Banner Before Header

Mika Aaltolan kolumni: Arjen katkeamaton ketju ja Putin

Aikalaisten rooli on konfliktissa aina raskas. Heidän pitäisi syöverin keskiössä harkita ja päättää, mitä tehdä. Mutta juuri heidän todellisuuden tajunsa on rajoittunut ja sumentunut.

Meille nyt tapahtuva on paljolti uutta, irrallista, ja kiinnittymätöntä. On provokaatiota, Mainilan laukauksia, sabotaaseja, ydinaseuhittelua ja muita käsittämättömyyksiä, joita vain muutama vuosi sitten ei kohdalle osuvaksi moni arvannut.

Konflikteissa mieli on tiehaarassa ja muisti ei enää kytkeydy menneeseen. Teot ovat helposti impulsiivisia. Jotta harkinta ja sille perustuva päätöksenteko olisi ylipäätänsä mahdollista, on hyvä palauttaa mieliin, miten konfliktiin päädyttiin, mitkä ovat sen panokset ja mikä oli tavoite sen päättyessä.

Putinin julistuksellisten pullistelujen ei saa antaa häiritä mieltä. Hänen puheensa ovat sokaisevia ja sotkevia sanatekoja, joiden idea on häiritä meitä ja lisätä holtittomuutta. Katse ei pysy pallossa, koska Putin puhuu pelottavia.

– Putinin pullistelujen ei saa antaa häiritä mieltä. Hänen puheensa ovat sokaisevia ja sotkevia sanatekoja, joiden idea on häiritä meitä ja lisätä holtittomuutta, Mika Aaltola kirjoittaa.

Toisaalta yksi merkki mielen ja muistin pettämisestä on jälkikäteisperustelut. Kun on tehty sitä ja tätä, mikä ei ole toiminut, joku keksii jälkikäteisen perusteen sille miksi näin toimittiin.

On suuri vaara sille, että jatketaan liian pitkään haitallisella toimintalogiikalla, eikä uudelleen arvioida, mitä pitäisi tehdä, jotta päästäisiin tavoitteisiin.

Esimerkiksi Yhdysvallat pysyttäytyi Irakin vuonna 2003 alkaneessa sodassa liian pitkään ajatuksessa, että sitkeys palkittaisiin. Presidentti Bush linjasi, että on keskeistä pysyä valitulla toimintalinjalla, kun Irakissa oli selkeästi jo alkanut sisällissota, eikä asioita voitu enää oikeuttaa alkuperäisillä perusteluilla.

Epäonnistumisen myöntämistä pelättiin ja toivottiin, että sotilaallisella voimalla todellisuus voidaan pakottaa selkeään muotiin. Nyt Venäjä vielä massiivisemmin syyllistyy samaan. Se tuplaa panoksiaan kaiken aikaa, venyttää kehnosti sujuvaa sotaansa ja uhkailee asioiden viemisellä ydinaseisiin asti.

Savijaloilla seisova Venäjä ähkyy, puhkuu ja puhaltaa. Panoksia lisätään peliin ja korttien katsomista vältellään. Uhmaa nostetaan. Kovasti Venäjä toivoo, että sitä pelätään.

Mutta miten palauttaa Venäjän mahdin kunnioitus sen tappion hetkellä? Sepä onkin vasta ongelma. Venäjä lankeaa selkeään ansaan. Se tehtävä ei onnistu, eikä se ymmärrä nuolla haavojaan ja vetäytyä ilman vielä suurempia tappioita.

Yhdysvallat lähti Vietnamista, Irakista ja Afganistanista. Neuvostoliittokin uskalsi vetäytyä Afganistanin miehityksestä. Putinilta oikeasti puuttuu kantti.

Savijaloilla seisova Venäjä ähkyy, puhkuu ja puhaltaa.

Miten konfliktin tuottama ajatussumu vaikuttaa meihin Suomessa? Nato-jäsenyys oli ennalta harkittu strateginen väline. Venäjän aloittaessa sodan naapurustossamme Suomi jätti Nato-hakemuksen kansan kannattamana.

Strateginen linjauksemme piti. Kykenimme hakemaan suojaa ja samalla tasapainottamaan Venäjän uhittelua. Luovuimme vakauspolitiikasta. Pienen, lähellä sodan ydintä olevan valtion, tehtävä ei ole vakauttaminen, vaan itsensä suojaaminen.

Vakauttamiseen kykenevät syöverin syvetessä vain suuremmat toimijat. Venäjältä tämä vastuu puuttuu. Mutta onneksi Yhdysvallat ja Kiina ovat vielä osoittaneet suurvalloille ominaista vastuuta kansainvälisestä järjestyksestä. Venäjän ydinaseuhkailujen edessä näiden suurvaltojen rooli entisestään kasvaa.

On hyvä muistaa, että konfliktin yleinen ilmapiiri suosii holtittomia ja rajuja toimia. Niiden esittäjiä kuunnellaan. Heidän ylitse ampuvia ideoitaan aikalaiset helposti ymmärtävät.

Tätä taipumusta kannattaisi vastustaa. Mutta samalla on huomattava, että harkinnan pitää olla älykästä. Konfliktia ei voi olla ottamatta huomioon, päätä ei kannata laittaa pensaaseen ja vaipua päättämättömyyteen.

Älykäs harkinta on nopeaa, proaktiivista ja silti ankkuroitua. Jos rajan yli tulee venäläisiä liikekannallepantuja turistiviisumilla on palautettava hallinta rajalla. Tosiseikkojen tunnistamattomuus ei voi toimia liian pitkään vailla negatiivisia jälkiseuraamuksia.

Kansainvälinen konflikti ei myöskään ole raastuvanoikeus. Ei ole aikaa lakikirja kädessä odotella rikostutkinnan valmistumista. Poliittisen päätöksenteon täytyy tapahtua myös tilanteissa, jossa asiat ovat luultavasti tai todennäköisesti tietyllä tavoin.

Olemme tilanteessa, jossa vihollinen juonii jo portilla. Reaktionopeutta siis saatetaan tarvita. Se on ominaisuus, jota on ylläpidettävä. Ilmapiiriä ei kuitenkaan saa päästää vainoharhaiseksi. Venäjä ei kaikkeen kykene, se vain haluaa meidän ajattelevan, että se kykenee.

Ruotsin rannikkovartiosto on julkaissut kuvan Nord Stream 2 -putkiston toisesta vuotokohdasta. – Jos Venäjä säikyttelee räjäyttämällä oman kaasuputkensa, se ei saisi halvaannuttaa meitä, kirjoittaa Mika Aaltola.

Jos Venäjä säikyttelee räjäyttämällä oman kaasuputkensa, se ei saisi halvaannuttaa meitä. Huono harkinta perustuu pelolle. Kaikkeen, mitä Venäjä tekee, ei edes kannata reagoida.

Vaikka tietäisimme Venäjän räjäyttäneen kaasuputken, asian toitottaminenkaan ei auta. Enemmän kannattaa panostaa muiden kaasuputkien ja datakaapelien turvallisuuteen.

Venäjä on kuitenkin huono myöntämään mitään. Se ei vieläkään ole tunnustanut omaa osallisuuttaan matkustajakoneen alasampumiseen Ukrainassa vuonna 2014. Silloinkin juoni oli sama. Teko oli varsin järjetön ja omituinen.

Tilanne on se, että Venäjä on ahtaalla Ukrainassa. Se on myös erittäin ahtaalla Itämerellä. Itämeren alueen valtioiden yhteenlaskettu sotilaallinen kyvykkyys päihittää Venäjän.

Venäjä härkkii, jotta se saisi harkitsemattomia reaktioita aikaan. Pahin sellainen olisi pehmeys. Mitä jos tinkisimme hieman ja antaisimme Venäjälle osittain periksi?

Tämä kysymys on tullut varmasti monille mieleen. Vastaus on, että se ei toimisi. Venäjä ei uskalla hakea mitään kasvoja säilyttävää ulospääsyä ahdingostaan. Se on jähmettynyt omaksumalleen linjalle, kauhusta kankeana.

Putinin lähipiirissä vallitsee kauhu paljon enemmän, kuin meillä Suomessa. Vaarana aina on, että jokainen Putinin puhe voi olla viimeinen.

Mieleen tulee Romanian diktaattorin viimeinen puhe kansanjoukoille joulun alla vuonna 1989. Hän aloitti puheensa, mutta aukiolle kerääntyneessä kansanjoukossa levisi voimistuva huuto: ”Rotta!”. Loppu oli käsillä.

Moni syyllistyy Venäjän yliarviointiin. Mutta myös sen aliarviointi olisi vaarallista.

Venäjää pitää kunnioittaa siinä mielessä, että suhtaudumme realistisesti sen motiiveihin, kykyihin ja mahdollisuuksiin. Moni syyllistyy Venäjän yliarviointiin.

Mutta myös sen aliarviointi olisi vaarallista. Venäjän voima on paljolti sidottuna Ukrainaan tulevina vuosina. Se ei todennäköisesti käytä ydinaseita, ja jos käyttäisi, seuraukset eivät olisi halutun kaltaisia.

On syytä varautua siihen, että paine kestää pitkälle 2020-luvulle. Pitkässä juoksussa piruja ei saa nähdä joka paikassa.

Se hajauttaisi huomiotamme ja saattaa olla Venäjän yksi tarkoitusperä. Kylmän viileästi pitää analysoida Venäjän mahdollisuuksia ja eritellä haavoittuvuuksia.

Moni on huolissaan. Kannattaa omaksua mielenrauha ja äkkijyrkkien tunteiden hallinta sekä olla antamatta Putinille mahdollisuutta järkyttää omaa tasapainoa.

Turvallisuus koostuu pienistä puroista. Kannattaa sukeltaa arkeen, jossa elämän merkitykset ovat muutenkin raikkaammillaan. Tasapainoa maailman huoleen tuo arjen rytmi, hyppääminen se tempoon.

Eilisen, tämän päivän ja huomisen rutiinien katkeamaton ketju, jossa rakkaat ja tutut ovat oleellisia lenkkejä. Samalla on tärkeää tiedostaa se, että arkisen ketjun särkymättömyys myös suojaa meitä.

Jos meistä jokainen keskittyy siihen, yhteisömme lujittuu ja lukemattomat arjen ketjut tukevat Suomea. Kannattaa muuttaa Putinin pelottelut ahdistuksen sijasta huolenpidoksi ja päättäväisyydeksi.

Source Link is.fi