Onko COVID-19 opettanut, miten pandemiat tästedes torjutaan? Professori vastaa vertaamalla pandemiaa bassosooloon

Ensimmäisistä COVID-19-tautitapauksista on pian kaksi vuotta. Jo alussa lääketieteen aseet olivat paljon paremmat kuin aiemmissa pandemioissa, ja sittemmin tietoa on kertynyt yhä enemmän.

Kun influenssaviruksen aiheuttama espanjantauti niitti kymmeniä miljoonia ihmisiä sata vuotta sitten, ei ollut edes sellaista mikroskooppia, jolla virukset olisi voinut nähdä. COVID-19:ää aiheuttavan koronaviruksen koko perimä oli tiedossa ympäri maailmaa parissa viikossa sen jälkeen, kun Kiina oli ilmoittanut uudesta taudista.

Viruksen muuttumista, käytöstä ja liikkumista on kyetty seuraamaan milteinpä reaaliajassa, ihmiselimistön puolustusmekanismeista on selvinnyt paljon uutta, ja tehokkaat rokotteet saatiin käyttöön uskomattoman nopeasti.

Vaikka COVID-19 jyllännee maailmassa vielä pitkään, joskus tulee aika, jolloin Maailman terveysjärjestöllä WHO:lla on ilo julistaa pandemia päättyneeksi. Onko ihmiskunnalla silloin niin paljon tietoa ja myös tahtoa, ettei mikään pandemia pääse enää yllättämään?

Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Harri Jalonen vastaa versioimalla vanhaa basistivitsiä: Pandemia on kuin bassosoolo. Sellaisen voi tietää tulevan mutta estää sitä ei voi.

Kaikesta kehityksestä huolimatta tulevaisuudessakin taitaa aina olla asioita, jotka pääsevät yllättämään, sanoo Jalonen, kompleksisuusteoreettiseen ajatteluun perehtynyt tutkija.

Influenssavirus olikin koronavirus

Varautuminen on ymmärrettävästi aina sen mukaista, mitä ennen on tapahtunut, Jalonen sanoo.

– Koneisto viritetään ikään kuin menneeseen, ja uusissa haasteissa voikin olla jokin elementti, jonka takia varautuminen ei sovikaan niihin.

Koronaviruskin oli yllätys. Pandemiasuunnitelmissa uhkana pidettiin jotakin influenssavirusta, joka pääsisi yltymään tavallista influenssakautta pahemmaksi. Uusissa suunnitelmissa riskinäkymiä on laajennettu. Suomen uusi varautumissuunnitelma on valmistumassa vuoden loppuun mennessä.

Toisaalta saattaa hyvinkin olla, että vuosikymmenien varrella on onnistuttu tukahduttamaan monia viruksia ennen kuin epidemioista on tullut pandemioita, Jalonen lisää.

Pandemia ei ole kiinni vain siitä, miten ärhäkkä tartuntoja ja tautia aiheuttava mikrobi on, vaan kyse on kiinteästi myös sosiaalisesta ja psykologisesta ilmiöstä. Juuri sellaiseen vyyhtiin kompleksisuustutkimus pureutuu.

– Pandemioiden yhteydessä on esitetty myös sellainen termi kuin syndemia. Koronassakaan ei ole kyse pelkästään siitä, miten virus tunkeutuu yksittäisten ihmisten puolustusmekanismin läpi, vaan sosiaalinen ympäristö vaikuttaa hyvin paljon siihen, kuinka hankalaksi pandemia kehittyy, Harri Jalonen kertoo.

Suomessa se ei niinkään näy, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa yhteiskuntarakenne on toinen kuin meillä, korona on kohdellut joitakin kansanosia huomattavasti muita julmemmin. Sitä on selitetty asumiseen, ammattiin ja muihin sosiaalisiin tekijöihin liittyvillä syillä.

– Syndemia on saattanut tehdä uudenlaisen kerroksen koronapandemiaan. Sosiaaliset tekijät ovat ehkä tulleet näkyviin voimakkaammin kuin on ajateltu vaikkapa influenssan kohdalla, sanoo Jalonen.

Väärä tieto leviää kuin virus

Toinen termi, joka on kiinteästi tätä aikaa ja vaikuttaa myös koronapandemian hallinnassa, on infodemia eli informaatioepidemia. Informaatiota leviää paljon, nopeasti ja laajalle, eikä toden ja tarun erottaminen toisistaan ole aina helppoa.

– Viruksen ja taudin lisäksi myös niitä koskeva mis- ja disinformaatio leviää ällistyttävällä nopeudella ja saattaa murentaa tutkijoihin, viranomaisiin ja poliitikkoihin kohdistuvaa luottamusta ainakin sellaisissa yhteiskunnissa, jotka ovat jo valmiiksi hauraita tai hyvin polarisoituneita, sanoo Jalonen.

Suomessakin koronarokotteiden ottamisen yllättävä hitaus liittynee osittain samaan ilmiöön, hän arvelee.

– Joissakin yhteiskunnissa on onnistuttu lääketieteellisesti kotiloimaan ja tukahduttamaan virus hyvin, mutta se on tullut pitkälti yhteiskunnan avoimuuden ja demokratian kustannuksella.

Ihmisten käytöksen ennustamiseen seuraavassakin pandemiassa ei tarvita kristallipalloa, sanoo Brittiläisen Kolumbian yliopiston psykologian professori Steven Taylor.

Hän luetteli kirjassaan juuri ennen COVID-19:n puhkeamista mitä oli odotettavissa: vessapaperin hamstraamista, salaliittoteorioiden yltymistä ja rajoitusten vastaista protestointia mutta myös altruismia, tuntemattomista kanssakärsijöistä välittämistä.

COVID-19:n aikana ainoa ero aiempiin pandemioihin on ollut se, että 24/7-maailmassa kaikki on entistä nopeampaa ja suurempaa, ja on selvää, että sama toistuu jatkossakin, Taylor sanoo.

Pandemioiden psykologinen jalanjälki on suurempi kuin lääketieteellinen.

Steven Taylor kirjassaan Psychology of Pandemics, 2019

Entä kansallinen varautuminen poikkeustiloihin? Miltä Suomen tilanne näyttää kompleksisuustutkijan silmin?

– Meillä on ollut ihan ymmärrettävistä syistä sellainen vinouma, että materiaalinen varautuminen on aika hyvä, siiloissa on viljaa ja varastoissa öljyä, mutta immateriaalinen varautuminen on toinen juttu, vastaa professori Harri Jalonen.

Tutkijoita pohdituttaa, miten yhteiskunnalliset rakenteet parhaiten kestäisivät niin läpitunkevan kriisin kuin COVID-19.

– Toivoisin, että onnistuisimme kehittämään – muotitermillä ilmastuna – yhteiskunnallista resilienssiä eli kykyä ennakoida, selviytyä ja oppia kriiseistä. Se tarkoittaisi yhtäältä horisontaalista tiedonkulkua hallinnon eri tasojen välillä ja toisaalta vertikaalista tiedonkulkua niin ylhäältä alas kuin alhaalta ylöspäin.

Sitä Jalonen kutsuu tiedonhuoltovarmuudeksi. Hänen mukaansa sillä on ratkaiseva rooli myös pandemioiden hallinnassa, ei vähiten siksi, että informaatioympäristö on monimutkaistunut viime vuosikymmeninä.

Jalonen on mukana Suomen Akatemian rahoittamassa IRWIN-hankkeessa, jossa tutkitaan tiedonhuoltovarmuutta osana kansallista varautumista.

– Materiaalinen ja immateriaalinen liittyvät kiinteästi toisiinsa. Ne eivät ole joko-tai. Suomella on hyvät lähtökohdat vahvistaa tätä yhteyttä, olemmehan maailman rankingissa huippumaita esimerkiksi sellaisessa yhteiskunnallisessa voimavarassa kuin luottamus.

Sen varaan on hyvä rakentaa yhteistyötä erilaisten toimijoiden välillä, mutta pientä ajattelutavan muutosta ehkä tarvittaisiin, Jalonen sanoo.

Poikkeustilanteissa ihmiset janoavat tietoa. Se antaa leviämistilaa sekä misinformaatiolle, jossa väärään tietoon vilpittömästi uskova kertoo sitä eteenpäin, että disinformaatiolle, jonka kertoja tietää olevan pötyä mutta saa sen levittämisestä hyötyä tai hupia.

Jalosen mukaan on äärimmäisen tärkeää pyrkiä entistä paremmin perille siitä, minkälaisia mekanismeja ja dynamiikkaa tietämättömyyden tarkoitukselliseen tuottamiseen liittyy.

– Jää vähän kuin puolitiehen, jos keskitytään vain sellaisen ideaalimaailman rakentamiseen, että oikeaa tietoa on oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mitä ei oikeastaan koskaan voida saavuttaa. Myös tiedon kääntöpuolen suhteen pitäisi olla enemmän hereillä.

Liikkuvaan maaliin ampuminen ei ole helppoa. Tiedon lisääntyminen pandemian edetessä muuttaa vastauksia. Osan ihmisistä on vaikea hyväksyä sitä, ettei pysyviä vastauksia ole.

Tutkijat puhuvat paradoksista: muuttuvissa tilanteissa merkittävimmät ratkaisut on usein tehtävä suurimman tietämättömyyden vallitessa. Yksi esimerkki on maskisuositusten muuttuminen.

– Asiantuntijoiden käsitys viime vuoden keväällä oli, ettei maskien käytöllä voida olennaisesti ehkäistä viruksen leviämistä. Näkemys myös kommunikoitiin aika vahvasti, minkä jälkeen oli vaikea lähteä peruuttamaan, Jalonen sanoo.

Kun tieto lisääntyi ja suositusta muutettiin, se murensi asiantuntijuuteen liittyvää auktoriteettia.

Tieteen luonne on epäillä ja korjata itseään. Vain siten tieto voi kumuloitua. Se kuitenkin sopii huonosti tilanteeseen, jossa ihmiset haluavat kuumeisesti tietää, mitä heidän pitäisi tehdä, valitako tuo vai tämä vaihtoehto.

– “No jaa, se riippuu vähän siitä ja siitä”, sanoo tutkija. Siitä voi syntyä epämääräinen kuva. Ihmisten arkikokemuksen näkökulmasta se on hyvin haasteellista, Jalonen myöntää.

Hän kuitenkin korostaa, että tietämättömyydessä on eroja. Yhtäältä on sellaista, jossa on puutetta näytöstä tai jonka näyttö on ristiriitaista. Sitä voi hänen mukaansa kutsua hyväksi tietämättömyydeksi, jota yritetään poistaa lisäämällä tietoa.

– Mutta sitten on sellaista tietämättömyyttä, jota voidaan kutsua vaikkapa strategiseksi tietämättömyydeksi. Siinä tuotetaan hämmennystä antamalla asioiden tilasta virheellistä tai epäolennaista informaatiota, ja olennainen asia haudataan kohinaan.

Strateginen tietämättömyys syö kansalaisten luottamusta viranomaisia ja asiantuntijoita kohtaan ehkä vielä enemmän kuin se, että uudessa tilanteessa puuttuu tietoa esimerkiksi viruksen käyttäytymisestä, Jalonen sanoo.

– Monet asiat lähtevät tietysti ihan perusasioista, kuten siitä, millaisia valmiuksia lapsille ja nuorille luodaan koulussa. Voi olla, että kyky vastaanottaa ja tulkita myös muuttuvaa tietoa kasvaa aikaa myöten.

Toisaalta meidän informaatioympäristömme tuskin muuttuu tulevaisuudessa yhtään yksinkertaisemmaksi, mikä puhuu optimistista tulkintaa vastaa, Jalonen puntaroi.

Emergenssiä on kaikkialla

Arkikielessä kompleksisuus herättänee useimmille ajatuksia vain jostakin kielteisestä, mutta tutkijoilleen se ei ole negatiivinen eikä positiivinen asia vaan objektiivinen luonnehdinta maailmasta, professori Harri Jalonen selittää.

Koronassakin globaalin ja yksilön välinen suhde on hyvä esimerkki yhdestä kompleksisuusajattelun kulmakivestä, emergenssin eli ilmaantumisen käsitteestä, hän sanoo.

Emergentti rakenne syntyy, kun teemme ratkaisuja sen perusteella, mitä arvioimme toisten tekevän, Jalonen selittää. Se tarkoittaa vuorovaikutuksesta johtuvaa rakennetta, joka ei ole yksittäisten toimijoiden summa vaan laadultaan sitä enemmän tai vähemmän.

Otetaanpa tuiki tuttu esimerkki: Kukapa meistä ei olisi uuteen työpaikkaan mentyään huomannut varsin pian, mistä asioista juuri siellä sopii puhua ja mistä näköjään kannattaa olla hiljaa?

– Firmassa työskentelevien välille syntyy vuorovaikutussuhteita. Organisaatiokulttuuri on niiden seurausta. Se on kuitenkin myös kollektiivinen rakenne, joka ohjaa, mahdollistaa ja rajaa ihmisten vuorovaikutusta. Uusi ihminen altistuu sille ja ryhtyy omalla toiminnallaan ehkä uusintamaan sitä, Jalonen selittää.

Mikä kompleksisuustutkijan näkökulmasta menisi Suomessa seuraavassa pandemiassa ehkä toisin, jos tänään saisimme kuulla, että uusi uhka on ovella?

– Kansalaisten väsymys ja tietysti terveydenhuollossa työskentelevien väsymys on varmasti ihan käsin kosketeltavaa. Mutta jos se suljetaan pois ja ajatellaan yhteiskuntaa vähän steriilimmin, niin kyllä me olemme hirveän paljon oppineet, vastaa Harri Jalonen.

Viranomaisten väliseen yhteistyöhön on tullut monenlaisia ratkaisuja, joilla on varmasti aidosti merkitystä vuorovaikutuksen nopeuteen ja reagointiherkkyyteen, Jalonen uskoo.

Lisäksi lainsäädäntöä on uusittu. Vuoden 2020 tartuntatautilaki ottaa hänen mukaansa pandemiat huomioon ihan eri tavalla kuin vuoden 2016 laki.

– Kyllä meillä on viritetty yhteiskuntaa seuraavan pandemian varalle. Pelkoni onkin se, ettei uhka olekaan tämän pandemian kaltainen, vaan jotakin muuta – jos vaikka jokin massiivinen kyberturvallisuusriski realisoituu.

Uuden pandemian aiheuttaja voisi olla bakteeri, joka on kehittänyt vastustuskyvyn antibiooteille. Vastikäisiä uutisia mukaillen pandemia saattaisi alkaa näin: kiinalainen sikatilallinen saa sialta antibioottiresistentin bakteerin, se leviää hänen yhteisöönsä, ja yhteisön jäseniä matkustaa ulkomaille tietämättä, mitä kantaa.

Edinburghin yliopiston globaalin kansanterveystieteen professori Devi Sridhar kolumnissaan Guardian-lehdessä

Maailmassa käytetään paljon resursseja tulevaisuuden ennakointiin, ja Suomi on siinä jonkinmoinen pikku suurvalta, mutta meille ihmisille on kaikesta fiksuudestamme huolimatta vaikea kuvitella jotakin sellaista, jota emme ole nähneet, Jalonen sanoo.

Pandemioihin varautuminen saattaa myös hiipua, jos seuraavat vuosikymmenet ovat rauhallisia. Silloin saatetaan tuudittautua takaisin samanlaiseen turvallisuudentunteeseen, joka näytti vallitsevan ennen COVID-19:ää virologien ja epidemiologien varoituksista huolimatta.

He sanoivat vuosikymmenien ajan toistuvasti, että vakava pandemia oli vain ajan kysymys. Samaa he sanovat nyt seuraavasta.

Pandemiariski on ihmisissä kiinteästi: lajimme evoluutiohistoriassa ja biologiassa, käytöksemme sosiaalisissa ja kulttuurisissa puitteissa ja ajattelumme kognitiivisissa ja psykologisissa prosesseissa.

Antropologi Sabrina Sholts Smithsonian-instituutin verkkolehdessä

– Ihmisen muisti on lyhyt, ja sitä saattaa olla myös ihmiskunnan muisti. Ennakoimisen haaste on vähän samanlainen kuin terveyden edistäminen versus sairauksien hoitaminen, sanoo Jalonen varautumisesta uusiin pandemioihin.

Terveyden edistämisen tiedetään olevan sekä inhimillisesti että yhteiskunnallisesti kokonaisedullisempaa, mutta siihen ei kyetä kohdentamaan riittävästi resursseja.

– Vaikka meillä olisi hyvä näkemys siitä, millaiset riskit saattavat lauetessaan näkyä yhteiskunnalle haasteina, niin silti voidaan tulla sen kylmän tosiasian eteen, ettei sittenkään olla panostettu riskien ennakointiin riittävällä vakavuudella. Resurssit ovat myös rajalliset.

Toisaalta: Millainen olisi yhteiskunta, josta kaikki riskit olisi eliminoitu? Olisiko se utopia vai sittenkin dystopia? Hintana olisi aikamoinen kontrollijärjestelmä, professori Harri Jalonen sanoo.

Katso Yle Areenasta:

Rankka vuosi – Dokumenttisarja poikkeusajasta. Suomi siirtyi poikkeustilaan keväällä 2020. Huoli, pelko ja ahdistus alkoivat leimata päätöksentekoa ja toimintaa. Kolmiosainen dokumenttisarja seuraa poikkeusajan elämää maaliskuusta 2020 aina vuoden loppuun asti, erityisesti terveydenhuollon ammattilaisten ja johtavien päättäjien kautta.