Banner Before Header

Saara Kankaanrinnan kolumni: Syyllisyys on sivuseikka

Päivälleen 76 vuotta sitten, 15.11.1945, alkoi sotasyyllisyysoikeudenkäynti säätytalolla. Toisen maailmansodan loputtua oli tuomion aika. Itä ja länsi vaativat tätä Suomelta, joka oli käynyt erillissotaansa, mutta Saksan kanssa samalla puolella.

Sotasyyllisyystuomiot piirtyvät Suomen poliittiseen historiaan kenties suurimpina epäreiluuden esimerkkeinä. Päättäjillä rysähtivät päälle sotavuodet ja nuoren itsenäisyyden säilyttäminen, ja jälkikäteen sotasyyllisyys ja vankila.

Tietenkin oli onni, että poliitikkomme eivät joutuneet muualle tuomittavaksi, ja säilyivät siten hengissä. Laiha lohtu ja katkera loppu monelle.

Sotasyyllisyyttä jaettiin kuitenkin valikoiden. Ilmeisin kohde, marsalkka Mannerheim, junailtiin turvaan tuomiolta. Stalinkin siunasi ulkomaanmatkan, ja näin Mannerheim pysyi Portugalissa kunnes syyteaika oli umpeutunut.

”Marski seivattiin”, nuoriso totesi kun kertasimme historiaa. Sotasyyllisyys pistää miettimään, miten kansallinen tarina rakennetaan. Ja vastuuta, vallankäyttöä ja syyllisyyttä maapallolla vuonna 2021.

Jos tuho olisi taidetta, maapallon nykytila olisi yhteinen mestariteos. Niin täydellisesti olemme sotkeneet maan, ilman ja veden. On vaikea löytää maapallolta kulmaa tai alkuaineen kiertoa, joka ei olisi mäsänä.

Tuho on suoraa seurausta ihmisen työstä. Rakentaminen, ruoka, metsien käyttö, energiaa tuhlaava elämämme ja ylikulutus tekevät meistä jokaisesta osallisen. Varsinkin korkean elintason länsimaissa syyllisyyttä on vaikea väistää.

Yksi tympeä lieveilmiö politiikassa on syyllisyys-teeman tahallinen väärinkäyttö.

Yksi tympeä lieveilmiö politiikassa on syyllisyys-teeman tahallinen väärinkäyttö. Siis se, kun joku syyttää muita syyllistämisestä – ja siten kääntää katseen pois itse asiasta.

Tässä kun ei ole kyse luontosotasyyllisyydestä eikä oikeudenkäynnistä. Syyllisyyspyörittelyyn voi olla aikaa ja varaa korkeintaan silloin, kun ilmasto-, Itämeri- ja luontokatokriisit ovat ohi. Ja sitä päivää emme hetkeen näe.

Kriisin keskellä jokainen tekee voitavansa, viivyttelemättä ja yhteistyössä. Tärkeintä on ymmärrys tilanteesta, halu ja keinot korjata.

Emme voi mitään menneisyyden teoille, jotka nyt tiedämme luonnon kannalta tuhoisiksi. Ei meidän tarvitse ripotella tuhkaa päällemme, vaan tehdä parhaamme.

Niillä, joilla on valtaa ja mahdollisuuksia, on velvollisuus tehdä enemmän. Se on reiluutta. Olipa se valta poliittista, rahan tuomaa pelivaraa tai hyvinvointivaltion vapautta.

Jos emme suostu korjaamaan käsitystämme ja tapaa jolla hyödynnämme luontoa, toimimme tietoisesti väärin. Silloin rangaistus ja epäreiluuden kokemus siirretään seuraaville sukupolville: me tiesimme mutta emme toimineet.

Ja syyllisyydestä voimme todeta kuten valistusajan filosofi Voltaire: ”Jokainen ihminen on syyllinen kaikkeen tekemättä jättämäänsä hyvään.”

Kirjoittaja on Baltic Sea Action Group -säätiön perustaja ja ympäristövaikuttaja.

Source Link is.fi