Näin Suomi varautui Neuvostoliiton yllätysiskuun – puolustusvoimien salaiset suunnitelmat paljastavat
-
Kylmän sodan ajat ovat muistuneet mieleen Venäjän ja Yhdysvaltojen kiristyneiden suhteiden takia. Tällä viikolla on historiaa muisteltu myös Ylellä Kylmän sodan Suomi -sarjassa. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuonna 2019.
Kyllä sotilaat tiesivät, mistä Suomeen kohdistui suurin sotilaallinen uhka. Neuvostoliitosta tietysti, vaikka Suomi solmi suuren itänaapurin kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen YYA:n vuonna 1948 ja ryhtyi noudattamaan virallista puolueettomuuspolitiikkaa.
YYA-sopimus sitoi Suomen kiinni Neuvostoliittoon. Sen sotilaallinen artikla velvoitti Suomen estämään Saksaa tai sen liittolaisia – siis läntistä puolustusliittoa Natoa – käyttämästä maamme aluetta hyökkäykseen itänaapuria vastaan. Sopimukseen sisältyi yhteinen konsultointi uhkan ilmetessä.
Puolustusvoimat joutui heti YYA-kauden alusta saakka salaamaan huolellisesti sen, että armeija varautui idän uhkaan. Maanpuolustuskorkeakoulu julkaisi pari vuotta sitten kiinnostavan tutkimuksen tästä ristiriitaisesta tilanteesta: kapteeni Ilkka Tuomiston yleisesikuntaupseerikurssilla tekemän tutkielman.
Tuomisto kertoo, kuinka Pääesikunta laati 1950-luvulla salaiset valtakunnalliset puolustussuunnitelmat, peitenimiltään ”Polttoainehankinta” (1952) ja ”Valpuri” (1957). Jälkimmäinen valmistui Porkkalan vuokra-alueen palautuksen jälkeen, jolloin Neuvostojoukot olivat lähteneet Suomesta, ja lännen hyökkäyksen uhka alkoi hälventyä. Samalla idän uhka korostui.
Suunnitelmat oli Tuomiston tutkielman mukaan laadittu YYA-varmoiksi. Niiden perustana oli nimellisesti ”virallinen uhka” eli lännen hyökkäykseen varautuminen, eikä uhka-arvioita Neuvostoliitosta edes kirjattu niihin.
Yhtymätasolla useiden vuosien kuluessa tehdyt yksityiskohtaiset suunnitelmat joukkojen ryhmityksestä ja käytöstä kuitenkin paljastavat valtakunnallisten puolustussuunnitelmien todellisen tarkoituksen. Etulinjassa olivat Kaakkois-Suomen puolustuksesta vastanneen 3. Divisioonan joukot.
”3.D:n operatiivisen suunnittelun uhkaperusta oli NL:n (Neuvostoliiton) hyökkäykseen varautuminen”, Tuomisto kirjoittaa tutkielmassaan.
”Tutkimus osoittaa, että PE:n (Pääesikunnan) laatimat valtakunnan puolustussuunnitelmat ’Polttoainehankinta’ ja ’Valpuri’ olivat turvallisuuspoliittisia peitetarinoita, joiden taustalla 3.D:n esikunta toteutti operatiivista suunnittelua NL:n muodostaman uhkan varalta ajan hengen mukaisesti äärimmäisen varovaisella tavalla… Ohjaus tähän YYA-sopimuksen vastaiseen suunnitteluun on ollut suullista ja valtakunnan puolustuksen kokonaisuus on pidetty hyvin pienen piirin tiedossa ajan herkän turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön sanelemana.”
Noottikriisi lokakuussa 1961
Lokakuussa 1961 alkanut noottikriisi osoitti konkreettisesti, että Neuvostoliitto saattoi oikeasti vaatia Suomea noudattamaan YYA-sopimuksen sotilaallista artiklaa. Ulkoministeri Andrei Gromyko ojensi 30. lokakuuta Suomen Moskovan-suurlähettiläälle Eero A. Wuorelle nootin, jossa Neuvostoliitto jyrkin sanakääntein syytti Saksaa, Tanskaa ja Norjaa sodan valmistelusta. Nootissa Neuvostoliitto esitti YYA-sopimuksen edellyttämiä sotilaallisia konsultaatioita.
Täsmälleen samana päivänä Neuvostoliitto räjäytti historian voimakkaimman lämpöydinlatauksen, niin sanotun Tsaari-pommin, Novaja Zemljan saarella. Tsaarin voima oli peräti 57 miljoonaa tonnia tnt:tä, ja sen räjähdys näkyi paljaalla silmällä tuhannen kilometrin päähän. Se oli vahva viesti: täältä kyllä pesee, jos…
Nimellisesti nootin taustalla oli Berliinin kriisi, joka oli lähes johtanut suurvaltojen yhteenottoon. Konsultaatioihin Suomen kanssa ei kuitenkaan koskaan ryhdytty. Nootin tärkein tavoite oli nostaa Kekkonen voittoon tammikuun 1962 presidentinvaaleissa, ja se teki tehtävänsä.
Noottikriisi sai herätyskellot soimaan Suomessa.
Suurvaltojen kärjistynyt vastakkainasettelu antoi vauhtia puolustuskyvyn tehostamiselle, ja etusijalle asetettiin ilmapuolustus. Ostoslistalle pääsivät muun muassa uudet torjuntahävittäjät ja ilmatorjuntaohjukset. Moskova myi Suomelle 21 kappaletta MiG 21 F -hävittäjiä ja neljä MiG 15 -harjoitushävittäjää, mutta it-ohjuskauppa meni myttyyn Yhdysvaltain vastustuksen vuoksi. Kauppa olisi vaatinut Pariisin rauhansopimuksen uutta tulkintaa.
Uudet MiGit ilmataisteluohjuksineen olivat kuumaa rautaa: kahden machin koneita. Ne toivat ilmavoimille kyvyn torjua Yhdysvaltain strategisia pommikoneita, jotka olisivat lentäneet Suomen yli kohteisiinsa Venäjällä. Mannertenvälisten ohjusten kehityksen myötä tämä uhka kuitenkin väistyi 1960-luvun loppuun mennessä.
Neuvostoliitto oli sotilasmahti
Neuvostoliitto nousi 1960-luvulla sotilasmahdiksi, jonka rinnalla Venäjän nykyiset asevoimat kalpenevat sekä joukkojen että kaluston määrässä mitattuna. Myös aseteknologia kehittyi kovaa vauhtia. Suomalaisanalyytikot huomasivat, ettei tavanomaiseen rintamalinjaan perustunut puolustus itärajalla enää toiminut.
Vuosikymmenen puolivälissä ongelmaan löytyi vastaus: alueellinen puolustusjärjestelmä – yhdistelmä tavanomaisesta puolustuksesta ja hajautetusta sissisodasta maahantunkeutujaa vastaan.
Suomi jaettiin kokonaismaanpuolustuksen hengessä seitsemään siviilihallinnon kanssa yhtenevään sotilaslääniin: alueisiin, joiden tarkoitus oli kyetä itsenäiseen taisteluun ilman ylijohdon käskyjä. Ilma- ja merivoimat jäivät suoraan ylimmän sotilasjohdon käyttöön. Alueellinen järjestelmä perustui suureen reserviin ja sen muodostamaan pelotteeseen.
Alueelliseen puolustukseen siirtyminen oli vielä kesken, kun Varsovan liiton massiiviset joukot miehittivät Tshekkoslovakian elokuussa 1968. Yllättävä ja nopea miehitys säpsäytti puolustusvoimat ja turvallisuuspoliittisen johdon: samanlainen, suoraan valtionjohtoon ja keskeiseen tiedonvälitykseen suunnattu kaappaushyökkäys oli mahdollinen myös Suomessa.
Uhkakuva muuttui – Neuvostoliiton suurhyökkäystä tai suurmaihinnousua ei pidetty enää todennäköisenä. Kauhuskenaarioksi tuli yllättävä kaappaushyökkäys, johon sisältyi useita maihinnousuja ja pääkaupungin nopea haltuunotto.
Verenpainetta nosti se, että itänaapuri kohotti Tshekkoslovakian miehitysoperaation aikana joukkojensa valmiutta Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa. Punalippuisen Itämeren laivaston alukset liikkuivat Suomenlahdella epätavallisen vahvoissa osastoissa.
Suomen hallitus oli suu supussa, tasavallan presidentti Urho Kekkonen vaikeni ja huhut levisivät. Maailmansodan uhka kuitenkin väistyi, sillä länsi ei ryhtynyt vastatoimiin miehityksen vuoksi.
Urho Kekkonen ja Aleksei Kosygin vertailivat kalansaaliitaan jäänmurtaja Tarmon kannella Hangon vesillä 10. lokakuuta 1968.
Vielä lokakuussa 1968 Suomessa koettiin hermostuttava tilanne, kun Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin saapui Kekkosen vieraaksi kalastusmatkalle Hankoon ja Hiittisten vesille – ja selittämään Tšekkoslovakian tilannetta. Kosyginin piti vaihtaa avomerellä ohjushävittäjä Slavnyin kyydistä Suomen merenkulkuhallituksen tarkastusalukselle, jolla Kekkonen odotti häntä. Kova merenkäynti esti arvovieraan siirron aluksesta toiseen, ja hävittäjä Slavnyi höyrysi aluevesirajan yli kohti Hangon satamaa Kekkosen laivan perässä.
Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta tieto Kosyginin vierailusta ei ollut kulkenut alas komentoketjua Hangon edustan linnakesaarille saakka. Russarön linnake pantiin hävittäjän lähestyessä hälytystilaan, ja tykinputkia käännettiin jo kohti maalia. Kaikeksi onneksi tulta ei kuitenkaan avattu.
Tykkivene Turunmaa (ylh.) ja vartiovene Ruissalo ampuivat sukellusveneen torjuntaan tarkoitettuja rakettiammuksia Utön vesillä vuonna 1978.
Rannikkopuolustusta vahvistettiin
Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen Suomen etelärannikon satamien ja pääkaupungin puolustusta ryhdyttiin vahvistamaan. Rannikkopuolustus sai uusia 100-millisiä tornitykkejä ja neuvostoliittolaisia meritorjuntaohjuksia. Niitä sijoitettiin suojaamaan kaappaushyökkäyksen mahdollisia painopistealueita Helsinkiä, Hankoniemeä ja Porkkalaa.
Seutulan ja Malmin lentokenttien läheisyyteen rakennettiin valmiita tykkiasemia, ja kenttiä valmistauduttiin tulittamaan rannikkopatterien järein asein jos vihollinen onnistuisi ottamaan ne haltuunsa. Kaappaushyökkäyksen uhka koski myös Ahvenanmaata: saarimaakunnan puolustusta vahvistettiin hankkimalla merivoimille Tuima-luokan ohjusveneitä Neuvostoliitosta.
Nopean kaappaushyökkäyksen uhkaa tehosti se, että hyökkäyksen kärkijoukot olisivat voineet tunkeutua Helsinkiin helikopterein puna-armeijan tukikohdista Virossa. Lentoaika pääkaupunkiin: alle puoli tuntia. Onneksi uudet materiaalihankinnat tehostivat ilmapuolustusta. Ilmatorjunta siirtyi ohjusaikakauteen ja ilmavoimat sai ruotsalaisia, tutkin ja tutkahakuisin ohjuksin varustettuja Saab Draken -torjuntahävittäjiä.
Pohjois-Suomi nähtiin Neuvostoliiton hyökkäystienä kohti Norjan Nato-tukikohtia. Suomi vahvisti Lapin puolustusta muun muassa Draken-hävittäjin.
Suomen kyky torjua kaappaushyökkäys parani merkittävästi 1980-luvun alkupuolella, kun puolustusvoimat hankki Ruotsista uusia meritorjuntaohjuksia. Ohjusten, rannikkopatterien ja merivoimien ohjusveneiden yhdistettyä tulenkäyttöä voitiin siirtää nopeasti painopisteestä toiseen.
Kun meripuolustukseen liitettiin vielä uudet järeät herätemiinat, oli puolustusvoimien kyky maihinnousujen torjuntaan kylmän sodan päättyessä parempi kuin koskaan ennen, arvioi Juuso Säämänen sotatieteiden väitöstutkimuksessaan vuonna 2017. Hyökkääjä joutui pohtimaan, kannattiko kaappausta yrittää.
”Kyky ohjus- ja tykistötulen käyttöön sekä merimiinoittamiseen muodostivat Suomen voimavaroihin suhteutettuna todellisen kynnysasejärjestelmän”, arvioi Säämänen.
Seitsemään itsenäiseen sotilaslääniin perustuneesta alueellisesta puolustusjärjestelmästä luovuttiin vasta vuoden 1993 alussa, kun Neuvostoliitto oli jo hajonnut ja YYA-sopimus jäänyt historiaan. Suomi valmistautui liittymään Euroopan yhteisöön ja ottamaan paikkansa lännessä. Vuosikymmeniä tarkoin vaalittu puolueettomuus vaihtui sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi ja kumppanuudeksi Naton kanssa.
”Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti EY:öön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä”, Mauno Koivisto fundeerasi muistelmissaan.
Lähteet: Tuomisto Ilkka: 3. Divisioonan puolustussuunnittelu vuosina 1945–1966. Mpkk 2017; Salminen Pentti: Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961–1966. Suomen Mies 1995; Visuri Pekka: Suomi kylmässä sodassa. Otava 2006; Säämänen Juuso: Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan – Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodan päättymisestä 1960-luvulle. Mpkk 2017; Koivisto Mauno: Historian tekijät, Kaksi kautta II, Kirjayhtymä 1995.