Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja erityisesti kiristynyt tilanne Ukrainan rajoilla sai koronapandemian rinnalla odotetusti pääosan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheessa. Presidentti korosti, että erimielisyyttä asioissa ei pidä kavahtaa. Hän kuitenkin toivoi, ettei Suomen turvallisuudesta tulisi repivän eripuran lähdettä.
– Suomessa on käyty vilkkainta turvallisuuspoliittista keskustelua miesmuistiin. Niinistö antoi tukensa sille, että Suomessa käydään keskustelua turvallisuuspoliittisista kysymyksistä, kunhan keskustelu ei ole repivää ja kaikkia osapuolia kuunnellaan, arvioi vanhempi tutkija Matti Pesu Ulkopoliittisesta instituutista
Pesun mielestä Niinistö ei enää pyrkinyt kitkemään Nato-keskustelua, toisin kuin hänen on aiemmin katsottu tekevän.
Tampereen yliopiston tutkimusjohtajan Hanna Ojasen mielestä Niinistö olisi voinut avata enemmän huoltaan siltä kannalta, mitä se voisi eri tilanteissa tarkoittaa.
– Niinistö piti tärkeänä yrittää ymmärtää niitä, jotka ajattelevat eri tavalla, sillä jos ei yritetä ja jos eripura syvenee, siitä voi tulla maalle isompi ongelma kuin itse asiasta.
Lue lisää: Kommentti: Presidentti Niinistön mukaan yksi asia uhkaa Suomea enemmän kuin korona ja Venäjä
Ojanen uskoo, että ihmiset olisivat kuunnelleet mielellään pidemmän puheen, jossa olisi avattu ja selitetty presidentin ajatuksia enemmän.
– Syntyisi vähemmän tulkintaa siitä, mitä mikäkin lause mahtoi tarkoittaa. Kaikki olisivat saaneet tästä enemmän irti.
Myös Pesun mielestä lähitulevaisuudessa olisi tilausta pidemmälle Suomen asemaa luotaavalle ulkopoliittiselle linjapuheelle, kunhan nähdään, mihin tämänhetkinen jännittynyt tilanne johtaa.
Pesu arvioi Niinistön tuoneen puheessaan selvästi esille Venäjän ukaasit ja sen, että ne eivät ole Suomen intressien mukaisia.
– Tämä oli aika painava viesti, hän arvioi.
Ojanen puolestaan katsoo Niinistön olleen maltillinen ja lyhytsanainen puhuessaan kansainvälisestä tilanteesta ja etenkin Venäjän roolista siinä.
– Avainkohta ehkä tässä oli se, kun hän korosti malttia, vastuullisuutta ja dialogia. Tästä voi tulkita epäsuoran Venäjän kritiikin, jos haluaa. Näkisin itse, että siitä tässä on kysymys, että on todella vastuutonta tällaisessa maailmantilanteessa Venäjän ajaa omia etujansa muiden kustannuksella.
Ojanen olisi toivonut Niinistön sanovan myös jotakin demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Sekin olisi voinut hänen mielestään toimia epäsuorana kommenttina Venäjän huolestuttavasti voimistuvaan autoritaarisuuteen.
EU:n rooli tuli Ojasen mielestä puheessa esiin yllättävänkin suoraan ja särmikkäästi. Niinistö sanoi, että EU:sta tuli kriisissä asianosainen, kun sen jäsenmaiden – Suomi ja Ruotsi mukaan luettuna – suvereniteettia on kyseenalaistettu. Presidentti myös totesi, ettei EU saa tyytyä vain ”pakotekoordinaattorin” rooliin”.
Ojasen mielestä se oli mielenkiintoista, mutta puheesta jäi puuttumaan, mitä EU:n sitten pitäisi tehdä ja voisiko Suomi asiaa jotenkin edistää.
Tutkijat eivät ole huomanneet toistaiseksi selkeää kahtiajakoa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomessa. Ojasen mielestä politisoitumista asiassa alkaa kuitenkin vähitellen tapahtua.
Keskustelua ei tarvitse hänen mielestään arastella, mutta toisaalta nykymaailman turvallisuuspoliittisia keskusteluja pystytään trollailemaan ja ohjailemaan eri tavalla kuin ennen, mikä voi tutkijan mielestä tehdä niistä hallitsemattomampia.