kertoa, miltä hyökkääjän myöhästely heistä tuntui. Sitten oli Romárion vuoro. Hän haukkui muut ja kertoi odottaneensa, että kyseinen tilaisuus olisi ollut juhlat hänen maailmanmestaruutensa ja paluunsa kunniaksi. Tämän jälkeen Cruyff sanoi, että asia on loppuun käsitelty.

– Romario ei koskaan palannut MM-kisoista. Hänen ruumiinsa saapui tänne, mutta mieli jäi Rioon, Stoichkov sanoi Four Four Twolle 2010.

Entisten ystävysten suhde ei palannut ennalleen kentällä eikä sen ulkopuolella. Dream Team oli puolestaan yhtä kuollut kuin entisen tehoduon yhteispeli.

Romário teki La Ligassa kolmen repaleisen kauden aikana yhteensä vain yhdeksän osumaa ennen kuin siirtyi Brasiliaan paukuttamaan maaleja.

Romario ei koskaan palannut MM-kisoista. Hänen ruumiinsa saapui tänne, mutta mieli jäi Rioon.

Stoichkov ei MM-kisojen jälkeen tehnyt yhdelläkään kaudellaan edes kymmentä sarjamaalia. Maaliskuussa 1995 hän ilmoitti radiolähetyksessä, että seuran pitää valita joko hänet tai Cruyff.

Barcelona valitsi Cruyffin, mutta tämäkään ei kestänyt pitkään. Cruyff ei voittanut Barcelonassa 1994 jälkeen mitään. Hän jätti seuran 1996, eikä sen jälkeen valmentanut enää koskaan huipputasolla.

Jäljelle jäivät vain muistot sekä Cruyffin perintö, joka puhkesi kukkaan 2000-luvulla. Silloin esiin astui vielä parempi Barcelona, jonka pienikokoiset avainpelaajat Lionel Messi, Xavi ja Andrés Iniesta olivat kasvaneet La Masiassa ja jota valmensi Dream Teamin luottopelaaja Pep Guardiola.

Kaiken kaaoksen keskeltä alkoi hahmottua jatkumo. Rinus Michels oli aikoinaan kasvattanut Cruyffin. Nyt Cruyff oli kasvattanut Guardiolan, ja myöhemmin Guardiola kasvatti Xavin.

Ympyrä joka näytti jo sulkeutuneen paljastuikin kasvavaksi spiraaliksi.

Lähteet: Four Four Two, The Guardian, The Football Times.

Source Link is.fi