Venäjän hyökkäyssota on sadassa päivässä vaatinut jopa 100 000 ihmisen hengen. Pahuus on banaalia, arkipäiväistä. Kansainmurhaisen tappamisen paluu on pettänyt ydinlupauksen, joka annettiin kahden pääosin eurooppalaisen maailmansodan loputtua: ei koskaan enää.
Pahuus on myös arkipäiväistynyt. Sota ei ole enää Putinin sotaa, vaan yhä enemmän Venäjän ja venäläisten. Sota vaatii ehdottomuutta. Kyse ei ole tosiasioiden puntaroimisesta, vaan stimulaatioaallosta, joka pyyhkäisee mobilisoiden ja kiihottaen kansalaisia sekä arjen teoilla että hiljaisuudella yhtymään sotaan.
Kyse ei kuitenkaan ole massojen, vaan maan johdon itseilmaisusta sekä tuhoisasta elehtimisestä. Koska protestit johtavan rangaistukseen, on helpompi samaistua johtoon ja sen päämääriin.
Valtion televisiokanavat syöttävät sotafantasioita. Tämä ei ole Venäjällä pikkujuttu, vaan itseään ruokkiva ja agitoiva sukupolvikokemus. Jyrkkyys jyrää järjen hivenen. Kohtuus ei kuulu eikä näy. Keisarilla on hienot vaatteet, koska hän on rohkea, kaikkinäkevä ja nerokas. Kaikki muu tieto on läntistä hapatusta ja Venäjän nöyryyttämistä. Ukrainalaisten kuollessa Venäjän kunnian nähdään palautuvan. Varsin lohdutonta.
Axel Oxenstiernan (1583–1654) sanat, ”Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan,” luonnehtii hyvin myös Venäjän laajentumishakuista polkua.
Järjen vähyys ei ole ihme. Se ääni on parhaimmillaankin kuin kuiskaus. Kuulolaitteita ei ole paljon tarjolla. Historiallinen kokemus ja muisti tarjoaisivat sellaisia, kuten myös valtion ja kansainvälisen yhteisön virittäminen vakaaksi. Muuten vallalle pääsee holtiton välittömän tarpeentyydytyksen valtapolitiikka, kuten nyt on käynyt.
Aikamme tilaa kuvaa hyvin Putinin keskiviikkoiset sanat, joiden mukaan, Venäjä valtaa vain maita, joiden Venäjään kuulumista muut eivät vain ole vielä hoksanneet. Hän viittasi suoraan Pietari Suureen ja suureen pohjan sotaan (1700–1721), jonka kuluessa Suomessa vallitsi isoviha. Mieleen tulee sanonta: Viha viljan maasta vie, kateus kalatkin vesistä.
Lue lisää: Putinilta hyytävä puhe – vertasi itseään Pietari Suureen: ”Hän palautti ja vahvisti näitä maita”
Venäjän entinen mukamas eurooppalaista Venäjää vaalinut presidentti tokaisi viikon aluksi ukrainalaisista: ”Vihaan niitä. He ovat paskiaisia ja rappeutuneita. He haluavat meidän, Venäjän, kuoleman. Niin kauan kuin olen elossa, teen kaikkeni, jotta ne katoaisivat.” Tämä Medvedevin elehdintä ilmaisi vihan kiimaa Venäjällä.
Tämän äärimmäisen negatiivisen liike-energian ei pitäisi tulla meille yllätyksenä. Se nyt vain on Venäjän poliittisen liikehdinnän suunta. Naapurimme ei ainoastaan aloittanut naapurustossamme sotaa, vaan on syvästi vaikutettu kyvystään sekoittaa pakkaa yhä uudelleen. Eikä uhmakkuus tule häviämään mihinkään, se voi ilmentyä huonosti sujuvina sotilaallisina operaatioina tai sitten niistä oppimisena, joka voi johtaa laajentumishakuisen Venäjän menestykseen.
”Naapurimme ei ainoastaan aloittanut naapurustossamme sotaa, vaan on syvästi vaikutettu kyvystään sekoittaa pakkaa yhä uudelleen.
Me elämme nyt hyvin räjähdysherkän aikakauden alkua. Suomi viestitti vankasti poikkeuksellisen tilanteen olevan käsillä hakemalla liittolaisuussuhdetta. Tällä tiellä kannattaa pysyä. Siitä syntyy vääjäämättä vastakaikua ja läntisten demokratioiden halua tukea Suomea.
Tämä ei ole mitään harmaata aikaa. Arvaamattomuus kyllä lisääntyy, mutta yleisesti riippumatta Suomen Nato-jäsenyydestä. Epävakaudelle parasta vastalääkettä on strateginen päättäväisyys ja selkeys. Suomen aloitteellisuus liittolaisuuksien synnyttämisessä on järkevää. Laajamittainen sota on palannut Eurooppaan, eikä se palannut missään tieteiselokuvamuodossa, vaan brutaalina ilmiönä, jolla on kansanmurhainen sielu.
Edessä on skenaarioita, jota ovat vähemmän tai enemmän negatiivisia. Nyt ei ole aika säikähtää ja vaipua horrokseen, vaikka Turkki sulkee ovia. Nato on eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen tärkeimpiä kulmakiviä.
Venäjä vaati Naton avoimien ovien politiikan lopettamista myös Suomea koskeneissa uhkavaateissaan viime syksynä. Ei ole ihme, että nyt Naton sisäisen jännitteet purkautuvat Turkin käytännössä uhatessa ovien sulkemisella. Turkin pitäisi ymmärtää, että ystäviä löytyy myös Helsingistä. Muuten se ajaa itsensä nurkkaan. Tämä skenaario on huono, mutta sen ei tulisi muuttaa Suomen päättäväistä asennetta. Tukea löytyy kyllä Pohjois-Atlantin maista. Tämä suoja muotoutunee vakauttavaksi piirteeksi.
Tilanne on stressitesti siitä, ketkä ovat meidän ystäviämme. Niitä on löytynyt ja löytynee lisää, vaikka Nato-jäsenyyden vahvistaminen venyisi. Asiat eivät ole välttämättä Turkista kiinni. Loppujen lopuksi Turkkikaan ei saa suojaa muista kuin niistä, jotka haluavat ymmärtää sen etuja. Turkkikin tarvitsee ystäviä edessä olevissa käänteissä.
”Tilanne on stressitesti siitä, ketkä ovat meidän ystäviämme.
Sota Ukrainaa vastaan on samalla yritys sysätä liikkeelle laajempi kaaos, jonka Venäjä näkee uutta maailmanjärjestystä synnyttävänä voimana. Elämän traaginen ja kivulias lopputulema on kaikille selvä, ennen kaikkea Putinille. Kukaan lastenlapsiamme pitemmälle ei muista meistä ketään. Unhola odottaa meitä kaikkia. Raivo tämän perusasian äärellä kanavoituu nyt maailmanpoliittisena uhmakkuutena.
Korttipakkaa sekoitetaan epätoivoisesti yhä uudestaan toivoen parempaa kättä rajuilla teoilla. Halutaan määritellä kokonaista aikakautta. Napoleonin sodat muistetaan vieläkin. Samoin Venäjällä muistetaan Pietari Suuri. Ehkäpä Putin toivoi moista monisukupolvista perintöä aloittaessaan sotansa Ukrainaa vastaa.
Suomessa pitäisi olla selvää, että kaikki muu kuin Venäjän tappio jättäisi kaaoksen siemenen itämään.
Tuhoamissota rajun uhmakkaana kokemuksena sisältää paradoksaalisesti elämää täynnä olevia merkityksiä. Se antaa nopeutetun ja äärimmäisen intensiivisen puitteen kokea kärsimystä ja kuolemaa. Mutta samalla, se tuottaa hetkellisen kokemuksen elämän suonen pulppuamisesta.
Elämän kivuliaisuus kääntyy nopeaksi elähdyttäväksi kokemukseksi. Sodasta tulee viehättävä ja puoleensa vetävä vaihtoehto kokea elämää. Se sisältää hedonistisen nautinnon mahdollisuuden. Ei ainoastaan uhmata kuolemaa, vaan tappaa, raiskata ja kiduttaa humalluttavilla tavoilla, joita palkitaan kunniamerkein ja joista saa kirkollisen siunauksen.
Raakalaismainen sota tuottaa valitettavasti tuntemuksia elossa olosta. Tämän me näimme Ruandassa ja Jugoslavian hajoamissodissa. Nyt tuhoamissota on suurvallan käytössä naapurustossamme.
”Polku eteenpäin on joka tapauksessa päättäväisyyttä vaativa ja kivinen.
Uhon jälkeen krapula kyllä koittaa. Se on totta. Mutta kuinka kauan sen saapumisessa kestää? Vuosikymmen? Sukupolvi? Miettikää näitä ajanjaksoja, kun mietitte, kestääkö Suomen liittolaissuojan saamisessa kuukausia tai vuosi. Nyt ei kannata hötkyillä ja kokea suuresti pieniä pettymyksiä tilanteen ollessa yleisesti heikentyvä. Polku eteenpäin on joka tapauksessa päättäväisyyttä vaativa ja kivinen.
Sodan uhka Suomea kohtaan olisi ollut huomattava seuraavan vuosikymmenen kuluessa perusskenaarion varassa, jos emme olisi uskaltaneet viestittää yhteisen kollektiivisen taakan jakamisen valmiutta. Tästä Nato-hakemuksessa loppujen lopuksi oli kysymys.
Heikkoutta ja pelkoa viestittävät valtiot ovat etulinjassa ensimmäisinä, kun sodan kiihottava tartunta etenee eri puolilla Venäjän vaikutuspiirejä Kiinasta Lähi-Itään sekä Afrikkaan sekä vaikutuksen ytimessä Euroopassa. Asiaa ymmärtämättömät murenevat ensin. Onneksi olimme hereillä ja pysymme valveilla ymmärtäen edessä olevat haasteet.