Banner Before Header

Suomen liikuntapaikoilla muhii miljardiluokan pommi – ”Loistokas menneisyys muuttui lohduttomaksi tulevaisuudeksi”

Suomi on kymmenientuhansien liikuntapaikkojen maa, mutta iso osa niistä on jäämässä vaille käyttöä ja hiljalleen rappioitumassa. Liikuntainfran korjausvelan on arvioitu olevan jopa yli miljardi euroa.

– Tässä usein pikkupoikana istuimme.

– Tuossa takanamme pelejä katseli aina huutosakki, joka tuli Mäntyluodosta ja oli entisiä merimiehiä. Niiltä kuuli melkoisia juttuja.

Porilainen Markku Heino istahtaa Pihlavan urheilukentän katsomoriville.

Hän on palannut ajassa taaksepäin noin 50 vuotta: Silloin Pihlavan urheilukenttä oli upouusi ja paikallinen seura Pihlavan Työväen Urheilijat eli loiston päiviään. Pihlavan urheilukentän betoniseen katsomoon ahtautui usein satoja ihmisiä. PTU pelasi jalkapalloa Suomi-sarjassa eli maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.

– Oli täällä komeita, karnevaalimaisia tapahtumia. Joka peliin oli pikkupoikana pakko päästä. Ei stadion koskaan aivan täynnä ole tainnut olla, mutta noin 500 katsojan yleisömääriä ottelut toisinaan keräsivät, PTU-veteraani muistelee.

Seura-aktiivi Markku Heino istuu Pihlavan stadionin katsomossa Porissa. Ennen vilkas urheilupaikka on hiljentynyt. Kuva: Jussi Partanen

Nyt betonikatsomo on käymässä hauraaksi: Osa portaista on murentunut ja sammalta kasvaa siellä täällä. Kuuluttamon ikkunat on peitetty vanerilla. Keväinen nurmi ei vielä viherrä. Kentän ympärillä kulkevalla juoksuradalla on isoja monttuja. Pituushyppypaikoilla on hiekkaa jäljellä enää muutama ämpärillinen.

– Katsomolla ei ole ollut oikein minkäänlaista käyttöä enää vuosikymmeniin. Kenttäkään ei enää kovin kummoisessa käytössä ole. Enimmäkseen paikallinen nuoriso ajaa sitä mopoilla ja autoilla ympäri, Heino naurahtaa.

Pihlavan urheilukenttää uhkaa samanlainen kohtalo kuin satoja ellei tuhansia muitakin liikuntapaikkoja ympäri Suomea.

Ne ovat vaarassa jäädä hylätyiksi.

Urheilulehti

Lisää laatujournalismia

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 20/2022. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Suomessa on opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan noin 41 000 rekisteröityä liikuntapaikkaa, joista 72 prosenttia on kuntien omistamia. Liikuntapaikkoihin lasketaan luontopolut, ulkoilupuistot, uimarannat, jalkapallostadionit, mäkihyppytornit kuin tenniskentätkin. Liikuntapaikkoja on Hangosta Nuorgamiin asti.

– Niinhän usein sanotaan, että jokaisessa kunnassa Suomessa on kirkko, kenttä ja osuuskauppa, kertoo Liikuntatieteellisessä Seurassa työskentelevä historiantutkija Jouko Kokkonen.

– Liikuntapaikkojen luku on asukaslukuun suhteutettuna suuri, kuuluu maailman kärkipäähän. Tarkkaa vertailua on vaikea tehdä. Oleellista on, että Suomessa liikuntapaikat ovat kaikkien käytössä.

Maan kattava liikuntapaikkaverkosto on ilmiönä melko tuore. Se alkoi syntyä ja kehittyä vasta 1960-luvun puolella, kun Suomen läpi alkoi virrata liikuntapaikkarakentamisen aaltoja. Liikuntapaikkarakentamisen aikakaudet voidaan Kokkosen mukaan jakaa löyhästi seitsemään eri osaan, ja osin ne limittyvät keskenään.

Ensin rakennettiin yleisurheilukenttiä (1920-80), joita seurasivat mäkihyppymäet (1945-60), maauimalat ja uimahallit (1950-90), valaistut kuntoradat ja liikuntasalit (1970-90), jäähallit (1970-2000), Lapin hiihtokeskukset (1985-2020), golfkentät (1985–2000), tekonurmet ja jalkapallohallit (2000– ) sekä viimeisimpinä yksityiset kuntokeskukset (2000–).

– Padelkenttiä en vielä nostaisi omaksi osiokseen. Odottaisin vielä vähän aikaa, mitä lajin kanssa tapahtuu. Nopeasti nousevia mutta nopeasti laskevia lajeja on ollut niin paljon. Frisbeegolfratojen kohdalla näyttää jo siltä, että ne ovat tulleet jäädäkseen.

Ennen ihmisille suunnattua liikuntapaikkarakentamista areenansa saivat kuitenkin hevoset. Sille oli hyvä syy, sillä maamme historian ensimmäiset urheilusankarit olivat hevosia.

– Raviurheilu kehittyi suomenhevosen jalostustarpeista. Ravit olivat ensimmäisiä kilpailuja, jotka voidaan mieltää urheiluksi. Suomessa käytiin jo 1850-luvulla kilpailuita, joissa oli ennalta määritetty rata ja otettiin myös ajat, jolloin voitiin vertailla ennätyksiä, Kokkonen sanoo.

Historiantutkija Jouko Kokkonen työskentelee Liikuntatieteellisessa Seurassa. Kuva: Mesut Turan / Lehtikuva

Suomen ensimmäisenä liikuntaa varten rakennettuna ympäristönä voidaan pitää Helsingin yliopiston voimistelulaitosta, joka perustettiin 1834.

Raviradat olivat kuitenkin ensimmäisiä, tässä tapauksessa urheilupaikkoja, joita rakennettiin ympäri Suomea. Kesäkuusta 1884 alkaen hevoset saivat Suomessa oman pyhättönsä, kun Helsingin Oulunkylässä avattiin maarata. Myöhemmin raviratoja perustettiin myös muihin merkittäviin suomalaiskaupunkeihin.

Ihmiset eivät omia urheiluareenoita tuolloin vielä tarvinneet.

– Ihmisten väliset kilpailut olivat ennemminkin spontaaneja kisailuja, joita järjestettiin markkinoilla ja kansanjuhlissa. Näissä tempauksissa säännöt vaihtelivat ja ne keksittiin aina paikan päällä. Esimerkiksi pellolla saattoi olla iso kivi ja kilpailu oli sitä, kuka sen jaksoi nostaa.

Ihmisurheilu alkoi yleistyä vuosisadan lähestyessä loppuaan. Isot kaupungit kasvoivat ja vapaa-ajan määrä lisääntyi.

Harjoitus- ja kilpailupaikaksi kelpasi 1900-luvun puolelle asti mikä tahansa riittävän suuri aukea, esimerkiksi koulun piha tai kaupungin tori. Juoksukilpailuja järjestettiin maanteillä, puistoissa tai raviradoilla, joilla Paavo Nurmenkin on tiedetty juosseen.

– Ensimmäinen nykyaikainen urheilukenttä rakennettiin Helsinkiin 1910, kun Eläintarhan kenttä valmistui. Kenttiä rakennettiin aluksi vain isoimpiin kaupunkeihin, osittain rahan puutteen takia.

Suomen ensimmäinen urheilukenttä rakennettiin Helsingin Eläintarhaan. Kuvassa lähtöviivalla Paavo Nurmi. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Valtio näki urheilun hyvänä keinona vahvistaa kansallistunnetta, mistä Hannes Kolehmaisen menestys Tukholman olympialaisissa oli ollut hyvä esimerkki. Toisaalta urheilu oli hyvä tapa houkutella nuoria liittymään seuroihin, jolloin nämä oletettavasti pysyivät loitolla alkoholista.

Liikuntapaikkarakentaminen oli yhtä kuin yleisurheilukenttien rakentaminen, sillä yleisurheilu oli painin ohella suuri menestyslaji.

– Siinä saavutettu menestys toi suomalaisten toivomaa näkyvyyttä. Kansainväliset urheilukisat nähtiin mahdollisuutena tehdä pesäero suomalaisten ja Venäjän hallitseman muun imperiumin välillä. Vähitellen tuli kunnia-asiaksi rakentaa yleisurheilukenttä joka kaupunkiin ja pitäjään. Kentät soveltuivat myös erilaisiin juhlatilaisuuksiin, pesäpalloon ja jalkapalloon.

Poriin oma urheilukenttä rakentui eturintamassa, 1900-luvun alkupuolella.

Porin maalaiskuntaan kuuluneessa Pihlavassa omaa urheilukenttää jouduttiin odottamaan kuitenkin vuosikymmeniä pidempään, aina vuoteen 1939 asti.

Pihlavan ensimmäisen kentän syntytarina on samankaltainen kuin monilla muilla paikkakunnilla. Paikallinen seura oli saatettu perustaa jo aikoja sitten, mutta rahaa kentän rakentamiseen ei ollut.

Apu löytyi paikalliselta tehtaalta, Pihlavan tapauksessa A. Ahlström Oy:ltä. Se luovutti kentälle aluksi maapohjan Rieskalan alueelta ja pitkälti myös tuki sen rakentamista.

– PTU:lla on komea historia yleisseurana. Kaikissa muissa lajeja paitsi koripallossa ja tenniksessä taidettiin seurassa jossain kohtaa urheilla, vuonna 1949 syntynyt Heino muistelee.

Vaikka Heino vitsailee, lajivalikoima oli monipuolinen: Pihlavassa urheiltiin monipuolisesti eri lajeissa painista uintiin ja pöytätennikseen asti. Seuralla oli jopa oma soittokuntansa.

Heinon muistikuvien mukaan seuralla oli parhaimmillaan liki tuhat jäsentä. Urheilijat kulkivat seuran omilla linja-autoilla urheilutapahtumiin ympäri Suomea.

Entisestään vauhtia seuran toimintaan tuli, kun seura muutti Pihlavan urheilukentälle 1961. Menestyslajeja oli myöhempinä vuosikymmeninä kaksi: yleisurheilu ja jalkapallo.

Oli täällä komeita, karnevaalimaisia tapahtumia. Joka peliin oli pikkupoikana pakko päästä.

Pihlavan stadionin pituushyppypaikka on nähnyt parhaat päivänsä. Kuva: Jussi Partanen

– Yleisurheilussa siirryttiin saviradalta tiilimurskalle, mikä oli iso kehitysloikka. Seurassa oli useampia TUL:n kisoissa hyvin menestyneitä urheilijoita 1960-luvulla. Oma ennätykseni oli 800 metrillä 1.59,7, aikanaan TUL:n nuorten Suomen mestaruuden voittanut Heino sanoo.

Toinen menestyslaji, jalkapallo, tuli lajivalikoimaan verrattain myöhään, sillä sitä ei seuran johtoportaassa pidetty aluksi edes urheiluna. Seuran vuosikertomuksessa muistellaan, miten vuonna 1955 jalkapallon ottaminen lajivalikoimaan torpattiin. Kaupunkilaislaji sai Pihlavassa aikaan kuitenkin kovimman buumin.

PTU nousi jalkapallossa Suomi-sarjaan asti. Vanhoissa artikkeleissa puhutaan parhaimmillaan 660 katsojan yleisömääristä ja ”pihlavalaisyleisön merkittävästä tuesta ja kannustuksesta”.

Seuran menestysvuosien tähtipelaaja oli Miikka Toivola, joka on ylivoimaisesti tunnetuin PTU-taustainen urheilija. Toivola valittiin Vuoden jalkapalloilijaksi 1972 ja 1978 ja hän pelasi A-maajoukkueessa komeat 62 ottelua.

Pääkaupunkiseudun lajiväki ihmetteli, kun A-maajoukkueeseen valittiin ensi kerran pelaaja Pihlavasta. Vuosi oli 1967.

– Miikka oli Mäntyluodon Kirin kasvatti, mutta siirtyi PTU:n riveihin nuorena poikana. Olin samanikäinen kuin Miikka. Muistan, miten hänelle eivät koskaan riittäneet seuran omat harjoitukset. Hän oli Pihlavan kentällä potkimassa aina – ennen ja jälkeen harjoitusten.

PTU pelasi kaksi vuotta Suomi-sarjassa vuosina 1968 ja 1969. Joukkue koostui pääosin pihlavalaisista tai muista lähialueen pelaajista.

– Olihan se ihmetyksen aihe jo silloin, miten Pihlavan kokoiselta paikkakunnalta voi pelata joukkue noin korkealla sarjatasolla, vaikka Pihlava oli tuolloin jo liittynyt osaksi Poria. Toivola oli tietenkin ykköstähti, mutta esimerkiksi Valtasen Tapio pelasi myös poikamaajoukkueessa.

Toivola lähti TPS:n riveihin jo kesäksi 1969, eikä PTU:n tuhkimotarina jatkunut enää pitkään. Myös yleisurheilussa menestysvuodet alkoivat olla historiaa.

Pihlavan urheilukenttä alkoi hiljentyä.

– Miehissä menestystä ei 1970-luvulla enää samalla tavalla tullut. Itsekin pelasin silloin seuran edustusjoukkueessa. Yleisurheilussa viimeinen kansallinen kilpailu taidettiin järjestää joskus 1980-luvulla.

PTU säilyi silti kasvattiseurana jalkapallossa pitkälle 1980-luvulle asti.

PTU:n kasvatteja nähtiin myöhemminkin A-maajoukkueessa asti, kun esimerkiksi Jarno Heinikangas ylsi sinne ja pelasi komean uran Veikkausliigassa.

Maailma oli kuitenkin muuttumassa.

Juoksurata on muuttunut mopoilijoiden valtakunnaksi, sammal valtaa alaa ja betoni rapistuu. Näin on käynyt Pihlavan stadionille Porissa. Kuva: Jussi Partanen

Suomalaisista asui 1950-luvun alussa enemmistö maalla. Pari vuosikymmentä myöhemmin oltiin jo kaupungeissa.

Suomi modernisoitui ja vaurastui.

Liikuntapaikkoja oli pitkään rakennettu urheilua varten, mutta ajatusmaailma alkoi muuttua. Yläluokka ja eliitti oli harrastanut liikuntaa oikeastaan aina, mutta 1960-luvulla liikunta laajeni koko kansan arkihuviksi.

Liikuntapaikkoja tarvittiin rutkasti lisää jo senkin takia, kun kaupunkien ympärille syntyi uusia lähiöitä.

Liikuntapaikkojen tietokantaa ylläpitävän Lipas-palvelun mukaan Suomeen rakennettiin 1960-luvulla noin 1 600 liikuntapaikkaa. Vastaava lukema oli 1970-luvulla jo noin 3 300 ja 1980-luvulla noin 6 000. Rakentamista vauhdittivat nousukauden lisäksi muun muassa 1970-luvulla loton ansiosta kasvaneet veikkausvoittovarat.

– Yleisurheilukenttiä rakennettiin yhä, mutta pääpaino alkoi siirtyä muihin liikuntapaikkoihin, Kokkonen kertoo.

– Uimahalleja rakennettiin koko maahan. Niitä pidettiin koko kansan yhteisinä liikuntatiloina ja uimataitoa tärkeänä kansalaisen perustaitona. Opetusministeriön linjaus oli myös se, että valaistut kuntoradat ja monikäyttöiset liikuntasalit saataisiin joka kuntaan. Kevyen liikenteen väyliä ei pidä unohtaa, mutta silloin kyse oli ennemminkin liikenneturvallisuuden parantamisesta kuin liikuntapaikkarakentamisesta.

Töölön Soutustadion on päässyt rapistumaan. Kuva: Antti Hämäläinen / IS

Hieman erilainen, koko maan läpi pyyhkäissyt rakennusaalto, liittyi jäähalleihin.

Jäähallien käyttäjäryhmä oli suppea, eikä luistelu taipunut kansalaisen tarvitsemaksi perustaidoksi, mutta silti jäähalleja rakennettiin 1970-luvulta lähtien aina 2000-luvun alkuun asti lähes kaikkialle. Jopa alle 2 000 asukkaan kuntiin kuten Tarvasjoelle ja Längelmäelle.

– Jääkiekko sai siipiensä alle ilmaa 1960-luvulla ja löi läpi isoissa kaupungeissa. Kunnallispoliittisia päättäjiä oli sen jälkeen helpompi taivutella jäähallirakentamiseen.

Poliittisten kontaktien hankkimista helpotti, ettei jääkiekkoilu ollut sisäisesti jakaantunut esimerkiksi yleisurheilun tai jalkapallon tapaan oikeisto- tai vasemmistoleireihin. Lajiväki myös ymmärsi olosuhteiden merkityksen paremmin kuin muut lajit.

– Jääkiekkoliitto lobbasi hallirakentamista. Se osasi aktiivisesti ajaa etujaan ja kertoa tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Jäähallirakentamista ei pysäyttänyt edes 1990-luvun lama, kun muu liikuntapaikkarakentaminen osin pysähtyi.

Maahan oli lamasta huolimatta ehtinyt syntyä koko maan kattava liikuntapaikkaverkosto.

– Vahva aluepolitiikka oli yksi syy, miksi näin oli. Aika oli otollinen, kun pienetkin kunnat toteuttivat erittäin pienellä omarahoituksella erilaisia hankkeita, Kokkonen selventää.

– Silloin myös ajateltiin, että liikuntapaikoilla voidaan ehkäistä muuttotarpeita. Itse asiassa monissa Itä- ja Pohjois-Suomen keskisuurissa kunnissa maaltapako 1970-luvulla hidastui ja 1980-luvulla pysähtyi. Maatalouden uusi rakennusmuutos 1990-luvulla kuitenkin käänsi kelkan ja vahvisti muuttoliikettä kaupunkeihin.

Olympiastadionin remontti oli kuluiltaan urheilupaikkakunnostamisen huipentuma Suomessa. Kaikkiin kohteisiin varat eivät riitä. Kuva: Seppo Kärki / IS

PTU:n toimisto Pihlavan kaupunginosassa Porissa. Seurassa on yhä 700 jäsentä. Kuva: Jussi Partanen

Kerrostalokaksio, hinta 19 000 euroa.

Porin Pihlavassa on mahdollisuus edullisille kerrostalokaupoille. Niitä piisaa alueen 1970-luvun alussa rakennetuissa kerrostaloissa useampia.

Asuntojen hinta kertoo paljon muustakin. Aikanaan elinvoimainen, rautatien varrella ja satamien läheisyydessä sijainnut ja lähialueen tehtaista vaurautta saanut kaupunginosa on hiljentynyt. Palvelut ovat lähteneet ja koulut kadonneet. Pihlavan keskustassa on kauppa, pari kebabravintolaa ja yksi ravitsemusliike. Katukuvassa näkyvä väestö on ikääntynyttä.

Porin kaupungin tilastojen mukaan Pihlavassa asui vuonna 2017 alle 1 400 asukasta. Vuoden 1960 taajamarajauksen mukaan Porin maalaiskunnan Pihlavassa oli 2 806 asukasta.

Liikuntapaikan rapistuminen kertoo aina yhteiskunnan muutoksista.

Se kertoo koko alueen näivettymisestä: Ensiksi katoavat asukkaat, jonka jälkeen seurakin ajautuu usein ongelmiin. Lopulta rapistuu liikuntapaikka, jolla ei ole enää käyttäjiä.

– Monissa tapauksissa se on varmasti juuri tuolla tavalla. Toki kyse voi olla myös liikuntakulttuurin muutoksesta. On tullut uusia lajeja ja ihmisten liikkumisen tavat muuttuvat, sanoo Kuntaliiton liikuntapalveluiden erityisasiantuntija Mari Ahonen-Walker.

Tuloksena on joka tapauksessa vähälle käytölle jäävä liikuntapaikka, josta myöhemmin tulee hylätty liikuntapaikka.

Kuinka paljon tällaisia liikuntapaikkoja Suomessa on, sitä voi vain arvioida.

Paljon niitä kuitenkin on.

Suuntaa voi hakea Jyväskylän yliopiston ylläpitämästä Lipas-palvelusta. Se antaa ”yleisurheilupaikat ja -kentät” -haulla yhteensä 800 tulosta. Suomen Urheiluliitto arvioi, että Suomessa on 250 yleisurheiluun soveltuvaa kenttää, sillä se laskee mukaan vain päällystekentät. Jalkapallokenttiä ei palvelussa voi suoraan hakea, mutta haku ”palloilukenttä” sen sijaan tuo liki 5 000 tulosta. Palloliitosta kerrotaan, että heidän laskujensa mukaan Suomessa on noin 2 500 jalkapallokäyttöön soveltuvaa kenttää. Näistä noin 500 on tekonurmikenttiä.

Olemassa olevien kenttien kuntoa voi arvioida korjausvelan perusteella. ”Liikunnan talous 2018” -selvityksessä todettiin, että lähes kahteen kolmannekseen (60 prosenttia) liikuntatilojen pinta-alasta kohdistuu korjausvelkaa. Samassa raportissa todettiin kuntien käyttävän vuositasolla liikuntapaikkainvestointeihin hieman yli 260 miljoonaa euroa.

– Korjausvelka on itsessään mittava. Selvityksessä haarukka oli 680–1 350 miljoonaa euroa. Arviointi on hankalaa, sillä summa on kiinni siitä, kunnostettaisiinko liikuntainfra vastaamaan alkuperäistä kuntoaan vai nykystandardien mukaiseksi, Ahonen-Walker kertoo.

– Korjausvelan määrän kehitystä on vaikea suoraan arvioida, sillä infran tilanne kehittyy jatkuvasti. Korjaaminen ja uusien olosuhteiden rakentaminen pienentävät tietenkin osaltaan sitä, mutta toisaalta osa infrasta vanhenee edelleen ja listalle tulee uusia korjauksen tarpeessa olevia kohteita. Kehityssuunta on myös kiinni siitä, kuinka tiukasti ylläpidettävät kohteet rajataan jatkossa.

Todellisuudessa luku voi olla pienempikin, koska kaikkia kunnostusta kaipaavia liikuntapaikkoja ei ole järkeä kunnostaa entiselleen.

Mäkihyppytornit ovat tästä ehkä selkein esimerkki.

– On ilmeistä, ettei kaikille liikuntapaikoille ole enää käyttöä siinä määrin kuin aiemmin.

Korjausvelka on itsessään mittava. Selvityksessä haarukka oli 680–1 350 miljoonaa euroa.

Megatrendit määrittivät myös liikuntapaikkarakentamisen tulevaisuutta. Ennen puhuttiin urheilusta, sitten liikunnasta ja urheilusta. Nykyisin urheilusta, liikunnasta, liikkumisesta ja istumisen vähentämisestä.

– Liikuntainfra on monipuolinen kokonaisuus. On luontoympäristö ja rakennettu ympäristö: luontoympäristöön kuuluvat esimerkiksi metsät ja luontopolut. Rakennettua ympäristöä ovat muun muassa konkreettiset liikuntapaikat, kentät sekä hallit ja liikkumista tukeva yhdyskuntarakenne eli esimerkiksi kevyen liikenteen väylät. Lähiliikuntapaikat kuuluvat sekä luontoympäristöön että rakennettuun ympäristöön. Kunta vastaa näistä kaikista, Ahonen-Walker kertoo.

Väestön ikääntyessä liikkumisen mahdollistaminen, saavutettavuus ja esteettömyys tulevat koko ajan entistäkin tärkeämmiksi asioiksi.

– Tulevien vuosien liikuntapaikkarakentamista ohjaavat nämä asiat aiempaa vahvemmin. Kunnissa täytyy tehdä strategista suunnittelua pitkällä aikajänteellä, mihin suuntaan väestö kehittyy ja minkälaisia liikuntapaikkoja asukkaille tarvitaan.

Pihlavan kentän pääkäyttäjiä ovat nykyisin PTU:n muutama jalkapallojuniorijoukkue ja porilainen rugbyseura. Kuva: Jussi Partanen

Porin liikuntapaikkainsinööri Timo Lehtimäki on viime vuosien aikana joutunut pohtimaan juuri näitä asioita useaan otteeseen.

Keskusta-alueen kentät ovat täynnä harjoittelijoita iltamyöhään asti, mutta kaupungin laitamilla oleville nurmikentille ei pelaajia enää riitä.

– Meillä liikuntapaikan oletettu käyttöaste määrittelee sen hoitotasoa. Tuntuu siltä, että resurssit liikuntapaikkojen hoitoon pienenevät vuosi vuodelta. Se tarkoittaa väistämättä sitä, että on tehtävä kompromisseja liikuntapaikkojen kunnossapidossa, Lehtimäki sanoo.

Toisinaan on tehtävä päätös, että jotain liikuntapaikkaa ei enää hoideta. Mitä sitten tapahtuu?

Mäkihyppytorneja on purettu ympäri Suomea, osin niiden vaarallisuuden takia. Monien muiden liikuntapaikkojen kohtalo on erilainen. Niille ei tapahdu muuttotappioalueilla kenties yhtään mitään.

Palloilu- ja yleisurheilukentät kasvavat hitaasti umpeen ruohosta ja sammaleesta. Kyläkoulujen liikuntasalit pysyvät kiinni lukittujen ovien takana ja rapistuvat hitaasti yhdessä entisten koulurakennusten kanssa.

Pihlavan urheilukenttä on keväisessä auringonpaisteessa karun kaunis.

Siitä huokuu loistokas historia, mutta myös lohduton tulevaisuus. Kentän pääkäyttäjiä ovat nykyisin PTU:n muutama jalkapallojuniorijoukkue ja porilainen rugbyseura.

– Kenttä on aika turha, jos sille ei ole käyttäjiä. Vaikea nähdä isoa muutosta tulevaisuudessa, Markku Heino murehtii.

– Katsomolla ei ole ollut oikein minkäänlaista käyttöä enää vuosikymmeniin, Markku Heino kertoo. Kuva: Jussi Partanen

Seuran tulevaisuudesta hän ei kuitenkaan ole huolissaan. PTU:lla on yhä noin 700 jäsentä, joista osa on tosin vain kannatusjäseniä.

– Seura ei ole mihinkään kuolemassa, mutta sen lajit saattavat vaihtua. Paini oli joskus tärkeä laji, mutta niin vain sekin hiipui, kun tuli jalkapalloa ja muita uusia lajeja. Nyt pelataan salibandyä, joka on tämän ajan juttu.

Maailma muuttuu – ja liikuntakulttuuri siinä mukana.

Ajankuvaa edustaa, että lähes aina autiona seisovasta Pihlavan urheilukentästä ei tarvitse mennä kuin muutaman kilometrin päähän, niin nuoria ja innokkaita liikkujia riittää jonoksi asti – säästä ja kellonajasta riippumatta.

Siellä muutaman kilometrin päässä on frisbeegolfkenttä.

Source Link is.fi