Banner Before Header

Suvi Kerttulan kolumni: Happaman naisen nahoissa

Nuorena ihmettelin työpaikalla yli viisikymppisiä happamia naisia.

Niitä, joiden naama oli usein kuin sitruuna. He ärähtelivät ja lähes huusivat mennessään.

Mikä heillä on, mietin. Yritin turhaan kesyttää heitä.

Nyt olen itse samanikäinen ja olisi paljon puhuttavaa. Haluaisin sanoa: minä niin ymmärrän teitä. Vanhenevan naisen osa ei ole helppo. On kremppaa ja vaihdevuodet. Hiki valahtaa otsalle. Ärsyttää kaikki.

Viidenkympin korvilla monen naisen elämässä on luopumisen aika. Lapset ovat usein jo omillaan. Oman miehen kanssa ei ole aina kovin kummoista. Työkuvioissa kohtaa ensimmäisen kerran ikärasismin. Tajuaa, että ura ei enää tästä etene. On loppusijoituspaikassa – jos on niin onnekas, ettei kohta näytetä jo ovea.

Jokainen sukupolvi kokee samat vaiheet.

Ensin on työpaikan kuopus, nuori innostunut tyttö. Sitten huomaa, että vuodet ovat menneet ja istuu nurkassa kirjoittamassa vanhoista ajoista, koska muistaa ne parhaiten.

Yhtäkkiä on se ”vähän iäkkäämpi nainen”, jolle kesätoimittaja sanoo, että sä olet se, joka kirjoittaa vanhoista ihmisistä.

Yhtäkkiä on se ”vähän iäkkäämpi nainen”, jolle kesätoimittaja sanoo, että sä olet se, joka kirjoittaa vanhoista ihmisistä.

Jokainen sukupolvi löytää itsensä vuorollaan samasta tilanteesta. Isoäitini hoiti pitkään 90-vuotiasta anoppiaan. Me lapset kävimme sairaalassa laulamassa ja viemässä mammalle termospullossa kahvia – ymmärtämättä, miten värikkään elämän sisällissodan nähnyt mamma oli kokenut.

Sitten äitini hoiti omaa äitiään. Kuunteli samat, joskus vähän tylsät jutut. Niin puheenaiheille käy, kun elämänpiiri pienenee. Nyt olen itse se, joka hoitaa vanhaa äitiä. Puheenaiheemme ovat pieniä. Naapuritalon nainen käy usein parvekkeella. Mihin aikaan posti tulee. Huomenna sataa.

Suru tulee jokaisen sukupolven kohdalle. Nuoruudenystävä on tilanteessa, jossa elinaikaa saattaa olla enää pari vuotta. Olemme kasvaneet toisiamme tukien ujoista tytöistä omanarvontuntoisiksi naisiksi. Sen tuen arvon ymmärtää nyt.

Ymmärtää myös, miten arvokasta tavallinen arki on. Nuorena haluaa jännitystä ja maailmalle, vaikka siellä saa siipeensä.

Elämä on oikeasti pienissä arjen hetkissä. Tulee kotiin, keittää kahvit ja nauttii.

Keski-ikäisenä tavoittaa hyvin tunnelman Edith Södergranin runossa Ei mitään.

”Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään, ja kaikki on niin kuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot. Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa, on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri tai palmu ja leudompi tuuli – ja siinä kaikki.”