Banner Before Header

Niina Repo osti puolisonsa kanssa idyllisen paritalokodin, josta tuli vuosien painajainen – näky katolla aloitti koko karmeuden

Se näytti juuri heille sopivalta: lähes sata vuotta vanhassa paritalossa oli tunnelmaa ja omakotitaloasumisen iloja. Hyvältä vaikutti sekin, että kyse oli taloyhtiöstä.

Niin ajattelivat kirjailija Niina Repo ja Mikko Kouki, joka tunnetaan näyttelijänä ja Turun kaupunginteatterin taiteellisena johtajana, kun he ostivat Turussa uuden kodin 2010-luvulla.

He kyllä huomasivat katossa olevan läiskän, mutta sen kerrottiin olevan likaa. Katolle oli tehty korjaustyöt ja tarkistukset, sanottiin.

Kivalta heistä tuntui sekin, että pystyi keskustelemaan talossa asuneen kanssa, koska välittäjää ei ollut.

Painajainen alkoi 2016, kun ikkunapieliä korjaava remonttimies meni katolle läiskän nähtyään. Välikatto oli läpimärkä. Mutta se oli vasta alkua kauheuksille.

– Pimeys laskeutui katolta, Repo hymähtää.

Anteeksianto-romaanissaan (WSOY) Niina Repo kuvaa, mitä kaikkea voi seurata talon hankkimisesta. Kirjassa totta ovat taloon liittyvät ongelmat ja käänteet, mutta henkilöt eivät ole todellisuudesta.

– Ensin vain syytin itseäni. Ajattelin, että mun pitää pelastaa kaikki, on pakko löytää ratkaisu, Repo kertoo.

Itseään Repo syyllisti, koska hän sitä unelmakotia oli halunnut puolisoaan kiihkeämmin.

– Se on nyt perheessämme vitsi: kuka sitä taloa halusikaan, hän nauraa.

Mutta vitsit olivat vähissä, kun selvisi, ettei liian tiukkaan rakennettu katto ole ainoa ongelma, eikä isoin.

Kattoremontin jälkeen Koukit päättivät myydä ”unelmakotinsa”. Heidän esikoispoikansa oli jo itsenäistynyt, mutta eniten muuttohalua lisäsi häiriötä aiheuttanut henkilö, joka asui naapurustossa.

– Se talo oli todella tuottoisa kirjailijalle, hän hymähtää, sillä läheltä kuuluva jatkuva huuto oli esillä hänen Vyöry-romaanissaan.

– Pimeys laskeutui katolta.

Uusin romaani on trilogian viimeinen vihaa käsittelevä teos. Varsinkin ”unelmataloon” liittyvät käänteet saivat Revon tutkimaan vihan syntyä.

– Tuollaisessa tilanteessa tulee yllätyksenä, millainen on oma toimintakyky ja vihanhallinta. On kiinnostavaa, mikä saa ihmisen valon puolelta pimeyteen, hän sanoo.

Repokin tunsi vihaa, mutta hän kuitenkin piti itsensä aisoissa. Romaanin naisen kostofantasiatkaan eivät ole vain mielikuvituksesta temmattuja.

Onnen hetkiä perheessä koettiin, kun talolle löytyi ostaja. Kaupan ehtona oli kuntotarkastus, joka tuntui pikkujutulta. Niinpä he tekivät samassa hötäkässä kaupat kerrostalokodista.

Kuntotarkastajan tuomio oli tyly: osittain maan alle rakennettu alakerros oli riskirakenne. Puukehikko piti villat kivasti paikallaan, mutta kosteutta saadessaan puu alkaa lahota ja syntyy mikrobeja. Lisäksi yksi nurkka oli märkä.

– Hometalo se ei sentään vielä ollut, hän hymähtää.

Kauppa peruuntui ja pariskunta oli klassisessa kahden asunnon loukussa, minne he sitten jäivätkin pitkäksi aikaa.

– Alakerrassa menivät uusiksi kodinhoitohuone, sauna, kylpyhuone, vaatehuone, Repo kertoo.

Ennen jättiremonttia piti vielä rakentaa salaojat, mistä ei selviä parilla lapion heilahduksella, eikä satasella.

”Auki revitty talo oli kuin ruumis, kylmyyttä hohkaavat ulkomuurit, rakennusjätteet kuin sisäelimet”, Repo kuvaa kauheutta romaanissaan.

Taloyhtiön papereista hän löysi pitkän virhelistan, joka oli tehty peruskorjauksesta. Rakennusliike oli vapautettu vastuusta rahalla.

– Etsin ja luin papereita kuin kylähullu. Moni ostaessa kuultu väite ei papereiden valossa pitänytkään paikkansa, hän muistelee.

He hankkivat lopulta kokeneen lakimiehen, joka piti tapausta ainutlaatuisena sen monien käänteiden takia. Korvauksista ei siinä vaiheessa päästy sopuun.

– Hyväuskoisuutta meillä oli ollut ennenkin, Repo hymähtää.

Koukit ostivat kerran auton, joka toimi katsastuskonttoriin asti. Toinen heidän ostamansa auto toimi sentään joitakin viikkoja.

– Ja yksi asuntomme oli kerrostalossa, joka alkoi vajota, Repo mainitsee.

– Jotakin menettäessään alkaa ajatella, että voihan sitä menettää kaiken muunkin.

Ihmeellistä on, että talopainajaisen aikana he eivät ajautuneet keskinäiseen kriisiin. Veikkaan, että musta huumori suojeli heitä osittain.

– Se ehkä kannatteli meitä eniten, että uskoimme koko ajan olevamme oikeassa, Repo miettii.

Mutta he reagoivat tilanteeseen eri tavalla:

– Mikko oli rauhallisempi, hän ei ollut yhtä kiihkeä, Repo naurahtaa.

Repo jatkoi kaaoksen keskellä kirjoittamista ja luovan kirjoittamisen opettamista yliopistossa.

– Minua auttoi se, että pystyin muuttamaan kaiken tarinaksi. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että yhden talven olin masentunut. Pelkäsin, että menetämme kaiken.

Revon romaanissa on trillerimäistä tunnelmaa ja myös lapsen elämä suistuu raiteiltaan. Lukija oivaltaa, että tämä voisi tapahtua itselleenkin: isoin uhka voi olla omissa seinissä.

– Jotakin menettäessään alkaa ajatella, että voihan sitä menettää kaiken muunkin, hän kertoo ajatuskuviosta, joka voi tulla kriisitilanteessa.

Revolla todettiin 2007 rintasyöpä, mikä vaati rankkoja hoitoja, mutta se kokemus ei auttanut häntä talopainajaisessa.

– Ei niitä kokemuksia voi verrata. Syövästä ei voi syyttää ketään – tosin syytin Tshernobyliä yhdessä vaiheessa, hän naurahtaa.

Tapahtui vielä yksi kylmäävä käänne: Kun remontoitu talo oli viimein myyty, uusi omistaja vaati kaupanpurkua tai hinnan alennusta.

Hän vaati uusittavaksi lattian, talon alustavalun, yläkerran seinät ja jopa ulkolaudoituksen.

Alkoi kaksisuuntainen taistelu, jossa Koukit taistelivat sekä ostajan että myyjän kanssa.

Riita myyjän kanssa meni käräjäoikeuteen asti, mutta lopulta molemmat riidat sovittiin.

– Juridisesti meillä ei olisi ollut vastuuta talon rakennevirheistä, mutta halusimme kiistan loppuvan, eikä niissä ollut kyse isosta summasta, Repo kertoo.

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden asiakirjoista selviää, että sopu myyjän kanssa saavutettiin alkuvuodesta 2019, jolloin myyjä määrättiin maksamaan Koukin pariskunnalle 4 900 euroa sovintosumman. Alun perin he vaativat hinnanalennusta ja vahingonkorvausta yhteensä lähes 40 000 euroa.

Koukit kertovat menettäneensä talopainajaisessa rahaa hyvän kesämökin verran. He möivät talon halvemmalla kuin ostivat, rahaa meni myös remontteihin ja tutkimuksiin.

– Ennen ajattelin, ettei rahasta ole väliä, mutta kyse onkin ajasta: me olimme tehneet 20 vuotta työtä kaiken eteen, Repo kertoo.

Sitä Repo ei usko, että ratkaisut pitäisi aina tehdä ajan kanssa. Heidän parisuhdekin eteni aikoinaan vauhdikkaasti, eikä sitä ole tarvinnut katua. Nopeana luonteena hän tuskin edes pystyisi vatvomaan ikuisuuden ratkaisuja.

– Sen opimme, että talo kannattaa ostaa välittäjältä ja pitää tehdä pintoja rikkova kuntotarkastus.

Tänä päivänä Repo ajattelee, että toinenkin osapuoli toimi ehkä osittain tietämättömyydessä.

– Senkin tiedän nyt, että en halua kantaa vihaa, enkä halua riitoja.

Nyt pariskunta asuu tyytyväisinä kerrostaloasunnossaan. Muistot ”idyllisestä talosta” eivät katoa, mutta välillä niille voi jo nauraakin.

Source Link is.fi