”Olisi pitänyt ottaa vuodesta 2019 enemmän irti” – Paavo Arhinmäki, Minja Koskela ja kuusi muuta kertovat, miten heidän ajattelunsa on kolmessa vuodessa muuttunut

Marraskuussa 2019 vasemmistoliitto kokoontui puoluekokoukseen. Pian sen jälkeen maailma alkoi muuttua nopeasti. Ensin tuli pandemia, sitten sota. Miten tämä vaikutti ihmisten ajatteluun?

 

Katja Syvärinen

Aloitin SAK:n varapuheenjohtajana ja järjestöjohtajana elokuussa 2020, keskellä pandemiaa. Ennätin mukaan SAK:n strategiatyön viimeistelyyn. Strategiaa oli tehty pitkään, mutta yhtäkkiä toimintaympäristössä tapahtui melkoinen mylläys. Syyskuussa 2020 Metsäteollisuus ilmoitti, ettei enää tee liittokohtaisia sopimuksia vaan sopiminen siirtyy yritystasolle. Sopimuspolitiikan muutos syveni uudelle kierteelle. Strategiaa ei kuitenkaan myllätty kokonaan uusiksi. Uudistustyö vaatii pohdintaa siitä, mikä on liikkeen rooli sopimisessa, vaikuttamisessa ja ihmisten elämässä.

Ay-liike tekee paljon asioita hyvin ja oikein. Monia asioita on varmasti tulevaisuudessa tehtävä toisin tai enemmän. Olennaista on ongelman ja todellisen tarpeen hahmottaminen ennen ratkaisujen ja vastausten keksimistä. Ay-liikkeessä on valmiutta ymmärtää oikeita kysymyksiä eikä entisten vuosikymmenien tapaan tietää jäsenten puolesta. Solidaarisuus ei ole hävinnyt. Se tulee uudelleen, uusin muodoin. Työmarkkinakierros osoittaa, että kollektiivinen sopiminen ei ole menettänyt paikkaansa.

Kriisit tekevät näkyväksi sen, mikä on päättäjille ”oikeasti tärkeää”. Poliittinen peli väistyy hetkeksi ja paljastaa arvot. Se paljastaa myös sen, mitä asioita edistetään vain ikään kuin ylimääräisenä lahjana. Koskaan ei tunnu olevan oikea hetki korjata perusteettomia palkkaeroja työn vaativuuden perusteella tai nais- ja miesalojen kesken. Koskaan ei tunnu olevan mahdollista siirtyä kestävään talouteen ja kohtuulliseen kulutukseen.

Samana päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, julkistettiin IPCC:n raportti maapallon tilasta. Se on sanalla sanoen huolestuttava. Sota ei ole ekoteko, mutta venäläisestä kaasusta ja öljystä irtautumisen välttämättömyys voi olla se tarvittava loikka, joka auttaa ylittämään empimisen. Vihreä, oikeudenmukainen siirtymä voi oikeasti olla mahdollinen. Yhdeksäsluokkalainen lapseni haluaa edelleen osallistua ilmastolakkoon kesken koulupäivän. Minäkään en anna periksi.

Jos joku ajattelussani on muuttunut, se on ehkä se, että aiemmin olen ajatellut vahvasti, että jokaisesta on pidettävä huolta. Pandemian keskellä olen alkanut ajatella, että erityisesti on pidettävä huolta nuorista. Jos me emme tue nuoria siinä hetkessä, kun he sitä tarvitsevat, ja mahdollista heille turvallista lentoon lähtöä aikuisuuteen, kukaan muukaan ei pysy tulevaisuudessa siivillään.

Se, mikä ei muutu, on usko hyvään. Sotilaallisen liittoutumisen vääjäämättömyyden edessäkin on tärkeää nähdä, että tavoitteena on rauha, ei sota.

Katja Syvärinen on SAK:n varapuheenjohtaja.

 

Tuukka Ylä-Anttila

Maailma muuttuu koko ajan tyhmemmäksi. Kaikkea on päivä päivältä enemmän; varsinkin mielipiteitä, väitteitä, uutisia, ”kuumia ottoja” ja muita enemmän tai vähemmän älyllisiä ärsykkeitä. Niitä suihkutetaan alati suuremmalla paineella ja suoremmin aisteihimme, pian varmasti suoraan keskushermostoomme, ajasta ja paikasta välittämättä. Ihminen on kuitenkin rajallinen käsittämään kiihtyvää tulvaa asioita, joihin pitäisi olla jokin kanta tai näkemys. Siksi olemme pakotettuja poimimaan tulvasta sen, mihin on helpoin tarttua, minkä ymmärrämme ja mikä vastaa ennakkokäsityksiämme ja halujamme.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidt väitti The Atlantic -lehdessä 11.4., että viimeksi kulunut vuosikymmen on ollut amerikkalaisessa elämässä poikkeuksellisen tyhmä. Sosiaalinen media on mahdollistanut vääriksi tulkittujen ajatusten julkisen tuomitsemisen liian tehokkaasti. Se voi käydä vahingossakin, kun kritiikki lähtee leviämään ennakoitua laajemmalle ja tulee tulkituksi tuomiona. Koska jokainen meistä on koko maailman valvovan silmän alla, järkevät keskustelijat ryhtyvät liian varovaisiksi, mikä puolestaan johtaa ajatuksia rikastavien, avointen, kärkevienkin keskustelujen puutteeseen, joissa eri mielipiteet kohtaisivat toisensa avoimesti, luottavaisesti ja suopein tarkoitusperin. Älyllisen keskustelun puute taas johtaa typeryyteen.

Vuosien 2019 ja 2022 välillä olemme kokeneet pandemian ja sodan alun. Sopii toki kysyä, eivätkö nämä konkreettiset uhat ole olennaisempia kuin yhteiskunnallisen keskustelun rakenteellisen kärjistymisen muodostama, abstrakti, kulttuurinen uhka? Kriisit ovat kuitenkin vain vahvistaneet ajatteluani siitä, että suomalaisen yhteiskunnan poikkeuksellinen resilienssi uhkien edessä on merkittävin menestyksemme selittäjä. Yhdysvalloissa pandemia ja sen vaatimat moraaliset päätökset yhteisestä toiminnasta ovat repineet yhteiskunnan entistäkin enemmän kahtia altistaen sen yhä pahemmin uusille kriiseille. Suomessa pandemiaa ei toki otettu vastaan pelkällä yhtenäisyydellä – sellainenhan olisi kammottavaa – mutta ihailtavalla järkevyydellä. Kriisit yhdistävät resilienttejä yhteiskuntia ja repivät rikki jo ennestään tulehtuneita.

Yhteiskunnassa on oltava tilaa myös radikaalille toisinajattelulle ja mielellään myös rakenteet ja kulttuuri, jotka suorastaan kannustavat siihen. Suomi on näillä mittareilla yksi parhaista yhteiskunnista, vakaa mutta avoin muutokselle. Viime vuosina olen ajoittain ollut hieman huolissani näistä ominaisuuksista. Mutta vain hieman. Maltillisesti.

Tuukka Ylä-Anttila on valtiotieteiden tohtori ja
tutkija Helsingin yliopistolla.

 

Anders Adlercreutz

Kun lähdimme tekemään hallitusohjelmaa, oli globaali näkymä Suomen paikkaan maailmassa. Mutta lähdimme oletuksesta, että maailma ympärillämme on vakaa ja stabiilin viitekehyksen sisällä voimme lähteä kehittämään omaa yhteiskuntaa tiettyjä lainsäädäntöhankkeita eteenpäin viemällä.

Aika pian maailma ympärillä muuttui. Huomasimme ehkä enemmän kuin aikaisemmin, kuinka riippuvaisia olemme siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Miten kytkettyjä toisiinsa kaikki maailman maat, kansat ja maanosat ovat.

Kaiken tämän aika arkisen lainsäädäntötyön yli vyöryi maailmanlaajuinen pandemia, joka sai kaiken muun näyttämään aika toissijaiselta. Työhön tuli uudella tavalla kaksi tasoa.

Itse ajattelen, että se on asettanut asioita perspektiiviin ja korostanut entistä enemmän kansainvälisen yhteistyön mahdollisuutta. Jos ajattelee, mitä EU:ssa on tapahtunut sinä aikana, unioni on ottanut sellaisia askeleita, jotka ovat saaneet suomalaiset ymmärtämään, kuinka oleellinen osa EU on yhteiskunnallista kehitystä.

Yksinkertaistettuna asioiden ja riippuvuussuhteiden mittakaavat ovat muuttuneet. Ehkä se korostuu nyt Ukrainan tilanteessa. Huomaamme konkreettisesti, miten paljon sota järkyttää paitsi mieltä myös taloutta.

Toinen juttu on se, että kun politiikkaa lähdetään tekemään, on jokin perustaso tai normaalitaso, jonka varaan kaikki mitoitetaan. Se liittyy ehkä eniten talouteen. Olemme viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen läpi kulkeneet läpi finanssikriisin, siitä hitaan palautumisen, koronan ja nyt täysimittaisen sodan Euroopassa.

On ehkä naiivia ajatella, että kovin nopeasti päästäisiin takaisin normaalitilaan, jossa maailma on ennustettava ja jossa Suomen kehitykseen vaikuttaisivat vain meidän omat toimemme.

Ajattelen, että meidän on jossain vaiheessa päästävä sellaiseen kehitykseen, jossa normaalitalouden puitteissa meillä on liikkumavaraa tällaisten kriisien hoitamiseen. Tämä on varmaan viimeinen kriisi, jossa voidaan ajatella, että tämä hoidetaan kehyksen ulkopuolisin keinoin. Jossain vaiheessa koko paketti on saatava sellaiseen kasaan, että normaalitaloudessa voidaan hoitaa tällaisia poikkeusoloja.

Anders Adlercreutz on kansanedustaja ja
RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

 

Kalevi Kivistö

Marxin tyttäret tiedustelivat kerran isältään hänen tärkeintä elämänohjettaan. Vastaus oli: ”De omnibus dubitandum” eli kaikkea on syytä epäillä, kaikkia totuuksia pitää voida kritisoida ja ne pitää voida kyseenalaistaa. Myös omaa ajatteluaan on syytä koetella. Ja koettelu on tietenkin tarpeen varsinkin toimintaympäristön muuttuessa, kuten nyt, kun korona on koetellut yhteiskuntaa ja Ukrainassa soditaan.

Sodan seurauksena on syntynyt halu muuttaa Suomen turvallisuuspoliittista perusratkaisua. Muutos on perustavanlaatuinen ja jotta sen oikeutus olisi vakuuttava, on se myös kritiikillä koeteltava. Turvallisuuspolitiikan vaihtoehtoisten ratkaisujen edut ja riskit täytyy voida punnita. Kriittisten kysymysten esittämisen leimaaminen putinismiksi sammuttaa kritiikin ja vähentää ratkaisun uskottavuutta.

Mikäli Natoon liitytään, Suomi toivottavasti edelleen tekee kaiken voitavan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja YK:n vahvistamiseksi. Aktiivinen sovittelijarooli maailman kriiseissä on tähänastisen ulkopolitiikkamme arvokas perintö, jota on syytä vaalia. Ja toivottavasti teemme edelleen työtä sodankäynnin julmimpien, siviileille tuhoa aiheuttavien sodankäyntitapojen ja asejärjestelmien kieltämiseksi.

Samalla toivoisi muistettavan, ettei rauhaa turvata vain aseilla. Eriarvoisuus koronarokotteiden saatavuudessa teki jälleen näkyväksi maailmanlaajuisen epätasa-arvon, joka usein on sotien ja ristiriitojen taustalla. Ukrainan sodan seurauksena syntyvä maailmanlaajuinen ruokakriisi kärjistää ongelmia edelleen. Niitä ei saa unohtaa.

Erityisen ilahtuneena olen lukenut pohjoismaisten vasemmistojohtajien tuoreita kirjoja. Ruotsin Vänsterpartietin ex-puheenjohtaja kirjoittaa tanskalaisen kollegansa teoksen esipuheen. Siinä hän kertoo median tivanneen häneltä, missä on rakennettu toimivaa sosialismia. Hän sanoo vastanneensa että Ruotsissa. Yhteiskunnassa on paljon toimintoja, jotka eivät toimi kapitalismin logiikan mukaan, esimerkiksi hyvinvointipalvelut, tasa-arvo, tuettu julkinen liikenne, valtiolliset yritykset, jokamiehen oikeus, kirjastot ja koulu.

Sosialismi ei siis ole järjestelmä vaan arvomaailma, joka ohjaa yhteiskunnan rakentamista.

Kalevi Kivistö on eläkeläinen, joka on toiminut
kansanedustajana ja ministerinä sekä SKDL:n puheenjohtajana.

 

Miikka Kortelainen

 

Digiloikkaa on Suomessa, niin kuin koko maassakin koetettu ottaa vuosien ajan. Parin viime vuoden aikana digiloikka on jouduttu ottamaan pakon edessä, ja uskallan sanoa, että muutos on tullut jäädäkseen. Kaikkien etäpalavereiden, Teams-kokousten ja Zoom-seminaarien keskellä on oppinut arvostamaan entistä enemmän kasvokkaisia ihmisten välisiä kohtaamisia.

Jossain vaiheessa surin kovasti, ettei nyt vielä toistaiseksi istuva puoluevaltuusto ole juurikaan päässyt työskentelemään ennakko-odotusten mukaisesti. Myöhemmin olen kuitenkin tyynnyttänyt mieleni sillä, että vallitsevalle tilanteelle emme ole mitään voineet, mutta olemme siitä huolimatta pystyneet mukauttamaan työskentelymme olosuhteisiin. Ja ennen kaikkea puoluevaltuutetut ovat päässeet loppukautta kohden entistä vahvemmin kohtaamaan toisiaan ja rakentamaan yhteistä näkymää vasemmistolaisen politiikan suunnasta tulevaisuudessa.

Huomaan itse turtuneeni tänä aikana nettikirjoittelun räävittömyyteen ja epäinhimillisyyteen. Ihmiset ovat verkossa valmiita kommentoimaan, parjaamaan ja arvostelemaan toisia henkilöitä entistä ikävämmillä sanakäänteillä. Korona-aika ja eristäytyminen muista ihmisistä on valitettavasti lisännyt tarpeetonta vastakkainasettelua eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken, yhä vain herkemmin ajatellaan toisen ihmisen olevan läpeensä paha ihmisenä, mikäli hän ajattelee asioista eri tavalla.

Ikäväkseni olen huomannut, että muutaman vuoden aikana opittu tapa keskustella ja kommunikoida näyttää valuvan myös kasvokkaisiin kohtaamisiin ihmisten välillä. Mielestäni meillä täytyy olla valmius taklata tätä ei toivottua kehitystä parantamalla meidän ihmisten, erityisesti kaikkien aikuisten, kyvykkyyttä rakentavaan dialogiin paitsi kaikissa päätöksenteon pöydissä niin myös ihan jokapäiväisessä arjessamme. Me aikuiset omalla esimerkillämme annamme mallin lapsille ja nuorille kestävästä tavasta toimia, eikä minusta meillä ole varaa opettaa kasvaville sukupolville kestämätöntä tapaa toimia.

On nimittäin mielestäni niin, että huolimatta itäisen naapurimme Venäjän hyväksymättömästä hyökkäyssodasta Ukrainaan ja sen luomasta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta epävarmuudesta suurin turvallisuusuhkamme on edelleen mielestäni oman yhteiskuntamme sisäinen eriarvoistumiskehitys ja sen myötä viriävä kestämätön vastakkainasettelu. On nimittäin myös lopulta niin, että realisoituisivatpa mitkä tahansa ulko- tai turvallisuuspoliittiset uhkakuvat tulevaisuudessa maamme osalta, täytyy meidän olla kansakuntana yksituumaisesti sitä mieltä, että tämä maa on kaikissa tilanteissa puolustamisen arvoinen ja että jokainen ihminen tässä maassa on arvokas ja tärkeä.

Miikka Kortelainen on ollut vasemmistoliiton
puoluevaltuuston puheenjohtaja vuodesta 2019.

 

Maija Kuivalainen

Liityin Vasemmistoliittoon elokuussa 2020, koska aiempi taustani ilmastoaktivistina innoitti minut hakeutumaan puoluepolitiikkaan ja mukaan päätöksentekoon. Syksyllä vuonna 2019 toimin jo aktiivisesti mukana vaikutustyössä, joka sai alkunsa IPCC:n 1,5 asteen ilmastoraportista vuonna 2018.

Elin parikymppiseksi asti ymmärtämättä kovin paljoa yhteiskunnan toiminnasta, politiikasta tai aikamme suurimmista kriiseistä. Sattuman kautta tapaamieni vasemmistolaisten toimijoiden kannustus ja tuki mahdollistivat minulle uskon politiikan vaikuttavuuteen ja vahvistivat luottamusta omiin kykyihini. Nyt kaupunginvaltuutettuna Joensuussa ja aluevaltuutettuna Pohjois-Karjalassa olen huomannut, kuinka reilun siirtymän mukainen päätöksenteko vaatisi moniäänisemmän joukon päättäjiä, jotka perustavat päätöksensä tieteeseen.

Nyt jos koskaan on tilausta vasemmistolaiselle paradigman muutokselle. Kriisit toistensa jälkeen – ilmastokriisi, luontokato, koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan – paljastavat yhteiskunnan tarpeen rauhan rakentamiselle ja tasavertaisen hyvinvoinnin puolustamiselle. Kestämättömät valta- ja talousjärjestelmät on muutettava palvelemaan koko elonkehän hyvinvointia. Vaikka elämme hyvin oikeistolaisessa maailmassa, on vasemmistolaisen politiikan ja yhteiskunnallisten taustajärjestelmien nousu täysin mahdollista. Haluan olla mukana rakentamassa aidosti vasemmistolaista maailmaa toivottavasti vielä kansanedustajana ja kansainvälisestikin diplomaattina.

Näiden reilun kahden vuoden aikana tieto on lisännyt tuskaa, mutta matkan varrelta on löytynyt yhä enemmän hyvää. Vaikka on tapahtunut paljon vääryyksiä, minuun ovat luoneet uskoa tapaamani sydämelliset ihmiset, jotka ovat todistaneet julmuuksia kyynistymättä ja menettämättä uskoaan parempaan maailmaan.

Olen oppinut, että tietoisuus vääryyksistä itsessään ei lisää tuskaa vaan voimattomuuden kokemus lisääntyvän tiedon edessä. Siksi yhdessä muiden kanssa toimiminen on antanut minulle voimaa. Minä uskon meihin ja siihen, että yhdessä me vielä jälleenrakennamme rauhan, kestävät yhteiskunnat sekä jatkamme periksiantamattomasti työtä demokratian ja elinkelpoisen tulevaisuuden puolesta.

Maija Kuivalainen on opiskelija ja ilmastoaktivisti.

 

Minja Koskela

Eräs koomikko totesi taannoin Twitterissä jotakuinkin niin, että olisi pitänyt ottaa vuodesta 2019 enemmän irti. ”Julmaa mutta totta”, ajattelin ja hymähdin itsekseni.

Vuoden 2019 puoluekokouksessa kukaan ei osannut aavistaa, millaisia keskusteluja keväällä 2022 käytäisiin. Ensin jouduimme kasvokkain pandemian kanssa, jonka pituutta ei keväällä 2020 osattu eikä edelleenkään osata ennustaa, mutta joka keikautti arjen uuteen asentoon.

Äkkiä jokainen tiesi, mikä on turvaväli, kuka on Mika Salminen ja mitä tekee epidemiologi. Pandemia on paljastanut yhteiskunnan valtasuhteita: Vaikuttavuusanalyyseissa on puhuttu useammin keskiluokan etätyötuskasta kuin siitä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta etätöihin. Koronaturvallisuus on monin paikoin ollut hyväosaisten luksus, jota ei ole ollut tarjolla aamukasin julkisissa, kun asiakaspalvelijat ovat matkustaneet töihin täyteen ahdetuissa busseissa. Etäkoulu on kurittanut erityisesti niitä lapsia ja nuoria, joilla on jo valmiiksi haastavaa. Kun turvallisista aikuisista koostuva tukiverkko näkyy korkeintaan Teams-ruudukkona, on turha saivarrella mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Tammikuussa 2022 alkoi näyttää varovaisesti valoisammalta. Rokotteet purivat ja ihmisten tapaaminen alkoi tuntua vähitellen turvallisemmalta. Helmikuussa kaikki kuitenkin muuttui, kun Venäjä aloitti laajamittaisen ja laittoman tuhoamissotansa Ukrainassa. Pian kaikki puhuivat doomscrollauksesta, Mariupolista ja viidennestä artiklasta. Jokainen tiesi, kuka on Mika Aaltola, ja kaikilla oli kauhusta laajenneet pupillit.

Pandemia ja sota jatkuvat edelleen. Ne vaikuttavat arkeen raskaana harsona, jonka läpi on paikoin hyvin kivuliasta katsoa. Vuoden 2019 maailma tuntuu kaukaiselta. Näin suuret muutokset näkyvät myös omassa ajattelussani. Ne ovat vahvistaneet vasemmistolaisia arvoja. Solidaarisuus, tasa-arvo ja yhteiskunnan rakenteiden vahvistaminen kaikkein heikoimmassa asemassa olevien arjen turvaamiseksi ovat asioita, joiden merkitys on korostunut entisestään. Toisaalta politiikan fokus on siirtynyt käsittelemään ulkopoliittisia kysymyksiä. En ole eläessäni lukenut niin paljon maanpuolustuksesta, hybridivaikuttamisesta ja Natosta kuin olen kahden viime kuukauden aikana.

Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen ryhtynyt tekemään entistä aktiivisemmin politiikkaa, ja toimin nykyään Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Kun maailma on sekaisin, poliittinen toiminta luo toivoa. Uskon vakaasti, että vasemmistolaisille arvoille ja vasemmistolaiselle politiikalle on tilausta – ja juuri nyt ehkä enemmän kuin koskaan.

Minja Koskela on kirjailija ja poliitikko.

 

Paavo Arhinmäki

Kun päätoimittaja pyysi kirjoittamaan, miten maailma on muuttunut kolmessa vuodessa, ensimmäinen ajatukseni oli: ”Se on kovin lyhyt aika, muutosta pitäisi analysoida pikemminkin 30 vuoden kaaressa.”

Mutta kun tarkemmin aloin pohtia, on itse asiassa maailma muuttunut todella paljon sitten vasemmistoliiton edellisen puoluekokouksen. Puoluekokouksen aloituspäivänä Suomi varmisti 80 vuoden yrittämisen jälkeen ensimmäisen kerran paikan miesten jalkapallon arvoturnauksessa.

Samalla puoluekokousviikolla Suomen eläinlääkäriliiton puheenjohtajan kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Ihmiset, eläimet ja elintarvikkeet liikkuvat maailmassa niin laajasti ja nopeasti, että tartuntatauti toisella puolella maapalloa voi olla meillä 24 tunnin kuluessa… Uusista ihmisen henkeä uhkaavista tartuntataudeista 80 prosenttia on peräisin eläimistä.”

Tästä tekstistä ei mennyt kuin vajaat pari kuukautta, kun uutiset kiirivät maailmalle Kiinassa leviävästä uudesta vaarallisesta viruksesta.

Olimme tottuneet siihen ja ajatelleet, että maailma on avoin ja tapahtumia täynnä, ikuisesti. Yhtäkkiä yksi kerrallaan alettiin sulkea rajoja, tilaisuuksia ja palveluja. Kansainvälisen yhteistyön ja solidaarisuuden nimiin aikaisemmin vannoneet maat alkoivat toimia protektionistisesti kahmimalla maskeja ja rokotteita.

Koronakriisi on osoittanut, miten pitkät riippuvuusketjut globaalissa kapitalismissa olemme rakentaneet. Nyt on nähty, että keskeisten asioiden omavaraisuudella on edelleen arvonsa. Koronakriisi on myös nostanut esille, miten haavoittuvaisia meidän yhteiskuntamme ovat. Ja toisaalta julkisten palveluiden merkityksen ymmärtää konkreettisesti, kun niitä ei yhtäkkiä ole tarjolla.

Kun lopulta näkyi ainakin hiukan valoa tunnelin päässä koronakriisissä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Vaikka Suomessa nimenomaan vasemmistoliitto (ja vihreät) on vuosia kritisoinut yksinvaltaista ja perusoikeuksia polkevaa Venäjää, on ajateltu, että taloudellinen yhteistyö alentaa kriisien uhkaa ja kaikesta uhittelusta huolimatta Venäjä ei lähtisi suoraan sotaan toista itsenäistä valtiota vastaan.

Venäjän raakalaismainen toiminta Ukrainassa on saanut jokaisen meistä arvioimaan uudestaan maailmanpolitiikan perusteita. Olemme ajatelleet diplomatian ja sovittelun tien estävän ja ratkaisevan kriisejä, ja yhtäkkiä naapurimaamme rikkoo kaiken sovitun.

Vasemmistolainen liike on rauhanliike. Miten se tässä maailmantilanteessa muokkaa kantojaan?

Yksi iso teema, joka on vahvasti yhdistänyt meitä vasemmistossa, nyt yhtäkkiä jakaakin meitä.

Paljon on sittenkin kolmessa vuodessa muuttunut.

Paavo Arhinmäki on Helsingin vapaa-ajasta ja kulttuurista vastaava apulaispormestari.