Rosanna Ojala puhuu suoraan telinevoimistelun varjopuolista – rajuja loukkaantumiskierteitä ja valmentajia, jotka eivät ymmärrä teini-ikäisten elämää
Maajoukkuevoimistelija Rosanna Ojala vertaa valmentajan ja valmennettavan suhdetta vanhemman ja lapsen suhteeseen.
– Molemmissa tapauksissa on varmasti vaikea siirtää osa päätäntävallasta lapselle. Aikuisen kokemuksella kun usein kuitenkin tietää, mikä nuorelle on parasta.
Lajissa, jossa normi on olla saman valmentajan valmennuksessa suurimman osan urastaan, Ojala on useaan otteeseen valinnut maisemanvaihdoksen. Joskus aloite on tullut häneltä itseltään, joskus ulkopuolelta.
Yli kaksikymmentä vuotta kestäneen kilpavoimistelijan uran aikana hän on ehtinyt kokea suomalaista, venäläistä, amerikkalaista, ruotsalaista ja tällä hetkellä unkarilaista valmennuskulttuuria.
– Valmentajan ja valmennettavan välinen suhde on erittäin intensiivinen, kun päivittäin viettää monta tuntia yhdessä salilla. On väistämätöntä, että tunteet joskus kuumenevat.
Yhdysvalloissa keskustelu johtajien ja urheilijoiden välisestä suhteesta on käynyt kuumana viime vuosina. Aiheina on ollut kaikkea sanallisista hyökkäyksistä ja henkisestä pahoinpitelystä lasten ja nuorten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, tekijöinä aikuiset, joihin lapset ja nuoret ovat olleet riippuvuussuhteessa.
Myös Ojala kuullut sopimattomia kommentteja valmentajilta, mutta hänen tapauksessaan negatiivisimmat kokemukset liittyvät tilanteisiin, joissa valmentaja on lähinnä mielenosoituksena jättänyt hänet oman onnensa nojaan.
Nykyään Tanskassa asuva tamperelaissyntyinen moninkertainen Suomen mestari on 27-vuotiaana ehtinyt nähdä ja kokea rakkaan harrastuksensa hyvät ja huonot puolet, eikä hän pelkää sanoa mielipidettään asioista, joita hän haluaisi muuttaa.
Rosanna Ojala antaa Sportlivin minidokumentissa näkemyksensä muun muassa naisten telinevoimistelun ikärajasta ja siitä, että olympialaiset nähdään Suomessa huippuvoimistelijoiden ainoana todella merkittävänä tavoitteena:
”Tämä on vasta alkua”
Maaliskuussa, kun Suomi on vielä lumen peitossa, kevätaurinko lämmittää jo mukavasti Kööpenhaminassa.
Rosanna Ojala tykkää kävellä uuden kotikaupunkinsa turisteillekin tutuissa miljöissä, järvien ympärillä ja Nyhavnin vilskeessä. Tällä hetkellä kyse on lähinnä lyhyistä kävelylenkeistä, sillä viimeisimmästä polvileikkauksesta on vain hieman yli kuukausi.
Viimeisimmästä, sillä hän on kärsinyt monista vammoista vuosien varrella. Ensimmäinen vakavampi oli, kun hän mursi kätensä EYOF:n, ”miniolympialaisten” yhteydessä juuri Tampereella vuonna 2009. Tuolloin 14-vuotias Rosanna oli tuore junioreiden neliottelun Suomen mestari.
– Muistan kuinka joukkueen valmentaja sanoi minulle: ”Rosanna, ei se tähän lopu, tästä se vasta alkaa”. Ja niinhän se oli, monella tapaa, Ojala sanoo runsaat kymmenen vuotta myöhemmin.
Katkennut eturistiside molemmissa polvissa, katkennut akillesjänne, revennyt kierukka, rustovaurioita, ylikunto. Pitkään oli itsestään selvää, että Ojala palaa kilpailemaan loukkaantumisten jälkeen, mutta akillesjänteen repeytyessä vuoden 2017 EM-kisoissa, tuolloin 22-vuotias voimistelija alkoi vakavasti pohtia, onko enää syytä jatkaa.
Olympiaunelmia – hyvässä ja pahassa
Jo lapsena lupaavalle voimistelijalle kerrotaan suurimmasta ja tärkeimmästä tavoitteesta – kasvaa olympiavoimistelijaksi.
Ympäristö asettaa tavoitteita, jotka nuoret voimistelijat omaksuvat, koska heille on kerrottu, että näin asiat menee. Jokainen neljän vuoden jakso matkalla seuraaviin olympiakarsintoihin on tarkkaan suunniteltu. Monelle paine kasvaa liian kovaksi.
– Jos satsaat kaiken olympialaisiin, MM- tai EM-kisoihin, etkä mieti miltä sinusta tuntuu joka päivä… Onko se mielekästä? Voitko hyvin? Ei se sitten anna mitään loppupeleissä.
Ojala voitti ensimmäisen SM-mitalinsa naisten luokassa 12-vuotiaana. Sen jälkeen niitä on tullut 23 lisää.
Suomalaisille huippuvoimistelijoille on saavutus sinänsä päästä olympialaisiin. Kun Oskar Kirmes kilpaili Riossa 2016, hän oli ensimmäinen suomalainen miesvoimistelija olympialaisissa 44 vuoteen. Naisten puolella Annika Urvikko kilpaili Lontoossa vuonna 2012, eikä sen jälkeen kukaan ole onnistunut pääsemään mukaan.
Rosanna Ojala on yksi niistä, jotka ovat yrittäneet. Ennen Lontoon olympialaisia hän kilpaili lopulta Urvikolle menneestä paikasta.
– Silloin ensimmäistä kertaa laitoin tosi paljon painetta ja stressiä omille harteille, että olympiapaikka olisi pakko saavuttaa. Siitä jäi sellainen putkikatse ja pakkomielle päälle, mikä oli myös laitettu ulkoapäin minulle, että olympialaiset on se juttu, se isoin saavutus.
Vammojen vuoksi Rion olympialaisiin pääsy ei koskaan ollut realistista, mutta ennen Tokiota Ojala sai toisen mahdollisuuden.
– MM-kisoissa 2019 tapahtui melkein sama kuin ennen 2012. Kun nyt katson taaksepäin, ymmärrän, miksi en tehnyt parastani siellä kisoissa. Olin menettänyt perspektiivin ja balanssin ja päällä oli se sama putkikatse.
Siitä lähtien Ojala on tehnyt parhaansa muuttaakseen näkökulmaansa. Nykyään hän päättää itse arjestaan ja harjoituskuvioistaan, ja toivoo menestyksen tulevan sen sivutuotteena.
”Ai oletko jäähdyttelemässä?”
Rosanna Ojala ei silti sulje pois mahdollisuutta, että edessä olisi vielä uusi olympiaprojekti. Kun häneltä on kysytty, tähtääkö hän edelleen olympialaisiin ja hän on vastannut, että hän panostaa nyt ensisijaisesti menestykseen EM- ja MM-kisoissa, hänelle on vastattu: ”Ai oletko jäähdyttelemässä?”.
– Vastaus on sekä herättänyt että ärsyttänyt minua. Tuntuu, että et ole saavuttanut yhtään mitään, jos et ole ollut olympialaisissa. Kuitenkin MM-kisoissa on mukana paljon enemmän huippuvoimistelijoita.
Viime vuosina suomalaisen naistelinevoimistelun taso on noussut selvästi. Siksi Rosanna iloitsee erityisesti viime vuoden neliottelun SM-hopeastaan, josta hänen oli oikeasti taisteltava.
– Rakastan kilpailla kovassa seurassa – sen sijaan, että voittaisin SM-kultaa vain siksi, että muut olivat huonompia.
Ojalan mukaan suomalaisnaisilla on nyt harvinainen tilaisuus EM-menestyksen kautta lunastaa paikka MM-kisojen joukkuekilpailuun. Sen sijaan naisten on tuskin realistista joukkueena tavoitella paikkaa vuoden 2024 Pariisin olympialaisiin. Jos suomalainen naisvoimistelija pääsee olympialaisiin, hän kilpailee yksilönä.
Tavoitteellista harjoittelua kuusivuotiaasta asti
Rosanna Ojala oli ehtinyt testata sekä taitoluistelua että yleisurheilua ennen kuin hän kuusivuotiaana pääsi mukaan voimistelun kilpailuryhmään.
– Muistan yhä sen hetken. Muut tytöt tulivat oikeissa voimistelupuvuissa ja osasivat tehdä kärrynpyöriä puomilla. Itse tulin t-paidassa ja shortseissa enkä osannut mitään sellaista.
Rosanna oli vakuuttunut siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta päästä mukaan ryhmään, mutta pääsi. Se oli mullistava tekijä hänen elämässään, kuten hän itse asian ilmaisee.
Yli kaksikymmentä vuotta kilpavoimistelun parissa viettänyt Ojala on vuosien varrella oppinut nauttimaan lajista yhä kokonaisvaltaisemmin. Siksi hän haluaa innostaa muita naisvoimistelijoita jatkamaan kilpauraansa pidempään.
Samalla hän puhuu naisten ikärajan nostamisen puolesta.
– Jos tuleekin joku loukkaantuminen, tai et kestä sitä kokonaisstressiä tai et pääsekään parhaimmillesi 16-, 17- tai 18-vuotiaana, voi alkaa tuntua että tämä oli tässä, ei minun kannata enää yrittää. Ikärajan nostaminen 18 vuoteen voisi vähentää stressiä 16-vuotiaana.
Ojalan mukaan valmentajilla voi olla puutteellinen käsitys voimistelijan kokonaiskuormituksesta juuri siinä kriittisessä iässä, kun elämässä tapahtuu paljon samaan aikaan.
Koska voimistelijat harjoittelevat niin paljon jo hyvin nuorena, murrosikä usein lykkääntyy. Siksi kehon suuret muutokset osuvat usein samaan aikaan pahimman koulustressin kanssa juuri siirtymävaiheessa yläkoulun ja lukion välillä.
– Valmentaja joka tuijottaa vain treenitunteja voi sanoa ”et voi olla väsynyt”, kun hänen sen sijaan pitäisi kysyä, kuinka nukkuu yöllä ja painaako koulu.
”Lapsena vain menet ja teet, vähän kuin robotti”
Ojala koki itse yläkouluajan erittäin haastavaksi. Oli koulua ja läksyjä ja kolmesta neljään tuntia treeniä päivässä. Vaikka hänen vanhempansa aina kuskasivat häntä treeneihin ja kotiin, kokonaiskuormitus oli erittäin suuri. Lukiossa helpotti, kun hän suoritti sen neljässä vuodessa ja sai laskea harjoitustunteja koulukursseiksi.
Vaikka Ojala puhuu ikärajan nostamisen puolesta, hän ei silti ole varma, että tilanne muuttuisi merkittävästi.
– Niin kauan kun on käsitys optimaalisesta iästä, jolloin voimistelijan pitäisi oppia tiettyjä asioita, ehkä kaikki kuitenkin jatkuu kuten ennen.
Hän haluaa silti korostaa, että telinevoimistelu huipputasolla ei ole lasten laji.
– On henkisesti niin vaativaa, miten kehon ja psyyken vuorovaikutus toimii. Lapsena vain menet ja teet, vähän kuin robotti. Tapahtuipa mitä tahansa, sitä vain jatkaa eteenpäin. Tämän ikäisenä lajin anti on ainakin minulle paljon suurempi, kuin mitä se oli nuorempana.
Ja vaikka Ojalan kilpailusarjojen vaikeustaso on ollut pitkään sama, hän on kehittynyt muilla osa-alueilla.
– Yksi vahvuuksistani tänä päivänä on se, että olen pystynyt jalostamaan esimerkiksi permannolla vaadittavaa eläytymistä ja taiteellisuutta, mitä minulla ei ollut ollenkaan lapsena ja nuorena.
Voimistelumaailman pimeä puoli
Järkyttävintä on se, kuinka USA:n lajiliitto vuosia sulki silmänsä maajoukkueen lääkäri Larry Nassarin nuorten voimistelijoiden seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hänen yli 250 uhrinsa joukossa on useita olympiamitalisteja, mukaan lukien kaikkien aikojen menestynein voimistelija Simone Biles.
Paljon julkisuutta saaneessa oikeudenkäynnissä Nassar tuomittiin jopa 175 vuodeksi vankeuteen.
Muut paljon julkisuutta saaneet tapaukset koskevat valmentajia, jotka ovat altistaneet valmennettavansa henkiselle ja fyysiselle väkivallalle. Tuorein tapaus koskee venäläissyntyistä Valeri Liukinia, joka muun muassa valmensi tyttärensä Nastian neliottelun kultaan ja neljään himmeämpään mitaliin Pekingin olympialaisissa 2008.
Telinevoimistelun SM-mitaleista kilpaillaan Tampereella 8–9. kesäkuuta.
Marianne Nyman
Lue lisää: