Banner Before Header

”Suomen-poikien” karu kohtalo Neuvostoliitossa ei jättänyt Taimi Komulaista rauhaan – syntyi elokuva, jonka sankareista on Virossa elossa enää viisi

Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa Ukrainaan, yksi vähiten yllättyneistä oli virolainen Lembit Kaselaan, 98, joka taisteli jatkosodassa Suomen puolella Neuvostoliittoa vastaan. IS tapasi Kaselaanin vastikään Tallinnassa, jossa ensiesitettiin Taimi Komulaisen tuore dokumentti Suomen-pojista.

Tallinna, Viro

Kun Vladimir Putin määräsi Venäjän joukot hyökkäämään Ukrainaan helmikuun 24. päivänä, moni Suomessakin yllättyi pahanpäiväisesti.

Tallinnassa asuva Lembit Kaselaan, 98, ei sen sijaan yllättynyt. Kaselaan on yksi niin kutsutuista ”Suomen-pojista”, joka koki Virossa ensin neuvostomiehityksen vuonna 1940 ja lähti sitten 1943 uhkarohkealle matkalle Suomenlahden yli taistellakseen jatkosodassa Suomen puolella Neuvostoliittoa vastaan.

Lembit Kaselaanin mukaan Venäjän temperamentti on sellainen, että epävarmuus on aina olemassa. Kaselaanin seurana Suomen suurlähetystössä oli hänen tyttärensä Lembe Rohuväli. Kuva: Arja Paananen

IS tapasi Kaselaanin vastikään Tallinnassa, jossa hän osallistui Suomen suurlähetystön vastaanotolle yhdessä Lembe-tyttärensä kanssa.

– Isä on sanonut meille viime aikoina joka ilta, että ei tämä Ukrainan sota ole mikään ihme. Hänen mukaansa Venäjällä on semmoinen temperamentti ja tyyli, että epävarmuus on olemassa koko ajan, Lembe Rohuväli kertoi ja isä-Lembit nyökkäili vieressä.

Lembit Kaselaan on viimeisiä ”Suomen-poikia”, sillä heitä on Virossa tiettävästi elossa enää viisi. Muualla maailmalla heitä on elossa vielä kymmenkunta.

Kun Kaselaan oli tulossa täysi-ikäiseksi 1940-luvun alussa, hän joutui vaikean paikan eteen. Uhkaamassa oli joutuminen joko Neuvostoliiton puna-armeijaan tai Saksan armeijaan sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoa vastaan 1941.

Fakta

Virolaisen vapaaehtoisrykmentin upseerioppilaat marssilla taisteluharjoituksiin Käkisalmen maastossa. Kuva: SA-kuva

Suomen-pojat eli Soomepoisid

  • Suomen-pojiksi kutsutaan virolaisia nuoria miehiä, jotka pakenivat Suomeen ja liittyivät Suomen puolustusvoimiin vapaaehtoisiksi jatkosodassa (1941–44). He eivät halunneet tulla pakkovärvätyiksi Saksan armeijaan, joka ryhtyi toimeenpanemaan kutsuntoja miehittämässään Virossa kevättalvella 1943.

  • Virolaisista muodostettiin jalkaväkirykmentti 200 (JR 200). Rykmentti osallistui muun muassa Karjalankannaksen suurhyökkäyksen torjuntataisteluihin 1944 kesä-heinäkuussa.

  • Virolaisia vapaaehtoisia oli jatkosodassa noin 3 400, ja heistä kaatui Suomen riveissä noin 200. Viroon heistä palasi runsaat 1 900 miestä. Ruotsiin, Kanadaan ja muualle länteen siirtyi runsaat 1 200. Suomeen jäi reilut 160 miestä.

  • Kun Neuvostoliitto valtasi aiemmin miehittämäänsä Viroa takaisin itselleen saksalaisilta, kotiinsa palanneet Suomen-pojat onnistuivat pysäyttämään neuvostodivisioonan hyökkäyksen kolmeksi viikoksi Tarton rintamalla loppukesästä 1944. Pysäytys oli merkittävä, sillä sinä aikana noin 80 000 virolaista saatiin evakuoitua Pohjois-Virosta turvaan Neuvostoliiton toimeenpanemilta teloituksilta, kyydityksiltä ja pakkotyöltä.

  • Neuvostoliitto kohteli Suomen-poikia ankarasti, mikäli heidän menneisyytensä paljastui. Tavanomaisin rangaistus oli pakkotyö vankileirillä Siperiassa, mutta myös kuolemanrangaistuksia langetettiin. Osa Suomen-pojista jatkoi taisteluaan Viron neuvostovaltaa vastaan metsiin kätkeytyneinä sisseinä eli metsäveljinä.

  • Suomessa valtiollinen poliisi eli Valpo joutui jatkosodan jälkeen kommunistien käsiin ja alkoi vangita Suomeen jääneitä virolaisia. Liittoutuneiden valvontakomissio eli käytännössä Neuvostoliitto vaati Suomea luovuttamaan ”maanpetturit”, ja Suomi taipui tottelemaan.

  • Kun Elisabeth Rehn oli puolustusministerinä, hän vaikutti siihen, että Suomen valtio maksoi Suomen-pojille kertakorvauksena 2 000 markkaa 1993. Sittemmin Suomi on kustantanut heille myös kuntoutusta ja maksanut rintama-avustusta.

Huonoista vaihtoehdoista Kaselaan valitsi omasta näkökulmastaan vähimmän huonon ja lähti salamyhkäisesti Suomenlahden yli Suomeen vuonna 1943. Siinä vaiheessa Viron miehittäjä oli Saksa, joten jos Kaselaan olisi jäänyt alkumatkastaan kiinni saksalaisille sotilaille, häntä olisi pidetty karkurina.

Suomi oli puolestaan jatkosodan aikana Saksan liittolainen, joten Suomessakin kesti jonkin aikaa käsittää, kuinka virolaisiin nuoriin vapaaehtoistarjokkaisiin pitäisi suhtautua. Kun kävi ilmi, että Saksa ei vastustanut heidän liittymistään Suomen armeijaan, syntyi sittemmin nimellä Suomen-pojat tunnettu ilmiö.

Suomi sai jatkosodassa lopulta avukseen yhteensä liki 3 400 virolaista, joista muodostettiin jalkaväkirykmentti 200. Heillä itsellään oli tavoitteenaan myös halu saada Suomesta sotilaskokemusta, jotta Viro voisi käydä heidän johdollaan itsenäisyystaisteluun. Kun Saksa vetäytyi Virosta 1944, osa Suomen pojista yrittikin taistella vielä epätoivoisesti neuvostomiehittäjää vastaan, mutta turhaan.

Virolaisista vapaaehtoisista muodostetun tykkikomppanian lähtö Huuhanmäen Panssarikoulutuskeskuksesta kuvattuna 10.6.1944. Lähtökatselmuksen suoritti koulutuskeskuksen päällikkö majuri Vuontela. Kuva: SA-kuva

Viroksi Suomen-poikia kutsutaan nimellä ”Soomepoisid”. Virolainen vapaaehtoinen kuvattuna harjoittelemassa 6. kesäkuuta 1944 Huuhanmäellä. Kuva: SA-kuva

Kun Lembit Kaselaan palasi jatkosodan päätyttyä Viroon, hän onnistui aluksi salaamaan Suomen-menneisyytensä. Neuvostovallanpitäjät saivat sen kuitenkin lopulta selville ja seurasi vangitseminen Patarein vankilaan sekä vankileirikomennus Siperiaan. Vapaaksi Kaselaan pääsi vasta 1953 Josif Stalinin kuoleman jälkeen.

– Kun minä olin nuori, isä ei uskaltanut puhua edes meillä oman perheen sisällä menneisyydestään Suomen-pojissa ennen kuin joskus vuosina 1991–92. Vasta silloin sain itsekin tietää isäni kohtalosta, Lembe Rohuväli kertoi.

– Meille paljastui silloin myös, että meidän naapurissamme samassa talossa asui toinenkin Suomen-poika, jonka etunimi oli niin ikään Lembit. Edes nämä miehet eivät olleet puhuneet keskenään siitä asiasta mitään, sillä pelko oli koko ajan läsnä neuvostovallan aikana.

Dokumenttielokuvan tekeminen oli Suomessa poliisina työskentelevälle Taimi Komulaiselle täysin uusi kokemus. Virossa syntyneenä hän koki velvollisuudekseen tallentaa Suomen-poikien muistot. Kuva: Arja Paananen

Suomessa poliisina työskentelevää Taimi Komulaista, 57, Suomen-poikien tarina on kiehtonut nuoresta pitäen.

Komulainen on nykyisin yksinomaan Suomen kansalainen ja naimisissa suomalaisen miehen kanssa, mutta nuoruutensa hän vietti Neuvosto-Virossa. Niiltä ajoilta hän muistaa ihmisten pelon puhua sekä syytökset, joiden mukaan jopa hänen oma isoisänsäkin olisi ”taistellut väärällä puolella”.

– Luulin ensin, että isoisänikin olisi ollut Suomen-poika, mutta sain sittemmin selville, että hän oli ollut Viron legioonassa ja mobilisoituna myös Saksan armeijaan. Mutta heistä kaikista sanottiin Neuvostoliiton aikana, että he olivat taistelleet väärällä puolella, Komulainen kertoo.

Sattuma sai Komulaisen kiinnostumaan Suomen-poikien kohtaloista, kun hän asettui suomalaisen miehensä kanssa asumaan Kuhmoon.

Ensin Komulainen tajusi, että juuri Kuhmossa oli taistellut ja kaatunut ensimmäinen virolainen talvisodan vapaaehtoinen. Sitten perheen uuden kotitalon tontilla olleesta varastosta löytyi nippu vanhoja rakkauskirjeitä, joiden saajaksi paljastui entinen Suomen-poika, nyt jo edesmennyt eläinlääkäri Heino Soosalu.

– Muistaakseni Tommy Tabermann on sanonut, että ihminen on elossa niin kauan kuin on joku, joka muistaa hänet. Silloin minun mielessäni lähti muhimaan ajatus, että Suomen-poikien kohtalon ei saa antaa unohtua koskaan, vaan haluan kertoa heistä esimerkiksi omille lapsilleni, Komulainen kuvailee.

Virolainen Henri Nõmm, 33, toimi dokumenttielokuvan ohjaajana ja leikkaajana. Hän kuuluu itse siihen sukupolveen virolaisia, joille koko Suomen-poikien tarina on ollut tähän asti tuntematon. Taimi Komulaisen apuna haastattelujen teossa toimi puolestaan etnografin taustan omaava virolainen Taisto Raudalainen (oik). Kuva: Arja Paananen

Elokuussa 2018 Komulainen teki jo ensimmäisen tempauksensa Suomen-poikien hyväksi, kun hän souti virolaisen poliisiveljensä Arvo Ivanovin kanssa Suomenlahden yli ja keräsi heille rahalahjoituksen sponsoreilta. Soutumatkassa oli mukana aimo annos symboliikkaa, sillä osa Suomen-pojista joutui tulemaan Virosta Suomeen soutamalla tai ainakin vimmatusti äyskäröimällä, sillä salakuljettajiksi pestattujen kalastajien ja pirtukauppiaiden laivat eivät aina kestäneet matkalla loppuun asti.

Soutumatkan jälkeen syntyi idea dokumentista, johon olisi haastateltu lyhyesti myös muutamia Suomen-poikia. Kävi kuitenkin niin, että nälkä kasvoi syödessä ja Komulainen päätyi tekemään yhdessä tiiminsä Taisto Raudalaisen ja Henri Nõmmen kanssa haastattelut 90 minuutin mittaiseen dokumenttiin nimeltä Kiiluvees – Vanavedessä. Väliin tuli myös hankala korona-aika: osa sovituista haastatteluista oli pakko perua ja jotkut jo haastatelluista Suomen-pojista ehtivät menehtyä ennen projektin valmistumista.

Suomen-poikia odotti jatkosodan jälkeen karu kohtalo. Osa onnistui salaamaan Suomi-menneisyytensä viranomaisilta loppuun asti, mutta osa surmattiin tai vangittiin jopa 10–15 vuodeksi.

Jotkut mobilisoitiin puna-armeijaan ja jotkut päätyivät vetäytymään saksalaisten mukana, mutta joutuivatkin niin kutsuttuun ”Tshekin helvettiin”. Tshekkiläiset partisaanit kiduttivat ja surmasivat vangiksi ottamiaan virolaisia toukokuussa 1945, vaikka suurin osa heistä oli pakotettu vasten tahtoaan Saksan riveihin.

Osa Suomen-pojista jäi loppuelämäkseen Suomeen ja osa hakeutui turvaan Ruotsiin tai Kanadaan uskaltamatta palata enää koskaan synnyinseuduilleen.

Hans Karro ehti antaa haastattelun dokumenttiin ennen menehtymistään. Kuva: Kiiluvees

Nyt jo edesmennyt Viktor Preiman nähdään myös dokumentissa. Kuva: Kiiluvees

Virossa asuva Oliver Tamsalu on yksi dokumenttiin haastatelluista Suomen-pojista. Hän kertoo elokuvassa muun muassa kokemuksistaan niin kutsutussa ”Tshekin helvetissä”. Kuva: Kiiluvees

Komulaisen tuottamassa dokumentissa Suomen-pojat saavat kertoa omasta kohtalostaan nyt vapaasti sen, minkä he haluavat tuoda esille.

Varsinaisia taisteluita harva haluaa muistella, mutta myöskään katkeruutta ei nouse esille, vaikka esimerkiksi virallinen Suomi pystyi kiittämään heitä rahallisin avustuksin vasta Neuvostoliiton kaaduttua. Nyt kun Viro on jälleen itsenäinen, nykypolven on helppo nähdä, että näitä miehiä ajoi isänmaallisuus eivätkä he koskaan itse ajatelleet taistelleensa ”väärällä puolella”, vaikka joutuivatkin vaikenemaan vuosikymmeniksi.

– Joku heistä sanoikin meille, että nyt minä puhun ilman mitään pidäkkeitä, kun kaikki ilmiantajat ovat jo kuolleet, Komulainen kuvailee.

Komulaisen toiveena on, että hänen dokumenttinsa pääsisi Virossa ja Suomessa esimerkiksi koulujen opetusmateriaaliksi ja mahdolliseen laajempaan levitykseen festivaaleille tai televisioon. Tiimillä on mahdollisuus tehdä elokuvasta myös lyhyempi versio, mikäli sellaiselle ilmaantuu tilausta.

SA-kuvan arkistosta löytyy joitakin kuvia ”Suomen-pojista” eli virolaisista sotilaista, jotka taistelivat Suomen puolesta jatkosodassa. Kuvassa on vapaaehtoinen tykkikomppania marssimassa taisteluharjoituksessa kesäkuussa 1944. Kuva: SA-kuva

Kuva on virolaisen vapaaehtoisen tykkikomppanian taisteluharjoituksesta kesäkuulta 1944 Huuhanmäeltä. Kuva: SA-kuva

Kun elokuva ensiesitettiin vastikään Tallinnan Sõprus-teatterissa, yksi jos toinenkin katsoja pyyhki kyyneleitä silmistään. Vaikka haastattelut on tehty ennen Ukrainan uuden sodan alkamista, niitä katselee nyt aivan uusin silmin. Muutamista Suomen-poikien kommenteista kuultaa myös läpi, että osa heistä osasi jo aavistella uuden sodan uhkaa.

Ensiesityksessä paikalla oli myös entinen Suomen-poika Jaanus Jahilo, 97, joka kävi varta vasten kiittämässä Komulaista näytöksen jälkeen lavalla Anne-tyttärensä tukemana. Komulaiselle se oli liikuttava hetki, sillä hänen tavoitteenaan oli saada dokumentti valmiiksi niin, että edes jotkut Suomen-pojat olisivat vielä elossa sen nähdäkseen.

Jahilon perheessä sota on jälleen läsnä joka päivä, sillä Jaanus haluaa pysyä ajan tasalla Ukrainan tapahtumista.

– Me katsomme joka aamu uutisia isän kanssa ja toivomme, että Ukrainan sota olisi pian ohi. On kauheaa, että isän piti vielä tämäkin nähdä, tytär Anne Proos sanoi.

Suomen Viron-suurlähettiläs Timo Kantola (vas) oli läsnä Kiiluvees – Vanavedessä -dokumentin ensinäytöksessä Tallinnassa. Hän vaihtoi tapahtumassa myös muutaman sanan Jaanus Jahilon (oik) kanssa. Kuva: Arja Paananen

Inkeriläisiä sukujuuria omaava Komulainen tajusi dokumentin teon aikana lisää myös siitä, kuinka Suomen-poikien kohtalo on sivunnut hänen omaakin elämäänsä. Hänelle selvisi yllättäen, että hänen koulunsa rehtori Hans Makkus oli ollut myös Suomen-poika – ja samalla valkeni syy erääseen episodiin, jossa rehtori oli osoittanut erikoista myötämielisyyttä Komulaiselle.

– Olin 10-vuotias, kun lauloin Neuvostoliiton pakkasukkojuhlassa suomen kielellä ”Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella”. Jouduin siitä koulussa apulaisrehtorin ankaraan puhutteluun, mutta rehtori tuli sitten ja pelasti minut. Hän vain kysyi, mistä olin laulun oppinut ja sanoi sitten lempeällä tyylillään, että ”sovitaanpas nyt, että näitä ei koulussa lauleta”.

Suomenkieliseen joululauluun sisältyi Neuvosto-Virossa kaksinkertainen rike: joulua ei ollut lupa juhlia kommunistivaltiossa eikä suomi olisi saanut olla laulukielenä. Rehtori ei koskaan paljastanut julkisesti omaa Suomen-pojan taustaansa ja nyt hänkin on jo edesmennyt. Komulaisen mielessä hän elää silti yhä.

Source Link is.fi