Banner Before Header

Uiguurit törmäsivät Kiinan modernisaatioon

Läntisessä Kiinassa asuvien uiguurien kohtalo on noussut viime vuosina esiin mediassa. Jopa 1–3 miljoona uiguuria yhteensä 11 miljoonasta on joutunut uudelleenkoulutusleireille. Uiguurien kotimaa, Xinjiangin maakunta, on muuttunut valvontayhteiskunnaksi.

Turkinsukuisten uiguurien kulttuuri on lähellä muita Keski-Aasian muslimikansoja. Heitä on alle sadasosa Kiinan 1,4 miljardista asukkaasta. Miksi he sitten ovat kivi Kiinan kansantasavallan valtavassa kengässä?

Vielä 1990-luvun alussa Xinjiang oli selvästi uiguurienemmistöinen. He puhuivat uiguuria, elivät kulttuurinsa perinteiden mukaan ja tunnustivat avoimesti islamia.

Yhteiselo keskusvallan kanssa ei ollut aina sopuisaa, mutta uiguurien kotimaa ja heidän olemassaolonsa uiguureina eivät olleet aiemmin uhattuina.

Kiinan kansantasavalta oli liian kehittymätön kolonisoidakseen täydellisesti Xinjiangin – tai Itä-Turkestanin, kuten uiguurinationalistit maataan kutsuvat.

Vedenjakajana 1990-luku

Antropologi Sean R. Roberts on tutkinut uiguureja 1990-luvun alusta lähtien. Hän pitää tuota vuosikymmentä vedenjakajana uiguurien ja Kiinan valtion suhteiden historiassa.

Tuolloin Kiinalla oli Robertsin mukaan mahdollisuus purkaa Xinjiangin kolonisaatio. Tämä olisi edellyttänyt 1980-luvun suvaitsevamman vähemmistöpolitiikan jatkamista. Tuolloin uiguurien kulttuuriset ja uskonnolliset oikeudet olivat lisääntyneet.

Kiina valitsi toisin, ja vähemmistöjen kohtelu tiukentui. Neuvostoliiton romahtaminen ja Kiinan sisäinen levottomuus saivat Kiinan suhtautumaan vähemmistöjen autonomiaan kriittisemmin. Kommunistista puoluetta painoi pelko uiguurien itsenäistymisliikkeestä.

Kiina luotti markkinoihin integraation välineenä. Kehityspoliittisissa ohjelmissa Xinjiangiin kaadettiin rahaa taloudellisen kehityksen turvaamiseksi. Han-kiinalainen uudisasutus kiihtyi ja muutti väestörakennetta.

Rajamaa tuli hiljalleen entistä enemmän Kiinan kansantasavallan talouden piiriin. Mutta uiguurit eivät sulautuneet, vaan pitivät kiinni kulttuuristaan.

Kiinan tavoitteena oli Xinjiangin ja muiden alikehittyneiden alueiden kehittäminen, niiden taloudellinen ja poliittinen integroiminen maan ytimeen. Uiguureille tämä tarkoitti heidän kotimaansa hiljaista muuttumista han-kiinalaiseksi maakunnaksi muiden joukossa.

Terrorisminvastainen sota

Vaikka uiguurit olivat vastustaneet 1990-luvulla sulautumista han-kiinalaiseen kulttuuriin, oli vastarinta harvoin väkivaltaista – poikkeuksina pommi-iskut Xinjiangin pääkaupungissa Ürümqissa vuosina 1992 ja 1997.

Suhteellisen rauhanomaisesta kehityksestä huolimatta Kiina liittyi Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin julistamaan sotaan terrorismia vastaan vuonna 2001. Mystinen ”Itä-Turkestanin islamilainen liike” päätyi USA:n ja YK:n terroristijärjestöjen listalle.

Terrorisminvastaisesta sodasta huolimatta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli melko rauhallinen Xinjiangissa. Valtio panosti infrastruktuuriin: teihin, rautateihin, voimaloihin, patoihin, tietoliikenteeseen. Kommunistisessa puolueessa uskottiin, että taloudellinen kehitys rauhoittaisi uiguureja.

Väkivalta puhkeaa

Rauha ei kestänyt. Vuonna 2009 Ürümqissa syttyi mellakka, jossa kuoli satoja siviilejä. Mellakka alkoi rauhanomaisena mielenosoituksena, jossa protestoitiin kahden uiguurityöläisen murhaa Guangdongissa. Taustalla oli uiguurien tyytymättämyys marginalisoitumiseensa ja uudisasukaskolonialismiin.

Ürümqin mellakka muutti pysyvästi han-kiinalaisten ja uiguurien suhteita. Xinjiang suljettiin, tekstiviestit ja ulkomaanpuhelut estettiin ja moskeijoita tarkkailtiin. Kaikkialle asennettiin valvontakameroita, ja uiguureja pidätettiin.

Ürümqin mellakka muutti pysyvästi han-kiinalaisten ja uiguurien suhteita.

Uiguureilla ei ollut mahdollisuutta asiansa rauhanomaiseen edistämiseen. Sen sijaan väkivaltainen vastarinta kiihtyi. Uiguurit tekivät iskuja turvallisuuskoneistoa vastaan, mihin Kiina vastasi tiukentamalla omia toimiaan.

Väkivalta levisi myös Sisä-Kiinaan. Lokakuussa 2013 uiguuriperhe teki islamistisesti motivoituneen terrori-iskun Pekingissä. Vuosina 2013–14 konfliktissa tapettiin jopa yli 700 ihmistä. Kiina julisti ”kansansodan terrorismia vastaan” vuonna 2014 ja pian sen jälkeen teloitti Ghuljassa julkisesti 55 uiguuria, joita syytti terroristeiksi.

Samalla kun väkivalta yltyi, taloudellinen kehitys jatkui. Kommunistinen puolue näki Xinjiangin taloudellisena käytävänä Keski-Aasiaan. Muinaisesta Kashgarin kaupungista luotiin teollisuuskeskus, joka tarjosi työpaikkoja han-kiinalaisille. Samalla sen historiallisesti korvaamaton vanhakaupunki tuhottiin.

Xinjiangista avovankila

Keväällä 2017 Kiinan sortopolitiikka eteni uuteen vaiheeseen. Tuolloin alkoivat joukkopidätykset. Enää Kiina ei hyökännyt ainoastaan militantteja uiguureja vastaan vaan koko uiguurikulttuuria ja -kansaa vastaan.

Uudelleenkoulutusleirien elämää on dokumentoitu ja esitelty tiedotusvälineissä. Leireillä kidutetaan ja teetetään pakkotyötä. Niille joutuvien koko elämä on valtion hallussa.

Xinjiang on kuin avovankila. Uiguurit elävät itsesensuurissa. Kaupungit ovat täynnä valvontakameroita, tarkastuspisteitä ja poliisiasemia. Perinteinen poliisivaltio on saanut avukseen huipputeknologian. Kasvojentunnistusjärjestelmät dokumentoivat uiguurien kaikki liikkeet. Maaseudulla kommunistisen puolueen jäsenet vierailevat uiguurien kodeissa ja asuvat heidän luonaan.

Pieninkin osoitus vastarinnasta – tai oikeastaan vain oman kulttuurin säilyttämisestä – voi johtaa pidätykseen. Erityisesti kaikki islamilainen on silmätikkuna.

Kulttuurinen kansanmurha

Vuodesta 2014 lähtien Kiinan politiikka on hyökännyt suoraan uiguurien kulttuuria vastaan. Uiguuriutta itsessään pidetään terrorismin syynä. Kiinan tavoitteena on korvata olemassaoleva uiguuri-identiteetti uudella, han-kiinalaisen kulttuurin kanssa yhteensopivalla. Presidentti Xi Jinping on kuvaillut, kuinka Xinjiangin etniset ryhmät pitää sitoa toisiinsa kuin granaattiomenan siemenet.

Uiguurikulttuuria hävitetään myös fyysisesti. Erään raportin mukaan vuoden 2016 jälkeen on tuhottu yli sata moskeijaa. Suufilaisten pyhimysten hautapyhäkköjä ja perinteisiä hautausmaita on hävitetty. Vanhaa arkkitehtuuria tuhotaan ja ”modernisoidaan”.

Tutkija Robertsin mukaan uiguurien kokema hävitys täyttää kulttuurisen kansanmurhan tunnusmerkit. Uiguurien side maahansa, kulttuuriinsa ja historiaansa on väkivaltaisesti katkaistu.

Uiguureille tarjotaan ”uutta elämäntyyliä”, johon kuuluvat muun muassa kiinalaisen uudenvuoden viettäminen, alkoholin juominen ja sianlihan syöminen. Uusien tapojen omaksuminen ei ole varsinaisesti pakollista, mutta leirille joutumisen uhka tekee siitä alentuneesti vapaaehtoista.

Mikä on uiguurien tulevaisuus?

Lapsista on aikuisia helpompi kitkeä kulttuurinen identiteetti. Seuraavan uiguurisukupolven muovaaminen onkin Kiinan strateginen tavoite. Kouluopetuksen kiinankielistämisen lisäksi opetusta on siirretty sisäoppilaitoksiin, joihin lapset laitetaan hyvinkin pieninä.

Valtio pyrkii edistämään han-kiinalaisten miesten ja uiguurinaisten avioliittoja. Naimisiin ei ole pakko mennä, mutta kieltäytyminen asettaa naisen ja etenkin hänen vanhempansa vaaraan.

Kommunistisen puolueen todellinen tavoite ei ole terrorismin kitkeminen Xinjiangista vaan Xinjiangin integrointi taloudellisesti ja kulttuurisesti muuhun Kiinaan. Uiguurit eivät muodosta minkäänlaista väkivaltaista uhkaa valtiovallalle. Kertomus ”terrorisminvastaisesta sodasta” on kuitenkin ollut välttämätön oikeutus sorrolle.

Tärkeänä syynä uiguurien sorron kiihtymiseen on Kiinan taloudellinen kehitys. Modernisaatio, kaupungistuminen ja teollistuminen ovat saapuneet valtakunnan syrjäseuduille. Kiinalaisen modernisaation törmääminen uiguurien perinteisiin ja kiinalaisuudesta erilliseen identiteettiin näyttää jälkikäteen lähes väistämättömältä.

Uiguurien tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Roberts vertaa uiguurien kohtaloa uudisasukaskolonialismin uhreihin Amerikoissa ja Australiassa. Heidän kulttuurinsa on kitketty, mutta heitä ei silti hyväksytä tasaveroisiksi kiinalaisiksi. Uiguurikaupungit ovat muuttuneet kakkosluokan kiinalaiskaupungeiksi. Yksittäiset uiguurit voivat vaurastua, nousta keskiluokkaan tai jopa eliittiin, mutta vain sulautumalla han-kiinalaiseen kulttuuriin.

Mitä on tehtävissä?

Kiinan ulkopuolella asuvat uiguurit pitävät yllä omaa identiteettiään ja pitävät ääntä uiguurien asemasta Kiinassa. Uiguureja elää etenkin Keski-Aasiassa – Kazakstanissa, Uzbekistanissa ja Kirgisiassa – sekä Turkissa.

Pieni mutta äänekkäin osa uiguuridiasporaa löytyy länsimaista. Läntiset liberaalit demokratiat ovat ainoita, jotka ovat nostaneet uiguurien sorron esiin esimerkiksi Yhdistyneissä kansakunnissa. Mahdollisuus konkreettisiin tekoihin on kuitenkin rajallinen, niin riippuvaisia länsimaat ja Kiina ovat toisistaan taloudellisesti.

Voiko kansainvälinen paine toimia ja vaikuttaa Kiinan politiikkaan Xinjiangissa?

Haastattelemani Helsingin yliopiston Kiinan tutkimuksen professori Julie Yu-Wen Chen on skeptinen:

– Tällä hetkellä se tekee Kiinan valtiosta vielä repressiivisemmän. Kiina pitää kansainvälistä kritiikkiä ja sanktioita sisäisiin asioihinsa puuttumisena. Lisäksi Peking lietsoo kotimaista nationalismia ulkomaista interventiota vastaan.

Miksi Kiina sallii suuret lommot julkisuuskuvaansa pienen uiguurivähemmistön takia?

– Kysymys ei ole ulkosuhteista. Kyse on kansojen kontrolloinnista Kiinan sisällä ja sen varmistamisesta, että kaikki ovat lojaaleja kommunistiselle valtiolle, Chen vastaa.

Roberts pohtii, onko uiguurien kohtalo esimakua tulevaisuuden maailmasta vailla yksityisyyttä ja ihmisoikeuksia. Vähemmistöviha ja ihmisoikeuskriittisyys kasvavat ympäri maailmaa.

KirjallisuusZhidong Hao & Sheying Chen (toim.): Social Issues in China: Gender, Ethnicity, Labor and the Environment. Springer 2014.

Sean R. Roberts: The War on the Uyghurs: China’s Internal Campaign against a Muslim Minority. Princeton University Press 2020.

S. Frederick Starr (toim.): Xinjiang: China’s Muslim Borderland. Central Asia-Caucasus Institute 2004.

Sarja päättyy.