Pakistanilaiset eivät osaa kunnolla äidinkieltään – samalla kun eliitti leveilee englannin taidoillaan, miljoonat eivät ymmärrä opetusta koulussa
ISLAMABAD Pari vuotta sitten istuin taksissa pakistanilaisen ystäväni kanssa Islamabadin laidalla. Olimme matkalla hänen kotiinsa, ja yllättäen ystävälläni oli vaikeuksia neuvoa kuskille reittiä. Kuski ei ymmärtänyt kadun numeroa. Lopulta ystäväni oli soitettava isälleen.
– Mikä on urduksi 74? hän kysyi puhelimessa urduksi.
Numeron 74 hän kuitenkin sanoi englanniksi, seventy-four.
– Etkö osaa numeroita urduksi? kysyin häneltä puhelun päätyttyä.
Olin hämmästynyt – ystäväni oli täysin pakistanilainen, eikä hän ollut koskaan edes käynyt ulkomailla.
– Kävin koulut englanniksi, hän vastasi ja kohautti olkiaan.
Olin tähän saakka luullut, että vain ulkomaalaisilla oli hankaluuksia oppia urdun kielen numeroita.
Ne ovat nimittäin todella vaikeita 20:stä eteenpäin. Niissä ei ole paljonkaan logiikkaa ja ne pitää opetella numero kerrallaan. Kaiken lisäksi maassa on usein tapana käyttää numeroita englanniksi. Melkein jokainen osaa ladella puhelinnumeronsa englanniksi. Siksi vielä vuosikausia urdun opiskelun jälkeen en osaa kunnolla numeroita, vaikka muuten kieltä sujuvasti puhunkin. En vain tarvitse niitä.
Yllätyin silti siitä, että myös paikallisilla on välillä ongelmia kielen kanssa. Siihen löytyy kuitenkin syy maan historiasta.
Pakistan oli ennen itsenäistymistään vuonna 1947 osa Brittiläistä Intiaa. Siirtomaa-ajoista jäi muistoksi englannin kielen virallinen asema maassa urdun ohella. Samalla englannista tuli eliitin kieli ja statussymboli. Nyt kaikki hallinnolliset asiat hoidetaan englanniksi.
Alempien yhteiskuntaluokkien kömpelöä englannintaitoa ja vahvaa aksenttia pilkataan.
Koulutetuilla pakistanilaisilla on tapana sekoittaa puheessaan englantia ja urdua. Lause saatetaan aloittaa urduksi, mutta yhtäkkiä kieli vaihdetaan keskellä englantiin ja sitten taas takaisin urduun.
Aluksi en ymmärtänyt logiikkaa. Pian aloin tajuta, että usein tiettyjä ilmaisuja oli vain helpompi sanoa englanniksi. Actually (suomeksi: oikeastaan) on helpompi sanoa kuin dar asal mein. Urduksi ilmaisu myös kuulostaa kovin muodolliselta ja kömpelöltä.
Kun puhun urdua kodinhoitajani kanssa, huomaan puutteeni. Joudun usein googlettamaan viikonpäivät, sillä hän ei ymmärrä niitä englanniksi. Nyt tajuan, että monet pakistanilaiset joutuvat tekemään samaa. Köyhemmältä kansanosalta saattaa taas usein mennä puolet keskustelusta ohi.
Vain rikkailla on varaa päästä kalliisiin englanninkielisiin yksityiskouluihin.
Jos haluaa edetä yhteiskunnassa, englantia on osattava.
Jotkut ovat jopa ylpeitä siitä, miten huonosti he osaavat äidinkieltään. Nuoret saattavat teeskennellä brittiaksenttia puhuessaan urdua. Oikeasti enemmän suomalaista ärrää muistuttavaa kovaa äännettä aletaan pehmentää englantilaiseksi ärräksi. Alempien yhteiskuntaluokkien kömpelöä englannintaitoa ja vahvaa aksenttia taas pilkataan.
Hallitus onkin yrittänyt yhtenäistää koulutuspolitiikkaa, jossa maakunnilla on ollut paljon itsemääräämisoikeutta. Joillain alueilla käytettiin opetuskielenä englantia, joillain paikallista kieltä, muualla taas urdua. Pakistanin pääministeri Imran Khan on kritisoinut englannin eliittiasemaa koulutusjärjestelmässä. Nykyisen hallituksen aikana opetuskieltä on yritetty vaihtaa maanlaajuisesti urduun.
Asiantuntijoiden mukaan lasten pitäisi aloittaa koulunkäynti äidinkielellään. Sitten hitaasti siirryttäisiin käyttämään urdua tai englantia.
Mutta tämäkään ei ole helppoa. Yli 220 miljoonan asukkaan maassa puhutaan tusinoittain eri äidinkieliä – viidellä pääkielellä on jokaisella yli 10 miljoonaa puhujaa. Vain noin 7 prosenttia pakistanilaisista puhuu äidinkielenään urdua, mikä oli nykyisen Intian puolelta Pakistaniin muuttaneiden muslimeiden kieli. Urdu on kuitenkin kaikista laajimmin ymmärretty yleiskieli.
Urduun siirryttäessä varsinkin maaseuduilla on taas törmätty hankaluuksiin. Syrjäseuduilla urdunkielisestä opetuksesta menee monella paljon ohi korvien. Nyt on syntynyt tilanne, jossa miljoonat lapset eivät ymmärrä enää kunnolla mitään kieltä. Ja samalla eliitiltä alkaa loppua äidinkielen taito.
Jos englannintaidot ovat ainoa reitti menestykseen maassa, ei ole ehkä ihmekään, jos pakistanilaiset ystäväni tavaavat urdunkielisiä sanomalehtiä hitaammin kuin minä.
Mitä mieltä olet englannin kielen asemasta Pakistanissa? Voit keskustella aiheesta tiistaihin 4. tammikuuta kello 23:een saakka.