Seppo Varjuksen kolumni: Heitetään kaikki tuplaWolttia – pistää vihaksi kun valkosipuli unohtui
Suomessa julkisuuden ja kansankin tapana on heittää wolttia, kun tulee mahtava yritysuutinen. Kerran kymmenessä vuodessa.
Se sallitaan. Kilpailtiinhan täällä aikoinaan nokialaisen heitossakin, myös kännykkäsarjassa.
Kyseisten uutisten harvuus kertoo siitä, että tässäkin Suomi on Euroopan takaryteikkö ja maailman musta aukko. Täällä asiat tehdään enimmäkseen niin kuin on tehty jo 150 vuotta. Sellutehtaan perustamisilmoitus palauttaa turvallisuuden tunteen, kun kaikki muu aina menee mönkään.
Uuden pintakiilto katoaa pian. Pelibisneskin tuntuu jo ikivanhan 2010-luvun jutulta, vaikka jotkut sillä pätäkkää tekevätkin.
Wolt on palvelualalla ja on totta, että se ei ole ollut suomalaisten laji. Että sillä tavalla hienoa.
Osakkeilla tehdyn miljardikaupan todellisesta suuruudesta ovat asiantuntijatkin ihmeissään, mutta riittääpä siinä sitten pähkäilemistä tulevien vuosin otsikoihin. Upeaa.
Joidenkin mielestä pitäisi puhua ties mistä hi tech -yrityksestä, mutta Woltin tietää siitä, että lähetti tuo ruokaa ja ajaa matkalla varpaiden yli sähköpotkulaudalla.
Auts! Niin nykyaikaa.
Ruoan tilaaminen on aina tuntunut vieraalta ajatukselta. Kerran noutopizzan tulo kesti kaksi tuntia ja siitä oli unohtunut valkosipuli. Vaikka se oli kyllä laskutettu. Pisti niin vihaksi.
Tuossa sadan metrin säteellä on neljä paikkaa, joissa voi syödä tai hakea ruokaa itse. Ja tämä on sentään lähiö.
”Dinosaurus syö lähetin.
Ruokatilauksesta tulee mieleen folio, josta kääritään esiin nuhjuuntunut pastaboksi, joka on kalsea kuin syksyinen Suomenlahti. Ja tuomiseen kuluu aikaa sen verran kuin sen yli uimiseen menisi.
Woltin kaltaiset firmat ja niiden viimassa painavat tosiyksinäiset kuljettajakumppanit tekevät parhaansa tilanteen korjaamiseksi.
Respektiä.
Etätyöaikana tuli totuttua siihen, että ruokaa ei mätetäkään robottimaisesti tarjottimelle työpaikan kuppilassa. Päivän aikana ajatuskapasiteettia kuluu ravinnon hankinnan pohtimiseen. Tämä on huono juttu työnantajalle, joka on vuokrannut sen käyttöönsä noiksikin tunneiksi.
Tavallaan on palattu metsästäjäkeräilijöiden karuun taistoon elossa jäämisestä. Oli varmaan kovaa kykkiä nahkasuikaleisiin verhottuna pensaan takana kivikärkikeihäs kädessä.
Mieti siinä sitten pizzataksin, ruokalähetin, hampurilaisbaarin ja pöytäliinaravintolan välillä. Ja riittääkö maksuksi iso graniittilohkare vai pitääkö olla myös siloisia pikkukiviä?
Ja löytääkö sähköpotkulauta sitten edes oikealle pensaalle ilman että dinosaurus syö lähetin?
Itse aterioin mieluiten vasta kun päivän työt on tehty. Syön vain yhden lämpimän aterian päivässä. Siihen pitää keskittyä koko vartalon elimistön ja pään älymystön.
Äsken joku sanoi radiossa, että ruokailun kuuluisi olla aina yhteisöllinen tapahtuma. Olen jyrkästi eri mieltä, vaikka joskus sellainenkin on okei.
Ruoan kanssa paras seuralainen on päivän vanha päivälehti. Nykyään käy kyllä tuore kännykkäkin. Uutiset ja ihmisten raivoaminen tyhjänpäiväisistä asioista kietoutuvat tulisen mausteiseksi herkkukokemukseksi.
Sen jälkeen olo on leppeä ja vatsa täysi. Ei edes jaksa heittää volttia.