Banner Before Header

Mika Aaltolan kolumni: Tunkkaisesta Nato-eipäs-juupastelusta pitäisi jo edetä konkretiaan

Nobel-kirjailijamme Frans Emil Sillanpää kuvailee suomalaisten asennetta puolustukseen: ”Me tiedämme mitä on isänmaa ja sen rakastaminen, maanpuolustustahto ja niin edespäin, mutta me emme kanna tuota tietoa minään hermotautisena rasituksena, se löytyy meistä, kun tarvitaan”.

Historian lohduton kokemus on tehnyt Suomesta hädän hetkellä Venäjälle vaikean palan purtavaksi. Kansallista inhorealismia tähdennetään jokaisessa vähäeleisessä itsenäisyydenpäivän juhlassamme. Se on hiljaista tietoa, jo siitä syystä, että tiedämme sen vaatiman hinnan isovihasta talvisotaan.

Monessa Nato-maassa tilanne on nyt hermostuneempi. Varoitusroihut näkyvät Helsingistä pitkänä vanana aina Mustallemerelle saakka. Useassa maassa tiedetään, ettei EU:sta ole pidäkkeeksi, tai ainoastaan Natosta. Yhdysvallat ydinasepelotteineen on toimija, joka pystyy voimia kokoamaan. Eurooppalaiset suurvallat ovat paljolti neuvottomia. Ranskassa pohditaan Naton sotilaallisista rakenteista vetäytymistä, EU-puolustusta ranskalaisilla piirteillä. Saksassa maanpuolustustahto on lähes olematon.

Pelkkä Nato-mahdollisuuden kertaaminen presidentin puheessa valpastutti kotona ja ulkomailla. Signaali Venäjän vaateiden kiistämisestä levisi nopeasti, lännessä ja Venäjällä. Puhe oli vähäeleinen mutta kristallinkirkas.

Vanhat Nato-väittelyn leirit heräsivät näkemään tilanteen ja puheen omien linssiensä lävitse, mutta tämä piirre on osa demokraattista keskusteluamme. Muuttuneessa tilanteessa Nato-keskustelua ei kannata ikuisesti käydä siltä pohjalta, että olisi olemassa, jokin kaupanhyllyltä saatava hätäratkaisu kaiken pahan välttämiseksi. Sellaisia ei yksikertaisesti ole. Sitä ei tarjoa puolueettomaksi julistautuminen tai Natoon liittyminen.

Suurvaltarealismi, suurvaltojen halu sopia asioista keskenään, on usein etiäinen myöhemmästä sodasta. Varsinkin nyt, kun Yhdysvaltojen aikakausi on kohtaamassa Venäjän ja Kiinan haasteen. Voimatasapainon haastaminen on hyvin harvoin ollut johtamatta konflikteihin. Alueellinen sota on varteenotettava mahdollisuus lähivuosina. Sodan estämiseksi sotaan kannattaa varautua, kuten on tehty.

Keskeistä on ettei Suomi näyttä peuralta ajovaloissa, joka kuoppaa tarkoin harkitun turvallisuuspoliittisen mallin nyt kun Venäjä on kakistelematta ilmaissut punaiset viivansa. Loputon Nato- eipäsjuupastelu tuottaa paljon identiteettitason etuoikeutettua pohdintaa. Siis eteenpäin, kohti uutta konkretiaa ja johdonmukaisia ratkaisuja.

Nato-keskustelua ei kannata ikuisesti käydä siltä pohjalta, että olisi olemassa, jokin kaupanhyllyltä saatava hätäratkaisu kaiken pahan välttämiseksi.

Suomen kannattaa tuoda oman vakauttava panoksensa läntisten demokratioiden yhteisöön. Tämä yhteisö Yhdysvalloista Ruotsiin sekä Norjasta Saksaan ja Britanniaan on myös sama yhteisö, jolle Suomen itsenäisen puolustuksen päälle rakennettu kumppanuusverkosto perustuu. Ne ovat maita, joilla on intressejä Pohjolassa, joiden erityisen edun mukaista on Suomen tukeminen.

Itseään kunnioittavaa valtiota arvostetaan.

Puolustusmenoissa on hyvä pysyä yli kahden prosentin tasolla. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden totesi joulukuussa maan haluavan entisestään tiivistää puolustuksellisia suhteitaan Suomeen, kahdenväliseltä pohjalta.

Natoon kuulumattomana maana Suomen kannattaa nyt tukea puolustusliiton yhtenäisyyttä. Kannustaa esimerkiksi baltteja entistä tukevampaan satsaamiseen omaan puolustukseensa.

Suomesta on paljon vakaushyötyjä ilman Nato-jäsenyyttä. Suomelle on paljon hyötyä liittokunnasta myös ilman suoraa jäsenyyttä. Suomi tukee niitä instituutioita, joita Euroopassa on vielä jäljellä ja jotka kannattavat valtioiden oikeutta päättää itse turvallisuusratkaisunsa. Suomi on aktiivinen myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä.

Kollektiivisemman puolustuksen kehittäminen Itämerellä on varsin järkevä suunta. Roolijako ei saisi olla arvailujen varassa. Pitää tehdä selväksi se, mitä Suomi ja Ruotsi tekevät konfliktin levitessä. Roolitus pitäisi kirkastaa. Suomi toimisi oman etunsa pohjalta, joka olisi Itämeren pitäminen auki yhdessä kumppanien kanssa. Samoin pohjoisessa.

Itseään kunnioittavaa valtiota arvostetaan.

Ukraina on nyt se termostaatti, jota kuumemmalle kääntämällä Venäjä voi tuoda esiin laajempia etupiiri-tavoitteitaan. Sen itsenäisyyden tukeminen tärkeää ja vakauden arvojen mukainen tehtävä. Ukrainassa on siis paljon pelissä, myös Suomella.

Jos Venäjä näkee sotilaallisia mahdollisuuksia ja heikkouksia Ukrainassa, se voi viedä tilanteen kuilun partaalle, Venäjän ja lännen suhteet ahdinkoon. Suomen itärajasta tulisi kauppasaarron värittämä. Seuraus olisi, että Venäjä tulisi saaneeksi aikaan sen, mitä sen itsensä odotettiin tekevän, jos Suomi hakisi Nato-jäsenyyttä.

Ennen tilanteen eskaloitumista Venäjä testaa lännen heikkoutta. Siksi heikkouden merkkejä ei saa osoittaa. Suora hakemuksen postittaminen juuri nyt saattaisi olla osoitus heikkoudesta sekä heittää meidät neuvottelujen nappulaksi sekä Yhdysvaltojen sisäpolitiikan ilmaisukeinoksi. Panoksia on syytä säästää myllerryksen myöhäisempiin vaiheisiin. Silloin ei postitella mitään, vaan asiat todennäköisesti tapahtuisivat toisenlaisen logiikan varassa. Pääsääntönä on, että jos on kykyä, päättäväisyyttä ja strategista asemaa, niin on myös ystäviä hädän hetkellä.

Toisaalta todennäköinen Nato-kannatuksen nousu Suomessa antaa poliittiselle johdolle vapautta valita monesta vaihtoehdosta tilanteen niin vaatiessa. Nyt kannattaa sementoida vakaita Nato-suhteita, jatkaa vierailujen ja yhteisharjoituksien sarjaa.

Ukrainassa on siis paljon pelissä, myös Suomella.

Venäjän viimekätinen valttikortti, ydinasekiristys, ei luo sille muuta kuin äärimmäisen riskialttiita skenaarioita. Se olisi merkki heikkoudesta ja todennäköisestä osittaisesta periksi antamisesta. Ei kannata liiaksi hermostua eskalaation spekulatiivisia vaiheita.

Suomessa on vuosia kyselty EU:n puolustuksen merkitystä. Mitä kuuluisa EU:n perussopimuksen klausuuli 42.7 tarkoittaa. Vastaus lukee perussopimuksessa itsessään: EU:n ja Naton suhteiden huomattavaa tiivistämistä.

Meillä on aina oltava vankat diplomaattiset että puolustukselliset resurssit. Tämä ei perustu bluffiin vaan keskeisimpiin voimavaroihimme. On viime kädessä Suomesta itsestään kiinni olla kuulumatta kenenkään etupiiriin.

Source Link is.fi