Banner Before Header

Porilaisen kiekkolegendan elämä kääntyi alamäkeen, joka päättyi traagisesti – pelikaverit ja läheiset yrittivät, mutta hän oli avun ulottumattomissa

Harry Nikander (1957–2004) oli roolissaan yksi maan parhaimmista jääkiekkoilijoista, mutta jäi kirkkaampana tuikkivien tähtien varjoon ja oli vaatimattomana miehenä vain tyytyväinen siitä. Aktiiviuran jälkeen tarinoita olisi riittänyt, mutta sitten tapahtui jotain mistä Porissa ei ole haluttu puhua.

Veli-Pekka Ketola, 10+10. Arto Javanainen, 5+4. Pekka Rautakallio, 5+4. Kari Makkonen, 4+5.

Ässät on jyrännyt mestaruuteen keväällä 1978. Liigahistorian kaikkien aikojen kentällisen tehopisteet ovat hurjaa luettavaa. Eivätkä Ketolan, Javanaisen, Makkosen ja Rautakallion nimet kaipaa esittelyjä. He ovat aateloituja kiekkoleijonia ja Suomi-kiekon suuruuksia.

Superkentällisessä oli kuitenkin viideskin jäsen.

Hänen nimensä mainitaan harvemmin ja usein sivulauseessa.

  • Artikkeli on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 43/2021. Urheilulehdessä on joka viikko vastaavia pitkiä juttuja. Tilausohjeet ovat täällä.

  • Voit myös kuunnella artikkelin tästä.

Harry Nikanderin mestaruuskevään pistetilastoissakin on jotain hyvin kuvaavaa. Maali-ilotteluissa puolustajan tilille on kertynyt vain yksi syöttöpiste.

– ”Niksun” merkitystä ei voi vähätellä. Hän oli roolissaan yksi valtakunnan parhaimmista pelaajista, mutta jo omalla aikakaudellaan aliarvostettu ja ehkä unohdettukin, entinen joukkuekaveri ja valmentaja Antti Heikkilä, 77, muistelee ja jatkaa.

– Niksun peli ja persoona vain olivat sellaisia, etteivät ne herättäneet huomiota. Otsikoissa hän ei peliuransa aikana ollut oikeastaan ikinä.

Peliuran jälkeenkin isoja otsikoita on ollut vain yksi.

Satakunnan Kansan urheilusivujen alalaidassa oli 11.9.2004 maininta ”luunkovan ja hiljaiseksi sanotun puolustajan” äkillisestä kuolemasta 47-vuotiaana.

Urheilulehti lähti Poriin selvittämään tuntemattomaksi jääneen puolustajan traagista tarinaa.

Käppärä on Porin 22. kaupunginosa. Kolme seitsemänkerroksista kerrostaloa kohoaa muuta ympäristöä korkeammalle. Kaupunginosa on saanut nimensä viereisessä puistossa kasvaneista männynkäppyröistä. Puiston varrelle rakennettiin 1950–1960-luvulla uusia kerrostaloja.

– Meidän perheemme asui niissä isoissa, seitsemänkerroksisissa taloissa. Niksun koti oli siinä vieressä, eri rakennuksessa, mutta samalla kadulla. Olimme samanikäisiä, asuimme toistemme naapurissa ja aloimme käydä samaa koulua. Varmaan meitä saattoi pikkupoikana sanoa parhaiksi kavereiksi, Pekka Mäkelä, 64, muistelee.

Nikanderin perheeseen kuului isä Aimo, äiti Martta ja isosisko Ulla, jonka kanssa Nikander leikkisästi kilvoitteli koko lapsuutensa ajan milloin missäkin.

Harryn syntyessä perhe asui vielä Seinäjoella. Nikanderit palasivat Aimo-isän kotikaupunkiin Poriin, kun perheen poika oli vasta muutaman vuoden ikäinen.

Pori porskutti 1960-luvun alussa suuruuden vuosiaan. Väkiluku kasvoi kovaa vauhtia, ja alueen vahva teollisuus monialayhtiö Oy W. Rosenlew Ab:n johdolla takoi ”Karhukaupunkiin” elinvoimaa ja vaurautta.

Se näkyi myös urheilussa ja erityisesti jääkiekossa. Porin Karhut voitti Suomen mestaruuden keväällä 1965. Tehdasjoukkue Rosenlewin Urheilijat -38 juhli kultamitaleja pari vuotta myöhemmin.

Kahdelle käppäräläiselle pikkupojalle mestaruudet olivat vaikuttavia kokemuksia. Unelmat alkoivat liittyä jääkiekkoon.

– Pihapelejä pelattiin milloin missäkin lajissa, mutta jääkiekko oli aina selkeä ykkönen. Oli itsestään selvää jo hyvin nuorena, että meistä tulee jääkiekkoilijoita. Mistään muusta ei edes keskusteltu, Mäkelä vakuuttaa.

Asuinpaikka tuki haavetta. Kaupungin jääkiekkopyhättö siirtyi kaupungin toiselta puolelta Isomäkeen, minne rakennettiin tekojäärata vuonna 1964. Käppärän kaupunginosa sijaitsi tuoreen urheilukeskuksen naapurissa.

– Varustekassi laitettiin sarville ja pyöräilimme urheilukeskukselle. Siellä oltiin usein iltaan asti.

Oli itsestään selvää jo hyvin nuorena, että meistä tulee jääkiekkoilijoita. Mistään muusta ei edes keskusteltu.

Mäkelä muistelee, että Nikander oli lapsena hieman muita rauhallisempi. Ujoksi hän ei lapsuudenystäväänsä kutsuisi.

– Ehkä hän katseli mieluummin sivusta kuin oli itse äänessä tai huomion keskipisteenä.

– Kerran tosin muistan, kun Niksu oli saanut jostain vanhan mopon. Viritimme sitä vähän liikaa ja se hajosi keskelle katua hyvin lyhyen ajon jälkeen. Se on yksittäinen muisto, joka Niksusta on jäänyt ikuisesti mieleeni.

Muistoja on toki muitakin, sillä kaksikko pelasi samassa joukkueessa aina Ässien D-junioreista edustusjoukkueeseen asti.

Täysikäisyyden lähestyessä Nikanderin ja Mäkelän yhteiset pelit alkoivat kuitenkin vähentyä, sillä kaksikosta ensimmäinen oli ikäluokkansa ehdottomia huippuja. Nikander alkoi pelata aina vain vanhempien ikäluokkien joukkueissa.

Satakunnan Kansassa urheilutoimittajana työskennellyt Matti Majasaari muistaa, että rauhallisen puolustajan nimi oli merkitty paksulla tussilla jo varhain.

– Niksua pidettiin jopa lupaavampana kuin ”Rockya” (Pekka Rautakallio) aikanaan, Majasaari sanoo.

Hehkutukselle oli syynsä. Nikander pelasi jo teinipoikana kuin aikamies.

– Niksu oli rauhallinen kentän ulkopuolella, mutta oli sitä jäälläkin. Hän luki peliä erinomaisesti, eikä hänellä ollut ikinä kiire, Mäkelä sanoo.

Kun 18-vuotias Mäkelä pelasi vielä Ässien junioreissa, Nikander oli noussut jo liigajoukkueeseen.

Raamikkaan puolustajan lähtö pääsarjatasolle oli lentävä: Hän juhli heti debyyttikautenaan patanutussa pronssia. Samana kautena hän oli ainoa porilaiskiekkoilija, joka pelasi leijonapaidassa niin alle 19-vuotiaiden EM-kisoissa kuin alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa.

Tuossa kohtaa oli kuitenkin selvää, että uutta ”Rockya” ei Nikanderista kuoriudu. Kahden ensimmäisen liigakauden tehot ovat tässäkin kohtaa kuvaavat: 69 ottelun jälkeen tilillä olivat tehot 0+0.

– Ei Niksu ikinä edes yrittänyt hyökätä tai tehdä pisteitä, vaan hän jätti sen muille. Harryn tehtävänä oli puolustaa – ja siinä hän oli hemmetin hyvä. Puolustava puolustaja selkeimmillään, Ässien maalilla torjunut Antero Kivelä sanoo.

Harry Nikander jäällä tekemässä sitä, missä hän oli parhaimmillaan: estämässä vastustajaa hyökkäämästä. Vastassa Risto Jalo. Kuva: Reijo Hietanen

Puolustava puolustaja. Juuri sellaiselle pelaajalle oli Ässissä tilausta syksyllä 1977, kun porilaisten päävalmentaja Lasse Heikkilä parsi kokoon ykköskenttää. Käytössä olevista pelaajista moni olisi ollut kateellinen.

Käytettävissä oli Suomi-kiekon karismaattinen supertähti Veli-Pekka Ketola, joka palasi Poriin muutaman NHL:n kilpailijassa WHA:ssa vietetyn vuoden jälkeen. Toinen paluumuuttaja WHA:sta oli Pekka Rautakallio, joka mullisti hyökkäystaidoillaan koko puolustuspelin. Hyökkäykseen tyrkyllä oli myös nuori Arto Javanainen, maaleista elänyt ja poikkeuksellisen kovaa laukonut hyökkääjälupaus. Kari Makkonen oli tasapainottava voima, joka loisti vähän kaikessa.

Oli selvää, että lisää hyökkäyspään taituruutta tuo kenttä ei tarvitsisi.

– Heikkilän Lasse istutti Niksun heti alusta alkaen parikseni. Hiljaisena ja hymyilevänä nuorena miehenä minä Niksun muistan, Rautakallio naurahtaa.

– Useinhan sanottiin, että siinä ketjussa oli neljä hyökkääjää ja Niksu. Me hoidimme hyökkäyksen ja luotimme siihen, että Niksu hoitaa puolustuspään.

Niin Nikander tekikin. Hän puolusti – ja vähät välitti henkilökohtaisista tilastoistaan, jos joukkue vain pärjäsi.

Kuten vanha lomakuva kertoo, Harry Nikander oli fyysisesti täyttä rautaa. Kuva: Nikanderien kotialbumi

Entiset pelikaverit näkevät Nikanderin yhdeksi isoksi vahvuudeksi jo nuorena saadun ymmärryksen omasta roolista. Pistenikkaria hänestä ei kuoriutuisi eikä hän siihen vetäytyvän persoonansa takia edes sopisi, mutta luunkovaksi puolustajaksi ominaisuudet riittäisivät.

Se vaatisi erinomaista fysiikkaa.

Lapsuudenystävä Mäkelä muistaa, miten Nikander alkoi B- tai A-juniorina viihtyä ahkerasti myös kuntosalin puolella. Lihas tarttui porilaiseen nopeasti.

WHA:sta Poriin palannut Rautakallio vaikuttui uuden pakkiparinsa fysiikasta.

– Se oli poikkeuksellista, miten vahva kaveri hän oli. Varmasti osa oli luontaista vahvuutta, mutta hän viihtyi myös salilla. Ne olivat tosi kovia kiloja, mitä hän siellä nosti, Rautakallio sanoo.

Nikander oli huippuunsa viritetty atleetti, joka oli kärkipäässä Ässien sisäisissä voima-, nopeus- ja kuntotesteissä. Se oli kova suoritus, sillä samassa joukkueessa pelasi esimerkiksi ”Iso Musta”, Ketola, joka tunnettiin huimista voimistaan. Ketola on kertonut nostaneensa esimerkiksi penkistä 175 kiloa.

– Niksu oli yksi riskeimmistä kavereista, mitä Suomen jääkiekossa on ollut ja tai tulee olemaan. Äijä oli terästä, Ketola sanoo entisestä pelikaveristaan.

Timantinkova fysiikka antoi erinomaisen perustan puolustavalle peruspelille.

Ilme kertoo kaiken eikä liikoja sanoja tarvita: Harry Nikander Ässien penkillä ketjukaverinsa Arto Javanaisen vierellä 1978.

Ässät juhlivat mestaruutta 1978. Kuva: Antti Suominen

Nikanderin uralle mahtuu toki joitain yksittäisiä kohokohtiakin: yleisön sytyttäneitä näyttäviä taklauksia tai tärkeitä maaleja kuten ensimmäisen finaalivoiton Ässille tuonut jatkoaikaosuma Tapparaa vastaan keväällä 1984.

Paremmin Nikanderia kuitenkin kuvaa vuodesta, pelistä ja vaihdosta toiseen tasaisuus ja rauhallisuus: hän pelasi kovaa ja varmasti, mutta ei hölmöillyt. Jäähyminuutteja kertyi kauden aikana parhaimmillaankin vain 26.

– Usein sanotaan, että pelaajat saattavat mennä jäälle pelkäämään virheitä. Niksun kohdalla sitä pelkoa ei voinut olla, sillä hän ei yksinkertaisesti tehnyt virheitä, Rautakallio kertaa.

– Avaussyöttö napsui aina lapaan. Puolustuspäässä Niksua ei koskaan kierretty ja maalinedustalla sekä kulmissa sai aina tuntea Niksun voimat. Hänen kanssaan oli todella helppo pelata. Se oli sellaista rauhallisen varmaa ja jämäkkää suorittamista pelistä ja vaihdosta toiseen.

Ässät oli 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa huippujoukkue. Nikander oli samoina aikoina yksi kotimaisten kaukaloiden parhaista puolustavista puolustajista, joka nousi aina A-maajoukkueeseen asti.

Hiljaisen puurtajan roolia ei voi väheksyä Ässien menestyksessä. Ässissä oli näinä aikoina paljon vahvoja persoonia, jotka vaativat ja ottivat oman tilansa. Hiljaisia työmiehiä tarvittiin taustalle.

– Niksu oli kuin kiviseinä, johon pystyi aina luottamaan. Hän ei aiheuttanut peliurallaan minkäänlaista hämminkiä. Jos Niksulta jotain pyysi, niin sataprosenttisen varmasti hän myös teki sen, Antti Heikkilä sanoo.

Ässien Harri Nikander ja HIFK:n Matti Forss vauhdissa 1982. Kuva: Martti Peltonen

Sattumaa tai ei, mutta Ässien menestys notkahti, kun Nikander oli muualla. Kaudeksi 1982–83 Nikander lähti Ruotsiin, Luulajan riveihin maan 1. divisioonaan.

– Syynä oli raha. Ruisma (Veli-Matti) oli pelannut siellä ja onnistunut hienosti. Ruotsissa päätettiin hakea lisää pelaajia Porista ja he maksoivat meitä enemmän. Silloinen Ässien johto sanoi minulle, ettei Niksulle tuollaisia summia makseta, Ässiä valmentanut Heikkilä kertaa.

Ässät jäi seitsemänneksi, mikä oli joukkueen huonoin sijoitus kahdeksaan kauteen. Nikander teki länsinaapurissa uransa henkilökohtaiset ennätyspisteet 10+11 ja oli joukkueensa tehokkain puolustaja, mutta Ruotsin-matka jäi vuoden mittaiseksi.

Heikkilä tiesi sen jo etukäteen.

– Niksu ei ollut sellainen ihminen, joka olisi sopeutunut uuteen seuraan ja maahan noin vain. Ei mikään suupaltti, eikä puhunut sen koommin englantia tai ruotsia – Niksu puhui vain käppärää!

Niksu ei ollut sellainen ihminen, joka olisi sopeutunut uuteen seuraan ja maahan noin vain.

Seuraavaksi kaudeksi Nikander palasi sinne minne kuului. Kotiin, Poriin ja Ässiin.

Pata nousi jälleen huipulle ja oli lopulta toinen.

Nikander luuti nyt säkenöivän tähtipakin Tapio Levon rinnalla omana varmana itsenään, otsikoilta syrjässä, mutta joukkueen sisällä äärimmäisen arvostettuna pelaajana.

– Aina kun Niksu avasi suunsa, häntä kuunneltiin. Usein sanottiin, ettei Niksu ainakaan turhia puhu, Heikkilä sanoo.

Hiljainen, vaatimaton, rehti, vastuuntuntoinen ja etäinen, mutta äärimmäisen pidetty joukkuekaveri. Mystinen mies, joka tuli harjoituksiin viimeisenä ja lähti ensimmäisenä, eikä sinä aikana sanonut kenellekään oikein mitään.

Noin kuvailevat entiset pelikaverit ja Nikanderin kanssa tekemisissä olleet kovaluista puolustajaa ihmisenä.

– Ei hän täysin sanaton tai kuuromykkä ollut, mutta hänen perusluonteensa oli sellainen, ettei hän tehnyt itsestään numeroa. Hän oli vähän sellainen ”Havukka-ahon ajattelija”. Ei sieltä pelien aikana tai pelipäivinä paljon puhetta kuulunut. Kaikki silti tiesivät, että kovassa paikassa Niksu hoitaa oman ruutunsa moitteettomasti, Ketola kertoo.

Ketolan ja Heikkilän mielestä Nikander kasvoi rooliinsa joukkueen näkymättömänä tukipilarina, mikä entisestään korosti hänen luonteenpiirteitään.

Se näkyi hyvin monella eri tavalla. Heikkilä muistaa yksittäisen ottelun 1980-luvulta. Nikander oli loukannut olkapäänsä ja lääkärit olivat sitä mieltä, ettei puolustaja voisi pelata. Ennen kamppailun alkua Nikander tokaisi, ettei aio jättää joukkuettaan pulaan. Heikkilä oli ollut epäileväinen.

– Niksu sanoi minulle: ”Anis”, sinähän sen tiedät. Minä en petä koskaan.

Pelimatkalla Arto Javanaisen (1959–2011) kanssa. Kuva: Nikanderien kotialbumi

Uran meriitit ovat komeita. Kun Nikander keväällä 1993 lopetti, takana oli yhteensä 600 liigaottelua ja lähes 20 kautta kestänyt ura Ässissä. Yhdet MM-kisat ja 32 maaottelua. Suomen mestaruus, kolme hopeaa ja yksi pronssi. Kaikkien aikojen plusmiinustilastossa Nikander on yhä sijalla kolme: plussaa kertyi 246 maalin verran.

Uran jälkeen kaikki vaikutti olevan hyvin. Perheessä oli vaimo ja kaksi tytärtä, Karoliina ja Henriikka.

– Isä oli turvallinen auktoriteetti. Hän ei koskaan korottanut ääntään, vaan sanoi asioista rauhallisesti, eikä hänen tarvinnut sanoa kuin kerran. Kiltti, kärsivällinen ja läsnäoleva, eikä koskaan hermostunut, tytär Karoliina Nikander kuvailee.

Uransa jälkeen Nikanderit viihtyivät usein mökillään meren ääressä. Sen Nikander oli hankkinut Ruotsin-vuotensa aikana. Se oli tärkeä paikka, ja siellä Nikander myös asui elämänsä viimeiset vuodet. Hän oli ulkoilmaihminen, joka viihtyi luonnossa.

– Meille tyttärille hän opetti monia taitoja: sahan ja kirveen käsittelyä, kartanlukua sekä erätaitoja. Isä oli myös hyvä ja innokas kalamies. Virvelöintiä opetettiin lapsillekin, kuten myös saaliin käsittelyä. Oma saalis piti osata irrottaa koukusta ja käsitellä alusta loppuun.

Harry Nikanderin elämää silloin kun kaikki oli hyvin: kalastamassa ja Yyterin hiekalla tyttärien Karoliinan ja Henriikan kanssa. Kuva: Nikanderien kotialbumi

Siviiliammatti oli kuitenkin kaupungissa. Työksi oli jo peliuran aikana vakiintunut asentajan pesti Porin puhelinlaitoksella. Työ oli Nikanderille tärkeää, sillä työmoraali ja vastuunkanto näkyivät myös kaukalon ulkopuolella.

Selkävaivoista johtuen Nikander ei kuitenkaan pystynyt jatkamaan työtään puhelinasentajana.

– Se oli isälle kova paikka, Karoliina Nikander sanoo.

Se saattoi olla myös ensimmäinen askel kohti vaikeuksia.

Uuden ammatin piti löytyä yhdestä intohimosta eli urheilusta ja liikunnasta. Nikanderin atleettisuus ei rajoittunut vain kaukaloon.

– Isä oli urheilumies henkeen ja vereen. Hän kannusti terveellisiin elämäntapoihin. Perheessämme urheiltiin ja liikuttiin monipuolisesti, tytär Henriikka Nikander-Peiponen kertoo.

– Isä uudelleenkouluttautuikin Varalan urheiluopistossa liikunnanohjaajaksi.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä työtä.

Kuvia Nikanderien lomareissuilta. Kuva: Nikanderien kotialbumi

Käppärän kaupunginosa tunnetaan parhaiten suuresta hautausmaasta. Se sijaitsee vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä männynkäppyräisestä puistosta, josta kaupunginosa on saanut nimensä. Puiston välittömässä läheisyydessä nousevat ne kerrostalot, joissa Ässien luunkova puolustaja kasvoi.

Käppärän hautausmaalla, lapsuusmaisemissaan, lepää Harry Nikander.

– Hautajaisissa kirkko oli täynnä isän muistoa kunnioittamaan tulleita läheisiä, ystäviä, pelikavereita ja kiekkoyhteisön jäseniä. Isän kuolema oli luonnollisesti suuri järkytys meille tyttärille ja muille läheisille. Siitä toipuminen jatkuu omalla tavallaan edelleen, Karoliina Nikander kertoo.

Harry Nikander tyttärensä Karoliinan kanssa. Kuva: Nikanderien kotialbumi

Suomi on täynnä ikäviä tarinoita siitä, mitä juhlituille urheilusankareille on uran jälkeen tapahtunut.

Porissa traagisia tarinoita lienee väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin muualla: Nikanderin, Javanaisen, Jarmo Alatensiön ja Jorma Heinosen kohtalot ovat niistä tunnetuimmat, mutta muitakin riittää. Osa on saanut korkin kiinni viime tingassa.

Heikkilä on nähnyt monta tapausta läheltä. Jokainen tarina on erilainen, mutta yhtäläisyyksiäkin on.

– Varsinkin Ässien pelaajat olivat siihen aikaan niin merkittäviä hahmoja, että jokainen tunsi heidät kaupungissa, vuosikymmeniä kaupungin jalkapallossa ja jääkiekossa eri rooleissa vaikuttanut Heikkilä miettii.

Uran jälkeen monilla on iskenyt eteen tyhjyys, kun arki ei täytykään enää suosionosoituksista, vaan kaupungissa juhlitaan jo uusia sankareita.

Paluu huomion kohteeksi on ollut helpointa ravitsemusliikkeissä. Joka kuppilasta on löytynyt aina joku, joka muistaa sen taklauksen, maalin tai syötön – ja tarjoaa samalla oluen.

– Se tuntuu hyvältä, mutta niitä selkään taputtelijoita riittää loputtomasti. Siitä se kierre usein lähtee, että baarissa aletaan istua aina vain enemmän, Antti Heikkilä sanoo.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla alkoholi alkoi ottaa Nikanderin elämästä entistä vahvempaa otetta.

– Se oli rankkaa aikaa läheisille, sillä isä ei muistuttanut omaa itseään. Kontrasti oli liian suuri, Henriikka Nikander-Peiponen sanoo.

Muutos huonompaan oli järkytys, josta ei ole paljon puhuttu. Se oli monelle myös suuri yllätys.

Aikoinaan Ässien pelaajia kuvattiin tyhjentävällä toteamuksella, joka kuului näin: ”Mitä kovempi pelimies kaukalossa oli, sitä kovempi hän oli juomaan olutta.”

Nikanderin kohdalla se ei kuitenkaan pitänyt uran aikana paikkaansa.

– Hän oli niitä, jotka joivat vähän, jos ollenkaan. En ollut Niksun kanssa enää peliuran jälkeen missään tekemisessä, joten olihan hänen kuolemansa yllätys, lapsuudenystävä Pekka Mäkelä sanoo.

Nikander ei pudonnut uransa jälkeen tyhjän päälle, eikä mikään muukaan peliuran aikana viitannut ongelmiin miestä väkevämmän kanssa.

Sitten tapahtui jotain. Tärkeä työpaikka oli lähtenyt selkävaivojen takia jo aiemmin. Parisuhde päättyi.

Tilalle tuli kuningas alkoholi.

– Kukaan ei pysty selvittämään, miksi niin tapahtui. Toisen pään sisälle ei pääse ja niin yllättävää kuin se onkin, niin Niksunkin kaltainen fiksu ja sympaattinen kaveri voi retkahtaa tällaiseen asiaan, Veli-Pekka Ketola sanoo.

Se oli rankkaa aikaa läheisille, sillä isä ei muistuttanut omaa itseään.

Vaikeuksista huolimatta Nikander ei jäänyt yksin. Hänellä oli läheisiä ympärillään loppuun asti, eikä suhde lapsiin, entiseen vaimoon tai siskoon katkennut missään vaiheessa. Pelikaveritkin yrittivät auttaa. Turhaan.

– Yritimme saada Niksua kaikin keinoin kuiville, mutta se ei vain onnistunut. Surullinen mieli tulee aina, kun Niksua ajattelee, Ketola sanoo.

Alamäki oli loppuvaiheessa nopeaa ja sai yhä synkempiä piirteitä. Nikander ajautui lain väärälle puolelle. Hän kuoli Huittisissa 9.9.2004.

– Isän tunteminen aikuisena ja hänen tukensa aikuisiällä ovat asioita, joita kaipaamme suuresti. Suru kulkee aaltoina mukana eri elämänvaiheissa ja tapahtumissa. Lapsenlapsilleen isä olisi halunnut olla vaari, ja lapsenlapset kyselevät paljon Harri-vaaristaan, tyttäret kertovat.

Aktiiviuran jälkeisen elämän käänteistä puhuminen on nykypäivänä saanut paljon enemmän huomiota. Suuntana on ollut urheilijan tukeminen kaikilla elämän osa-alueilla.

– Isän aikana kulttuuri oli eri. Elämä jäi kesken, tyttäret sanovat.

– Synkimmänkin surun aikana isän sanat kaikuvat korvissa: aurinko nousee huomennakin. Silmät sulkiessa voi aistia ja nähdä isän: aina hyvältä tuoksuneen ja komean miehen lempeä hymy kasvoillaan.

Source Link is.fi