Banner Before Header

Ministeri Ritavuori murhattiin 100 vuotta sitten Töölössä – vuosien jälkeen murhaaja tunnusti hyytävän sala­liiton, jota poliisi ei koskaan selvittänyt

Suomen ainoan murhatun ministerin Heikki Ritavuoren pojantytär kertoo tapauksen jättäneen isäänsä syvän jäljen.

Pistoolinlaukaus kajahtaa neljännen kerran pakkasiltana Helsingin Töölössä. Herra mustassa karvahatussa mätkähtää Nervanderinkatu 11:n porraskynnykseltä viistosti maahan. ”Ottakaa roisto kiinni!” parkaisee paikalle sattunut Ernst Nevanlinna ja suhahtaa juoksujalkaa ampujan perään. Ampuja pakenee; hän rientää ylämäkeä pitkin, kääntyy takaisin, häviää porraskäytävään. Pysähtyy.

On 14. helmikuuta vuonna 1922. Naapuruston korvat erottavat ulos kadulle juoksevan Katri Ritavuoren itkun. Kaksi luodeista on uponnut hänen aviomiehensä keuhkoihin, kolmas lävistänyt sydämen. Ensimmäisen laukauksista murhaaja ampui hermostuksissaan omaan reiteensä.

Se ja lukittu pihan puoleinen ovi ovat katkaisseet Ernst Tandefeltin paon Dagmarinkadulla odottaneeseen taksiin. Varastomies Anders Wikström repii häneltä pistoolin. Hän antautuu poliisille vailla vastarintaa.

Erikoissähkeet rummuttavat lumen hautaamassa kaupungissa itsenäisen ajan Suomessa ainutlaatuista rikosta. Seuraavana päivänä tapauksesta kerrotaan Helsingin Sanomissa: ”Kamala waltiollinen werityö Helsingissä. Ministeri Ritawuori murhattu kadulla asuntonsa edustalla.”

– Se oli äärettömän kova isku. Olen aistinut, että isäni kärsi siitä erittäin paljon. Hän oli vasta 17-vuotias, ministerin pojantytär Riitta Ritavuori-Jylhä, 86, muistelee.

– Hän leikkasi ja liimasi murhasta kertovat lehtikirjoitukset, mutta koskaan tapahtumasta ei meillä konkreettisesti keskusteltu. Ei koskaan. Sellaista se aika oli.

Murhapaikka, Heikki Ritavuoren kotisoite Nervanderinkatu 11. Lähistöllä asui tuolloin tuleva presidentti Risto Ryti. Vaimo Gerda Ryti oli yksi rikoksen todistajista. Kuva: Museovirasto

Alkuvuodesta 1922 sisäministeri Heikki Ritavuorella oli monta vihamiestä. Virkamiessukuisen herran persoonaa leimasivat lahjomattomuus, ratkaisukeskeisyys ja epäluulo joka sortin aatteellista kiihkoilua kohtaan.

Se oli poliitikolle myrkkyä nuoressa tasavallassa, jossa sisällissodan haavat märkivät ja molemmat ääripäät hautoivat kostoa. Edistyspuolueessa Ritavuori kuului presidentti K. J. Ståhlbergin luotettuihin. Ammatiltaan hän oli lakimies.

Omiensa tulilinjalle Ritavuori oli päätynyt useamman kiistan seurauksena. Hän armahti sodassa vangittuja punakapinallisia ja puolsi radikaalien suojeluskuntalaisten haltuun päätyneen Etsivän keskuspoliisin (EK) hallintouudistusta. Kun hallitus sisäministerin tuella vielä torppasi presidentinvaalit Ståhlbergille hävinneen C. G. E. Mannerheimin valinnan suojeluskuntien ylipäälliköksi, oli Ritavuori peruuttamattomasti merkitty mies.

14. helmikuuta 2022 sisäministeri Heikki Ritavuoren kuolemasta on kulunut 100 vuotta.

Lehdistössä hänestä räätälöitiin ”punikkiministeri”, vaikka samaan aikaan hallitus määräsi pidätettäväksi kumouksella uhittelevia kommunisteja. Siinä sivussa Ritavuori sai niskoilleen vielä vasemmiston vihanpidon. Kohtalokkaasta matkasta kahden tulen välissä kertoo Lasse Lehtisen viime vuonna ilmestynyt elämäkertateos Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema (Otava).

– Ritavuoren näkemys oli, että poliittisen keskustan tulee olla riittävän vahva, jotta se kantaa kansakuntaa eteenpäin. Varsinainen sopuhan meille maahan tuli oikeastaan vasta Stalinin puna-armeijan hyökätessä. Jos Ritavuori olisi saanut elää, hänellä olisi ollut paikka 1930-luvulla punamultahallituksessa, Lehtinen arvioi Ilta-Sanomille.

– Hän ei saanut ymmärrystä vanhoillisten aikalaistensa keskuudessa. Rydmanin suvussakin oli paljon niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen nimenmuutostaan Ritavuoreksi. Puhuttiin, että hän oli ottanut itselleen torpparin nimen. Jotkut taisivat olla hänen kuolemastaan jopa mielissään, sanoo Ritavuori-Jylhä.

Vaikka Ritavuori oli sisäministeri, joutui hän virkakaudellaan myös keskelle Suomen ulkopoliittisia kahakoita. Neuvosto-Venäjälle jääneessä Itä-Karjalassa oli alettu lokakuussa 1921 kapinoida olot kurjistanutta hallintoa vastaan. Suomalaiset vapaaehtoiset avustivat heimoveljiään sekä liittymällä taisteluihin että toimittamalla rajan yli aseita.

Toiminta asetti kyseenalaiseksi Suomen sitoutumisen edellisvuonna solmittuun Tarton rauhansopimukseen. Kun kapinallisten tappio kävi alkuvuodesta 1922 ilmeiseksi, määräsi Venäjän kostotoimia pelännyt Ritavuori rajavartiolaitoksen estämään asetoimitukset itään. Rajan ylittäneet riisuttiin aseista.

Murhaaja Ernst Tandefelt oli aatelistaustainen liikemies. Sukulainen luonnehti häntä suvun mustaksi lampaaksi, jota oli helppo johdatella. Lakitieteelliset opintonsa Tandefelt jätti kesken keskittyäkseen viinaan ja uhkapeleihin. Kuva: Sanoman arkisto

Räikeimmät valheet ja vääristelyt hänen motiiveistaan kirjoitettiin ruotsiksi: etupäässä Hufvudstadsbladetissa, jota myös ruotsinkielinen aatelisherra Ernst Tandefelt, Katri Ritavuoren serkkujen serkku, tunnusti kuulusteluissa lukeneensa.

– Ne kirjoitukset olivat aivan järkyttäviä. Vielä 1950-luvun lopullakin Vaasan työvoimapiirin silloinen johtaja sanoi isääni kommunistin pojaksi, Riitta Ritavuori-Jylhä sanoo.

Kuulusteluissa Tandefelt ei ilmaissut rahtustakaan katumusta ja ilmoitti mieltäneensä Ritavuoren ”hengen­vaaralliseksi” valta­kunnan turvallisuudelle. Hän uskoi tämän vehkeilleen kommunistien hyväksi ja edes­auttaneen siten koko suomalaisen porvariston kattavaa verilöylyä.

Helsingin raastuvan­oikeudessa tuomioksi napsahti elinkautinen kuritus­huonetta. Myöhemmin korkein oikeus määräsi tuomitun mielentila­tutkimukseen, jonka tuloksena tuomio aleni 12 vuoteen. Koko prosessin läpi Tandefelt vakuutti toimineensa rikoksessa omin neuvoin. Vankilasta hänet siirrettiin Nikkilän mieli­sairaalaan, jossa Tandefelt kuoli 72-vuotiaana toukokuussa 1948.

Murha-ase, 32-kaliiperinen Colt M1903 -pistooli KRP:n Rikosmuseossa maaliskuussa 2016. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS

Jo varhain murhatapahtuman jälkeen toreilla ja valtakunnanpolitiikan huipulla alkoi supattelu rikokseen nivoutuvista eriskummallisuuksista. Eräs pahaa aavistaneista oli ulkoministeri Rudolf Holsti.

– En ole koskaan uskonut, että Ernst Tandefelt teki tekonsa yksin, Holsti kirjoitti kirjeessään vainajan veljelle Eero Rydmanille marraskuussa 1928.

Viitteinä salaliitosta pidettiin Tandefeltin vaatetusta ja pakomatkan suunniteltua määränpäätä. Kommunismia kavahtanut aatelisherra oli murhapäivänä sonnustautunut nukkavieruun työläispalttooseen.

Tuntia ennen murhaa hän neuvoi taksikusia odottamaan ja kurvaamaan täyttä vauhtia Dagmarinkadulta Hakaniemeen, mikäli palaisi tunnin kuluessa. Aivan kuin rikostutkijat olisi haluttu johdatella kaupunginosassa sijainneelle työväentalolle.

16. helmikuuta huhut laskettiin liikkeelle sosialistisessa Suomen Työmies-lehdessä. Sen mukaan ”yksinkertaisesti puettu herrasmies” oli puoli tuntia ennen ammuskelua mahtaillut Porthaninkadulla sijainneessa parturiliikkeessä Ritavuoren kuolevan. Ellei murhasta kuultaisi, väitti asiakas itse Mannerheimin hoitavan asian.

Poliisi löysi miehen myöhemmin Lapinlahden mielisairaalasta. Hänet oli passitettu hoitoon murhaa seuranneena päivänä, ja poliisit kirjasivat kohdanneensa suomenruotsalaisen liikemiehen, todistettavasti mieleltään järkkyneen. Kuulusteluissa tuttavuus miehen ja Tandefeltin välillä joka tapauksessa vahvistui.

Kuritushuonessa virunut Tandefelt yritti toistuvasti anoa armahdusta tasavallan presidentiltä. Talvella 1923 miehen perhetilille ilmestyi mystinen 25 000 markan rahasumma, jonka asianajaja perheen harmiksi kavalsi. Nykypäivä-lehden myöhempien tietojen mukaan lahjoituksen taustalla oli parikymmentä oikeistoaktivistia.

Lopullisesti korttitalo romahti vuonna 1927 Tandefeltin tunnustettua oikeuskanslerille kirjoittamissaan kirjeissä tarkasti harkitun salaliiton. Rikostovereiksi hän nimesi apteekkari Oskar Janssonin, insinööri Selim Collianderin ja Helsingin suojeluskunnan piiripäällikön virasta erotetun Paul von Gerichin. Tarkoituksena oli lavastaa murha punaiseksi terroriksi ja käyttää tapahtunutta tekosyynä sotilasvallankaappaukselle.

Gerichillä oli myös henkilökohtaiset syynsä inhota Ritavuorta. Taustalla vaikutti niin sanottu suojeluskuntaselkkaus, jonka aiheutti Gerichin kirjoitus Hufvudstadsbladetissa. Kärkeväsanainen luonnehdinta Suomen ulkopolitiikasta horjutti Suomen diplomaattisuhteita Baltiasta Puolaan ja Ranskaan ja pakotti hallituksen puhdistamaan suojeluskuntien johtoa. Ritavuori oli muun hallituksen mukana järjestämässä Gerichin erottamista.

Murhan suunnittelusta epäilty Paul von Gerich. Lasse Lehtinen epäilee hänen valinneen murhan uhriksi juuri Ritavuoren. Kuva: Sanoman arkisto

Tandefelt kertoi tavanneensa Gerichin Janssonin kehotuksesta pari viikkoa ennen murhaa. Keskusteltuaan vielä Gerichin kanssa Jansson kehotti Tandefeltia tekemään sisäministeristä selvän.

Oikeuskanslerin tutkimuksissa paljastui, että tuntia ennen murhaa hermostuneen oloinen Tandefelt oli tavannut Janssonin vaivihkaa Café Esplanadissa. Surmatyön pärähdettyä lööppeihin kahvilanpitäjä oli ohjeistanut tarjoilijoita vaikenemaan näkemästään poliiseille.

Väitetyistä salaliittolaisista jokainen kiisti syyllisyytensä, mutta kuulustelut vilisivät omituisuuksia. Gerich kiisti koskaan tavanneensa Tandefeltiä, kun taas tuttavuuden pakon edessä myöntänyt Jansson ei myöntänyt koskaan tavanneensa tätä kotonaan. Tästä huolimatta Tandefelt kuvaili kummankin asunnon yksityis­kohtaisesti. Colliander väitti olleensa Tandefeltin kuvailemalla tapaamis­hetkellä liikematkalla Viipurissa. Mitään kuitteja kaupoista tai juna­matkoista hänellä ei alibinsa todistamiseksi ollut.

Carl Gustaf Emil Mannerheim Helsingissä vuonna 1919. Mannerheimista tasavallan kannattaja tuli vasta talvi- ja jatkosotien aikana. Monet toivoivat hänestä kotimaista itsevaltiasta. Kuva: Leibowitsch / Lehtikuva

Miten laajalti ennakkotieto Ritavuoren murhasta oli saattanut levitä? Lasse Lehtisen mukaan asiaa puitiin edeltävinä päivinä pitkin Helsingin ruotsinkielisiä oikeistopiirejä. Kokouksia tiedetään järjestetyn myös Mannerheimin Kaivopuiston-asunnolla. Mannerheimin tuhatsivuisissa muistelmissa Ritavuorta ei mainita nimeltä kertaakaan.

– Mannerheimhan oli sen porukan epäjumala. Olisi aika omituista, jos hän ei olisi tästä tiennyt. Tulee huomata, että Mannerheimista tuli demokraatti vasta talvi- ja jatkosodissa, kun hän omaksi suureksi ihmeekseen näki tavallisten suomalaisten taistelevan.

Vuonna 1930 oikeuskansleri määräsi Ritavuori-tutkinnan lopetettavaksi. Nyt Suomea ravistelivat Lapuan liikkeen ja radikalisoituvan sosialismin hornanhenget, eikä menneiden muistelun katsottu palvelevan kansakunnan etua.

Ministerin tyttärenpojan vaimon Liisa Tarjanteen (s. 1938) mukaan leskeksi jäänyt Katri ei vanhoilla päivilläänkään niellyt kertomusta yksinään operoineesta Tandefeltista.

– Tutustuin Katriin vuonna 1957, jolloin olin kutsuttuna hänen kotiinsa Nervanderinkadulle. Hyvin asiallisesti hän totesi, että tutkimukset jäivät kesken. Mutta hän ei ollut siinä vaiheessa jaksanut painaa päälle. Ei se hänen miestään olisi takaisin henkiin tuonut, eikä hänellä kai silloin ollut oikein mitään tukea.

Sekä Helsingin poliisi että valtionpoliisi EK suhtautuivat tutkimuksiin alusta pitäen vastahakoisesti. Syyksi on epäilty jäsenistöjen korkeaa suojeluskuntaedustusta sekä sitä, että Ritavuori oli halunnut uudistaa EK:n hallinnon. Oman tekijänsä saattoi tässäkin yhteydessä muodostaa Gerichin irtisanominen Helsingin suojeluskunnan johdosta.

Heikki Ritavuoren muistolaatta Nervanderinkatu 11:ssä. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva

Vaikka Heikki Ritavuori saattoi vaikuttaa ulkopuolisille vakavamieliseltä huumorintajuttomuuteen saakka, asui hänessä sukulaisten mukaan myös lämmin ja lapsirakas perheenisä.

Ilta-Sanomien haastatteluissa toistuu useamman kerran sana ”idearikas”. Sen tittelin isäntä ansaitsi paitsi poliittisella ja lainopillisella kekseliäisyydellään myös moninaisine viljelyskokeiluineen perheen tilalla Kukonharjussa. Niille konnuille visioimaansa unelmaa hän hahmotteli Katrille lähettämässään kirjeessä:

”Kaisa kulta, jos sitten, kun tulemme vanhemmiksi, sitten vetäydymme kokonaan tuohon torppaamme, joka nyt on muodostunut pieneksi taloksi ja jonka ympärille on muodostuva monta pientä torppaa ja pientä taloa, jotka yhdessä muodostavat pienen yhteiskunnan, jonka päänä me kaksi olemme, ja meidän talo on niiden muitten kantatalo. Mitäkö olisi tuolla sitten voitettu. En tiedä; mutta minusta tuntuu, kuin meillä olisi siellä hyvä ollaksemme ja niin vapaata, kenestäkään riippumatta. Siellä me kasvattaisimme uuden sukupolven, joka olisi vahvempi ja parempi, kuin me itse. Ja tämä uusi sukupolvi tekisi kaiken sen, jota me niin hartaasti olemme toivoneet ja joka aina on ollut päämäärämme. ”

Ministerin kuoltua aikoinaan velaksi ostettu Kukonharju jouduttiin myymään pois perheen omistuksesta. Liisa Tarjanteen mukaan myöhemmin entiset omistajat tapasivat poiketa siellä ostamassa pelloilla kasvatettuja perunoita ja muita kasviksia.

– Mutta ei Katri-mummi. Katri ei tullut autosta ulos koskaan, eikä tainnut katsoa pihaan päinkään. Hän ei halunnut enää nähdä niitä paikkoja, joissa oli varmasti uskonut sekä oman perheensä että tämän maan tulevaisuuteen, nousuun ja kasvuun. Sehän kaikki romahti.

Ritavuorten perhehauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä. Kuva: Mikko Stig / Lehtikuva

Lähteet: Lehtinen, Lasse: Murhattu ministeri. Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema (Otava, 2021), Kansalliskirjaston digiarkisto.

Source Link is.fi