Satojen tuhansien eurojen menetykset, joista kärsii koko hiihtourheilu – oletko tullut ajatelleeksi, mitä tapahtuu, jos Suomen mäkihyppyä ei saada pelastettua?
Loppiaisena päättynyt Keski-Euroopan mäkiviikko oli jatkoa suomalaisen mäkihypyn vuosia jatkuneelle korpivaellukselle. Yksikään suomalaishyppääjä ei selvinnyt toiselle kierrokselle yhdessäkään klassikkokiertueen kilpailussa.
Maan, jonka urheilijat ovat saavuttaneet mäkiviikolla ennätykselliset 16 kokonaiskilpailun voittoa ja 44 osakilpailuvoittoa, voidaan katsoa olevan nyrkkeilytermein kanveesissa. Eikä tämänvuotinen kiertue ollut edes pohjanoteeraus.
Vaikeaa on ollut jo pitkään. Sitten menestysvuosien huipulle pyrkivien aikuishyppääjien määrä on romahtanut: huipulle tähtääviä lukioikäisiä akatemiaurheilijoita on alle 20. Samanaikaisesti maailmancupissa pyristelevä maajoukkue joutuu operoimaan budjetilla, joka on murusia verrattuna suurmaihin. Tästä syystä Hiihtoliitto kutisti miesten A-maajoukkueen olympiakaudeksi kuudesta urheilijasta kolmeen. Pudokkaille ei ole B-maajoukkuetta, ja heidän mäkihyppyuransa elvytyksestä on vastannut omalla rahallaan ja ajallaan pieni joukko pitkän linjan tekijöitä.
Lajiväki on yksimielinen, että huipulle paluu laajalla rintamalla on mahdollista vain pitkällä aikavälillä, yli kymmenessä vuodessa. Vaikeuksien keskellä positiivisena signaalina voi toki pitää alle 12-vuotiaiden harrastajamäärien kääntymistä nousuun.
Suomen mäkihypyllä ei ole kuitenkaan varaa hautautua karsintoihin yli kymmeneksi vuodeksi. Nykyisellä tulostasollaan Suomi on mäkihypyn lilliputtimaa, mutta se saa silti järjestää merkittävät tv-rahat tuovat Rukan ja Salpausselän maailmancupin mäkikilpailut. Viime vuosien heikon menestyksen vuoksi nämä tapahtumat eivät ole vetäneet yleisöä mäkimonttuun. Se on taas johtanut siihen, että kansainvälisissä lajipiireissä on kyseenalaistettu Suomen asema kahden kisatapahtuman järjestäjämaana. Yhtä paljon kilpailuja isännöivillä Itävallalla ja Puolalla on näyttää tv-kuvissa yleisömerta, mikä lämmittää paitsi paikallista kisajärjestäjää myös Kansainvälisen hiihtoliiton johtoporrasta.
Vaikka kotimainen mäkihyppy kyntää, laji on Hiihtoliitolle kullanarvoinen: maastohiihto ja yhdistetty kun eivät tuo kisajärjestäjille lähellekään niin paljon euroja. Ilman mäkihypyn tv-rahaa Hiihtoliitto ei ole voinut tehdä voittoa Rukan ja Salpausselän maailmacupeista.
Lähihistoriassa liitto on pystynyt jakamaan huippu-urheiluun ja seuratasolle yhden kauden maailmancupeista parhaimmillaan noin 800 000 euroa. Tuosta summasta mäkihypyn maailmancupkilpailuista saatu tv-raha on kattanut yli puolet.
Toisin sanoen: uskottava mäkihyppy on koko suomalaisen hiihtourheilun etu. Mikäli Hiihtoliitto menettää yhdenkin mäkihypyn maailmancupin viikonlopuistaan, menestykset nousevat satoihin tuhansiin euroihin. Tuolloin kärsijänä ei todellakaan ole vain suomalainen mäkihyppy.
”Mitä hittoa tässä pitäisi tehdä”
Palataan ajassa kuukausi taaksepäin, joulukuun alkuun 2021.
Vastikään päättynyt Rukan maailmancupin viikonloppu oli maastohiihdolle menestyksekäs. Maajoukkueen keihäänkärkenä sivakoi Iivo Niskanen, joka hiihti voittajaksi väliaikalähdössä, Pekingin olympialaisten päämatkallaan. Kun muu maastohiihtojoukkue esiintyi myös vahvasti, mediassa riitti onnistumisia hehkuttavia otsikoita. Kotikatsomoissakaan kisoista tuskin jäi kokonaisuutena karvasta jälkimakua. Sellainen silti osalla oli.
– En ole toipunut vielä siitä shokista, miten huonoja me oltiin. On tässä itsekin joutunut miettimään, mitä hittoa pitää tehdä, jotta saadaan edes jonkinlainen käänne oikeaan suuntaan, pitkän linjan mäkihyppyvalmentaja Kari Pätäri toteaa ja huokaa perää.
Rukalla yksikään suomalaishyppääjä ei saanut maailmancupin pisteitä: Niko Kytösaho oli paras kummassakin kisassa ollen 35:s ja 36:s. Kytösahon lisäksi vain Antti Aalto pääsi mukaan toiseen kilpailuun. Muut seitsemän kokelasta juuttuivat karsintaan.
Pätäri muistetaan 2000-luvun alun huippuvuosien kakkosvalmentajana ja sittemin valmennuspäällikkönä, jolla on yhä paloa mäkihyppyä kohtaan. Viime vuosikymmenellä hän vaikutti muun muassa pitkään Aallon henkilökohtaisena valmentajana. Nykyisiin suojatteihin kuuluu edelleen esimerkiksi Jarkko Määttä, viime kaudella yksi kolmesta maailmancupin henkilökohtaisia pisteitä saavuttaneista suomalaishyppääjistä.
Urallaan kahdesti top 10:een maailmancupin henkilökohtaisessa kilpailussa yltänyt Määttä oli kuitenkin yksi kolmesta urheilijasta, joka pudotettiin täksi kaudeksi A-maajoukkuetoiminnan ulkopuolelle. Muut kaksi olivat Eetu Nousiainen ja Andreas Alamommo.
Alamommo on joukon nuorin, 22-vuotias, Nousiainen on 24 ja Määttä 27. Nousiaisen edelliset maailmancupin henkilökohtaiset pisteet ovat alkuvuodelta 2019, samoin Alamommon ainoat.
Heikosta maailmancupsaldosta huolimatta edellä mainitut kolme urheilijaa kuuluvat edelleen Suomen nykymäkihypyn kärkiurheilijoihin, mutta heidän tapauksessaan lysti on ollut viime keväästä käytännössä omakustanteista. B-maajoukkuetta Hiihtoliitolla ei nimittäin ole.
– Tuosta yhdeksän urheilijan porukasta, joka oli Rukan maailmancupissa, pitäisi pitää kiinni. Se ei ole mielestäni keltään pois, että nämä yhdeksän urheilijaa olisivat edes jollain tavalla leiritys- ja välinetuen piirissä. Olkoon, että osa olisi A- ja osa B-maajoukkuetta. Tällöin olisi saatu pudokkaillekin kuva, ettei heitä ole hylätty, 2000-luvun alun huippuhyppääjä Risto Jussilainen sanoo.
Jussilainen ja Pätäri tuntevat toisensa kaukaa. Kun Jussilainen päätti uransa Willingenin maailmancupin osakilpailussa 2007, Pätäri toimi Hiihtoliiton valmennuspäällikkönä. Edellä mainitussa Willingenin kisassa Suomen värejä edusti B-maajoukkue, sillä A-ryhmä oli jo valmistautumassa Sapporon MM-kisoihin – kisoihin, joista lentomäkeä lukuun ottamatta on Suomen mäkihypyn viimeisin aikuisten arvokisamitali.
Seuraavan voittaminen on kiven alla, sillä Suomessa on toistaiseksi alle 20 huipulle tähtäävää nuorta hyppääjää. Jussilaista ja Pätäriä on viime kesästä yhdistänyt turhautuminen A-maajoukkueesta tapahtuneita pudotuksia kohtaan. Kaksikko päätti yhdessä Kimmo Savolaisen kanssa järjestää Nousiaiselle, Alamommolle ja Määtälle kesäleiritystä omakustanteisesti.
– Tilanne on tällä hetkellä säälittävä, jos kolmeen urheilijaan satsataan niin sanotusti kaikki, urallaan henkilökohtaisissa maailmancupin osakilpailuissa 18 palkintokorokesijoitusta ja neljä arvokisojen joukkuehopeaa saavuttanut Jussilainen sanoo.
Komeasta merittilistastaan huolimatta Jussilainen tietää myös huippu-urheilun nurjan puolen: vuosien varrella hän ehti pudota A-maajoukkueesta kolme kertaa. Jussilaisen ja Pätärin kritiikkiä tämänhetkistä liiton politiikkaa kohtaan ei ainakaan vaimentanut kuluvan kauden Rukan maailmancupin tuloslista, jolta A-maajoukkuehyppääjistä Aalto ja 20-vuotias Arttu Pohjola löytyivät Määtän ja Nousiaisen eli omakustanneurheilijoiden takaa.
– Olihan se suoraan sanottuna shokki. Odotin A-maajoukkueurheilijoilta ja omalta ryhmältämme jonkinlaisia tuloksia, mutta koko homma meni ihan plörinäksi, Pätäri vetää yhteen Rukan suomalaisannin, joka 75 urheilijan joukosta tarkoitti Kytösaho poislukien sijoja 55–73.
Jussilainen kritisoi etenkin päävalmentajaa Janne Väätäistä, joka palasi toissavuonna A-maajoukkueen peräsimeen valmennettuaan kymmenen vuotta Japanissa. Rukan kisojen jälkeen Väätäinen sanoi Ylen haastattelussa, ettei neljän mieshyppääjän saaminen Pekingin olympialaisiin – toisin sanoen joukkuekilpailuun osallistuminen – ole Suomelle itseisarvo.
– En jaksa ymmärtää. Ovatko Japanin-vuodet sekoittaneet pään niin pahasti? Kyllähän jumankauta kaikki pitäisi tehdä sen puolesta, että Pekingissä olisi neljän miehen joukkue. On kansallinen häpeä, jos näin ei ole. Tiedän, että menestysmahdollisuudet ovat surkeat, mutta joukkue pitäisi olla, Jussilainen paaluttaa.
Päävalmentaja vastaa kritiikkiin
Jussilaisen ikätoveri, vuonna 1975 syntynyt Väätäinen on tottunut ottamaan kovaakin palautetta vastaan. Kun Väätäisen edellinen pesti Suomen mäkihypyn ykkösluotsina päättyi keväällä 2010, lunta tuli silloinkin tupaan. Aivan kuten Liberecin MM-kisoista 2009, maajoukkue palasi Vancouverin olympialaisista kotiin ilman mitaleja. Kaukana mitali ei ollut.
Matti Hautamäki oli kiinni pronssissa suurmäen avauskierroksen jälkeen, mutta epäonnistui toisessa hypyssään ja putosi 28:nneksi. Janne Ahonen oli neljäs normaalimäessä jääden pronssista 5 pistettä, toisin sanoen kaksi ja puoli metriä. Myös joukkuemäestä tuli neljäs sija, kun Norjan Anders Jacobsen löi viimeisellä kierroksella Suomen ankkurina hypänneen Harri Ollin 13,3 pisteellä – eroa mitaliin jäi lopulta 15,7 pistettä.
– Jonkun mielestä ne olivat katastrofikisat, Väätäinen muistelee.
Hänen ensimmäinen päävalmentakeikkansa Suomessa päättyi maaliskuussa 2010 lentomäen MM-kisoihin, joista kotiinviemisinä oli joukkuekilpailun pronssi. Se on Suomen toistaiseksi viimeinen mitali aikuisten arvokisoissa.
Väätäinen palasi Suomen A-maajoukkueen päävalmentajaksi keväällä 2020. Kuten kymmenen vuotta aiemmin, valmennuksen resurssit ovat tiukassa.
– Kun valmistauduimme Vancouverin kisoihin 2010, budjettimme oli leirityksen osalta käytännön tasolla nollassa. Silloin oli tosi vittumainen tilanne talouden suhteen. On nurinkurista, että siihen nähden nykyinen tilanteemme on tuntunut jopa hyvältä. Saadaan sentään toimia, Väätäinen sanoo mutta myöntää, ettei suomalainen mäkihyppy nouse alhostaan elämällä kädestä suuhun.
Päävalmentaja antaakin tunnustusta Savolaiselle, Jussilaiselle ja Pätärille, että kolmikko järjesti leiritystä A-maajoukkueesta pudonneille urheilijoille, vaikkei liitto antanut toimintaan tukea.
– Tilanne ei ole oikein. Nostan hattua Kimmolle, Riselle ja Karille, että ovat tämän viitsineet tehdä. Kaverit tekevät asioita, joita heiltä ei voi vaatia. Se ei ole oikein eikä reilua, Väätäinen sanoo ja ottaa vastuun maajoukkueen henkilövalinnoista.
– Kolmikon pudottaminen oli valinta, joka piti tehdä. Yksi suurimmista syistä, miksi maajoukkueesta pudotetut kaverit eivät ole kehittyneet toivotulla tavalla, on se, että kilpailemisen opetteleminen on ollut vajavaista. Meillä on vuosia heitetty maailmancupiin raakileita ja odotettu, että ihmeitä tapahtuu. Nykypäivänä niitä ei hirveästi tapahdu, Väätäinen sanoo.
Tyhjästä eivät myöskään tulleet edellä mainitut saavutukset Väätäisen ensimmäisellä päävalmentajakaudella.
– Kun aloittelin valmennushommia 2002–2003, oli A- ja B-maajoukkue. Pyöritimme B-joukkuetta Jani Klingan kanssa, oli siis kaksi valmentajaa, ja Continental Cupissa (toiseksi ylin taso maailmancupin jälkeen) kiersi täysi 6–8 urheilijan joukkue. Oli itsestäänselvyys, että myös siihen panostettiin. Paluuta entiseen ei helpota, että 2010-luvulla mäkihypyn taso on vain laajentunut.
Tuona aikana Suomi on auttamattomasti pudonnut mäkihypyn kehityksen kelkasta. Väätäinen pitäytyy lausunnossaan, jonka mukaan Suomen maajoukkueen uskottavuus ei koe kolausta, mikäli sitä ei nähdä Pekingin olympialaisten joukkuekilpailussa. Kaksissa edellisissä olympialaisissa Suomi on selviytynyt kahdeksantena eli viimeisenä maana mukaan toiselle kierrokselle, mutta kaksissa viime MM-kisoissa sen kohtalona on ollut karsiutuminen.
– Eiköhän meillä ole ollut häpeätahroja suomalaisessa mäkihypyssä jo ihan riittävästi 10–15 viime vuoden aikana. Jos jonkun mielestä on häpeätahra, ettei meillä ole olympialaisissa joukkuetta, niin so be it. Ei se kokonaisuutta hirveästi heilauta. Ehkä pikemminkin herättää jotain, Väätäinen sanoo.
Väätäinen kuitenkin allekirjoittaa, ettei mäkihypyn tasonnousulle ole nykyisillä työkaluilla edellytyksiä. Hiihtoliiton tuoreimmasta eli kauden 2019–2020 tilinpäätöksetä käy ilmi, että mäkihypyllä oli käyttää toimintaansa 488 000 euroa, kun taas yhdistetyn kulut olivat 631 000 euroa. Mäkihypyn summa sisältää myös naisten maajoukkueen, jota yhdistetyllä ei tuolloin vielä ollut. Vertailun vuoksi: mäkihypyn kärkimaihin kuuluvan Norjan miesten maajoukkue joutuu tulemaan tällä kaudella toimeen vain 2,5 mijoonalla eurolla normaalin kolmen miljoonan sijaan.
Väätäinen korostaa, ettei toisen lajin saama raha ole mäkihypyn tappio. Etenkin vahva yhdistetty ei ole lajilta millään tavoin pois. Päinvastoin. Väätäisen mukaan mäkihypyn resurssit ja lajin kotimainen yleistila eivät kuitenkaan kohtaa yhtälössä, jolle voisi valaa pysyvää kasvua. Väätäisen sopimus on katkolla olympiakauden jälkeen, ja valmentaja harkitsee nostavansa kytkintä, vaikka häntä pyydettäisiin jatkamaan.
– Jos tiedossa on askelmerkit ja hyvät projektit, joissa kaikki katsovat samaan suuntaan, jatko ilman muuta kiinnostaa. Tällaisena, mitä tämä homma on nykyään, ei kiinnosta, Väätäinen sanoo.
Kiinnostuksen taso on koetuksella myös A-maajoukkueesta pudonneilla urheilijoilla, joista yksi kertoo panostaneensa henkilökohtaisesti kesäharjoitteluun kaikkiaan 5000 euroa. Kun maailmancupin palkintorahat ovat toistaiseksi kaukainen haave eikä tukiverkosto ole kotimaassa vahvoissa kantimissa, hälyttävän ohut kotimainen kärki uhkaa kaventua entisestään.
Mäkihypyn mahdollisesta sukupuutosta on kirjoitettu artikkeleja jo vuosia, ja vaikka alakouluikäisten harrastajamäärät ovat viime vuosina jälleen kasvaneet, huippuvaihe on monella mittarilla henkitoreissaan. Päättynyt Keski-Euroopan mäkiviikko oli suomalaisittain historian toiseksi huonoin, kun kolmesta hyppääjästä Niko Kytösaho oli parhaana 43:s. Huonommin on mennyt vain vuonna 2018, jolloin Antti Aalto oli suomalaisten ykköshyppääjänä 57:s.
Heikkojen vuosien välissä on nähty myös valonpilkahduksia, joista kirkkaimpia ovat olleet Aallon viisi sijoitusta kymmenen parhaan joukkoon maailmancupin henkilökohtaisissa kilpailuissa. Aallon lopullinen läpimurto kansainväliseen eliittiin antaa kuitenkin edelleen odottaa, ja viime vuoden aikana toiveita on kasattu enenevissä määrin Kytösahon harteille.
Mikäli edes jompikumpi onnistuisi, vaikutukset ulottuisivat muihinkin kuin mäkihyppääjiin. Harva tulee ajatelleeksi, että suomalaisen mäkikotkan läpilyönnillä olisi merkittävämpiä vaikutuksia kuin vaikkapa sillä, että Iivo Niskanen voittaisi olympiakultaa Pekingissä.
Ei voittoa ilman mäkihyppyä
Pohjoismaisissa hiihtolajeissa yksi laji on rahallisesti selvästi ylitse muiden. Pelin henki tuli monelle selväksi viimeistään Rukalla marraskuussa 2015, kun läpi viikonlopun tv-kuvissa näytettiin joko suurmäen mäkitornin päällä raivoisasti liehuvia Suomen lippuja tai lauantaina hyppääjien alta sulanutta vauhtimäkeä.
Lopputulos oli Hiihtoliiton kauden 2015–2016 vuosikertomuksessa karua luettavaa: kaksi peruttua mäkihyppykisaa ja kaksi peruttua yhdistetyn kisaa tarkoittivat, että liitolta jäi saamatta kansainvälistä media- ja markkinointisopimustuottoa lähes 800 000 euroa. Summasta mäkihypyn osuus oli merkittävin.
Vaikka Hiihtoliitto sai siirrettyä osan kisoista Lahteen eikä perutuista kisoista tarvinnut maksaa esimerkiksi palkintorahoja, liitto kärsi kyseisellä tilikaudella Kuusamon maailmancupviikonlopusta 504 000 euron nettotulonmenetyksen eikä ylijäämää jäänyt jaettavaksi lajien toimintabudjettiin.
Tv-raha onkin se, jolla Hiihtoliitto pyörittää Rukan ja Lahden maailmancupeja. Kymmenen viime vuoden aikana tilinpäätöksissä peruskaava on ollut, että liitolla on molemmissa kilpailuviikonlopuissa kiinni noin miljoona euroa. Sen verran liiton tilille on kilahtanut, mikäli kaikki mäkihypyn, maastohiihdon ja yhdistetyn kilpailut on saatu vietyä läpi.
– Yleisesti ottaen voi sanoa, että mäkihyppykisat kannattaa yksistään järjestää missä vain. Niistä saa kyllä ihan hyvän yhtälön, kun laskee media-, markkinointi- ja sopimusrahat yhteen. Maastohiihdon maailmancupit saadaan järjestettyä pienellä voitolla, mutta niistä ei jää juurikaan jaettavaa eteenpäin, oli sitten kyse nuorisotoiminnasta, maajoukkuebudjetista tai jostain muusta. Yhdistetty on itsenäisenä tuotteena miinusmerkkinen tällä suomalaisella mallilla. Suomalaisessa mallissa liitto on tapahtuman suuri rahoittaja, eikä esimerkiksi paikallinen matkailumarkkinointi ole merkittävästi rahoittamassa tapahtumaa, kuten usein Keski-Euroopassa, Hiihtoliiton entinen toiminnanjohtaja Mika Kulmala arvioi.
Suomalaisessa mallissa pohjoismaiset hiihtolajit on koottu samoihin kisoihin niin Rukalla kuin Salpausselällä. Vastaava hiihdon perhepaketti on tunnetusti käytössä vain Norjan Holmenkollenilla. Suomessa on lähihistoriassa järjestetty vain kerran yhdistetyn maailmancupin itsenäinen kisaviikonloppu, Lahdessa tammikuussa 2017. Tapahtuman mieleenpainuvin hetki oli Eero Hirvosen uran kakkossija, uran ensimmäinen palkintopallisijoitus.
– Urheilullisesti kisat olivat parasta mahdollista mainosta lähestyville MM-kisoille, mutta liitto teki siinä tappiota muistaakseni noin 40 000 euroa, Kulmala sanoo.
Rukan ja Lahden maailmancupit ovat parhaimmillaan olleet reilusti plusmerkkisiä tapahtumia, kuten esimerkiksi kaudella 2014–2015. Kyseisessä tilinpäätöksessä Ruka ja Lahti poikivat Hiihtoliitolle 348 000 ja 364 000 euroa voittoa. Ilman mäkihyppyä plussa olisi jäänyt haaveeksi.
– Viimeisinä vuosina, kun nousin Rukalla aamulla sängystä, tapanani oli ensimmäisenä tarkastaa puhelimesta hyppyrinnokan tuulilukema. Vaikka kisat olivat menneet hyvin, kotiin palattuani tsekkasin lukemat automaattisesti parina seuraavanakin aamuna, Kulmala avaa mäkihypyn kisojen läpiviennin tärkeyttä.
Mikäli Hiihtoliitto menettäisi mäkihypyn Lahden tai Rukan viikonlopulta, suoranaiset vaikutukset laskettaisiin sadoissa tuhansissa euroissa.
– Jos mäkikisat jäisivät pois Lahdesta ja Rukalta, nettovaikutukset olisivat vähintään puoli miljoonaa, Kulmala arvioi.
Sivullisena uhrina mäkikisojen menetyksessä olisi yhdistetty, joka palasi viime helmikuussa 14 vuoden tauon jälkeen mitalikantaan Oberstdorfin MM-kisoissa. Rima yhdistetyn maailmancupin kisojen järjestämiselle nousee korkealle ilman mäkihyppyä. Toisin sanoen: mäkihypyn menetys johtaa automaattisesti koko tapahtumakonseptin muuttamiseen oli kyse sitten Lahdesta tai Rukasta. Kerrannaisvaikutukset koskisivat puolestaan paikallisia järjestäjiä ja yrittäjiä, jotka kärsisivät tulonmenetyksiä tapahtuman pienentämisestä.
– On koko suomalaisen hiihdon etu, että Suomi säilyy mäkihypyn kartalla, Kulmala sanoo.
Painetta tulee
Tukalaa tilannetta ei helpota Kansainvälisen hiihtoliiton FIS:n politiikka. Toisin kuin esimerkiksi maastohiihdossa, jossa maailmancupin kalenterihahmotelmat ovat luettavissa internetistä aina kauteen 2024–2025, mäkihypyssä kisaisäntiä pantataan aina kauden kynnykselle.
Kyseisen toimintakulttuurin isänä tunnetaan itävaltalainen Walter Hofer, joka toimi FIS:ssä mäkihypyn kilpailunjohtajana vuosina 1992–2020. Tuona aikana mäkihyppy vankisti asemaansa pohjoismaisten hiihtolajien arvokkaimpana tv-tuotteena.
Tällä kaudella 32:sta miesten maailmancupin kilpailusta 26 hypätään tapahtumassa, joka on pyhitetty pelkästään mäkihypylle. Kuusi jäljelle jäävää kilpailua järjestetään osana usean lajin yhteistä viikoloppua: kaksi kilpailua Rukalla, kaksi Lahdessa ja kaksi Oslossa.
Hiihtoliiton toiminnanjohtaja Ismo Hämäläinen myöntää, että paine Suomen erityisasemaa kohtaan on todellinen.
– Olemme saaneet positiivisen vastauksen, että Ruka säilyy ensi kaudella kalenterissa tämmöisenä Nordic Eventinä. Lahden kohdalla olemme pikkusen haasteellisemmassa tilanteessa siinä mielessä, että Lahden kilpailupaikka kalenterissa on sidoksissa aina arvokisoihin.
– FIS:stä tuodaan paljon esille, millainen tv-kuva Rukalta lähtee marraskuussa. Talvinen maisema, joka välittyy miljoonille katsojille, on todella isossa arvossa. Silloin paikalla olevan yleisön määrä ei ole niin isossa roolissa kuin esimerkiksi Lahden tapauksessa maaliskuussa, jolloin samanlaista talvimaisemaa on näyttää muualtakin. Iso signaali Suomen hiihtoliitosta Kansainväliselle hiihtoliitolle on, että Nordic Event säilytetään.
Jos Hiihtoliitto menettää mäkihypyn maailmancupin kilpailut Rukalta tai Salpausselältä, tarkoittaako se, että nyt parhaimmillaan jaettavaksi tulevat sadat tuhannet eurot voi unohtaa?
– Jos mäkihyppy jää pois, jäljelle jäävä maailmancupin viikonlopun kokonaisuus ei olisi nykymuotoisena kannattavaa. Sen voi sanoa suoraan.
Jos mäkihyppy poistuu jommaltakummalta viikonlopulta, menevätkö pesuveden mukana myös yhdistetyn maailmancupin kilpailut?
– Kyllä se näin karkeasti on. Tämänhetkisellä toimintamallilla.
– Maailmancupit tuovat meille liikevaihdosta noin 54 prosenttia eli meillä ei ole missään nimessä varaa menettää niitä. Sen takia mäkihypyn kehitys, johon kiinnittyvät valmennus, koulutus ja olosuhteet, on yksi tärkeimmistä asioista tällä hetkellä.
Mäkihypyn ja yhdistetyn kansainvälisissä kalenterineuvotteluissa roolia näyttelee kakkossarja Continental Cup. Maailmancupin järjestelyoikeudet saava maa joutuu ottamaan kontolleen myös niin sanotun Contticupin, josta Hiihtoliitto tekee tappiota kymmeniä tuhansia euroja. Sen liitto pystyy kuittaamaan maailmancupista irtoavalla tv-rahalla, mutta sama kaava ei päde yhdistettyyn.
Hämäläisen mukaan Hiihtoliitolla ei ole suunnitelmaa sitä varalta, että liitto menettäisi mäkikisat joko Rukalta tai Salpausselältä. Toiminnanjohtaja uskoo, että työ FIS:n suuntaan kantaa hedelmää jatkossakin.
– Emme ole lähteneet miettimään, että jokin olisi lähdössä pois. Uskomme ja teemme töitä hartiavoimin sen eteen, että kisat pysyvät. Sen takia meillä on erittäin tiiviit kontaktit FIS:iin.
Jos Suomella on edelleen vahva asema maailmancupin järjestäjämaana, tila on samanlainen FIS:n luottamuselimessä: Mika Kojonkoski on toiminut FIS:n mäkikomitean puheenjohtajana vuodesta 2018.
Mäessä on kuitenkin hiljaista. Vuodesta 2020 maailmancupissa on hypätty yhdeksän maailmancupin joukkuekilpailua, joista Suomi ei ole osallistunut viiteen. Pekingin olympiakilpailuista tulee kolmas huti peräkkäin. Silti välittömästi Pekingin jälkeen Lahti isännöi maailmancupin joukkuemäkeä.
Yle Urheilun tietojen mukaan jatkuvat poisjäännit on pantu merkille kansainvälisessä mäkiyhteisössä, mutta niin Kojonkosken kuin FIS:n mäkipomon Sandro Pertilen mukaan Suomea ei olisi huomautettu FIS:n taholta.
Hämäläinen myöntää paineen mitä tulee kisajärjestäjänä olemiseen.
– Venäjällä on kisoja enenevässä määrin. Mitä tapahtuu Kiinassa, kun korona helpottaa? Tällä hetkellä tilanne ei ole kriittinen, mutta se on selvää, että paine on olemassa. Meidän on pidettävä huolta, että kisat järjestetään mahdollisimman hyvin. Tällä hetkellä saamme kiitosta, että molemmat maailmancupin tapahtumamme ovat urheilijoiden kannalta aivan mielettömän hyvin järjestettyjä. Siitä iso kiitos järjestäjätahoille.
– Meillä on palavasieluisia ihmisiä mäkihypyssä, mutta he ovat irrallaan ja erillään. Meidän pitää ensin saada ihmiset istumaan saamaan tilaan ja miettimään, miten tästä mennään eteenpäin. Suomalaiseen maastohiihtoon tehtiin Sinivalkoinen latu -valmennuslinjaus, jota jalkautetaan koko ajan ruohonjuuritasolle. Samanlainen on tehtävä mäkihyppyyn ja yhdistettyyn.
Oletko sinä se, joka kuuluttaa mäkihypyn joukot koolle tässä ja nyt?
– Kyllä se kuuluu minun tehtävääni. Eli kuulutan.
Lue lisää: