Banner Before Header

Vesa-Matti Loirin kuoleman myötä yksi aikakausi saattoi tulla päätökseen – näin hänen työnsä yhdisti Suomen kansaa

Kun Vesa-Matti Loiri kuoli, menetimme suomalaisen yhtenäiskulttuurin suurimman sankarin. Mutta mitä olikaan yhtenäiskulttuuri silloin, kun koko Suomi kokoontui television ääreen katsomaan kaatuvaa koomikkoa?

ASA, Salora vai Finlux?

Erot olivat pieniä, mutta niitä oli. Suomalaisessa kodin olohuoneessa oli 1970-luvulla televisio, puujäljitelmäpinnoitettu kuvaputki-tv, joka oli todennäköisesti tehty Suomessa. Enimmillään Suomessa oli jopa seitsemän tv-tehdasta yhtä aikaa. Salossa tehty Salora oli yleisin, Salora oli läpi 1970-luvun televisiotuotannon markkinajohtaja, mutta Asat ja Finluxit olivat yleisiä laitteita myös.

Melkein koko Suomi kokoontui televisioidensa ääreen. Jopa kolme miljoonaa viiden miljoonan ihmisen kansasta katsoi usein samaa ohjelmaa yhtä aikaa. Kanavia oli kaksi, ja ohjelmia lähetettiin vain muutama tunti iltaisin. Pääuutislähetys tuli samaan aikaan molemmilta kanavilta.

Se oli yhtenäiskulttuuria.

Vuonna 1975 perhe Loton äärellä. Kuva: Ari Ojala

Ei ole liioiteltua sanoa, että yhtenäiskulttuuri levisi television kautta. Tv teki tähdet ja kansansuosikit, nosti puheenaiheet, viihdytti ja valisti – kukapa Tietoiskun sormien napsautuksen joskus nähnyt voisi sen unohtaa. Älä mene heikoille jäille! Käytä turvavyötä!

Keskiviikkona kuollut Vesa-Matti Loiri oli yhtenäiskulttuuri-Suomen suurin tähti. Kun televisiot yleistyivät suomalaisissa olohuoneissa 1960-luvulla, Loiri oli nuori näyttelijä, joka pääsi Spede Pasasen tv-ohjelmissa toteuttamaan sekä fyysisiä hauskuuttajan kykyjään kaatuilemalla että laulamaan ja tietysti sekoilemaan Speden ja Simo Salmisen kanssa.

Simo Salminen, Vesa-Matti Loiri ja Pertti ”Spede” Pasanen esittelevät hilpeästi miesten alusvaatemuotia 1971. Kuva: Lasse Holmström

Turhapuro-elokuvia tehtiin kaikkiaan 18, liikaa ainakin Vesa-Matti Loirin mielestä. Katsojat olivat kuitenkin eri mieltä. Kuva: Toomas Volmer

Spede-Show, Vesku-Show, Uuno Turhapuro-elokuvat ensin suurmenestyksinä elokuvateattereissa, sitten tv-esityksinä… läpi 1970-luvun ja pitkälle 1980-luvulle Loirin ääreen kokoonnuttiin kuin kirkonmenoihin, samaan aikaan koko suomalainen seurakunta.

Loiri yhdisti, sillä vaikka elettiin yhtenäiskulttuuria kapean tv- ja radiotarjonnan osalta – radiokanavia oli Yleltä kaksi suomeksi, yksi ruotsiksi, kaupallista radiotoimintaa ei ollut – olivat ihmisten taustat ja elämäntilanteet erilaisia.

Mutta oli sitten pitkän linjan kaupunkilainen, asui maaseudulla tai oli joutunut muuttamaan sieltä kaupunkiin, yhteiskunta toimi suurelta osiin samaan tahtiin: 1960-luvulla töitä tehtiin ja koulua käytiin kuutena päivänä viikossa, 1970-luvulla viisi päivää riitti, mutta niin kouluihin kuin tehtaaseenkin mentiin aamuvarhain ja päästiin pois iltapäivällä.

Sunnuntaisin kaikki liikkeet olivat kiinni. Ruokakaupat ja erikoisliikkeet sulkeutuivat arkisinkin usein klo 17, lauantaisin klo 13.

Ihmiset viettämässä itsenäisyyspäivää television äärellä kotkalaisessa ravintolassa 1961. Kuva: Olavi Kaskisuo

Amerikassa vuonna 1980 Dolly Parton lauloi Nine to Five – yhdeksästä viiteen, mutta iso osa teollistunutta Suomea painoi duunia jo seitsemästä lähtien.

Ja teollistuminen järisytti yhteiskunnan rakenteita. Suomessa tehtiin muutakin kuin televisioita. Tekstiiliteollisuus oli vielä voimissaan. Metsää kaatui, sellua suollettiin, tietysti. Nokiasta tuli mieleen kumisaapas.

Tehtaat tuottivat tavaraa vientiin – olihan itävienti, Neuvostoliiton loputtomat markkinat, joiden perään katsoi yhtenäiskulttuuria elävän Suomen isä, presidentti Urho Kaleva Kekkonen läpi yhtenäiskulttuurin vuosien.

”Kekkonen” muuttui 1960-luvulla synonyymiksi sanalle ”presidentti”. Kuva: Esko Salmela

Kun 1970-luvulla eli lapsuuttaan, kekkonen oli sanana synonyymi presidentille.

Kuoliko yhtenäiskulttuuri Kekkosen kanssa samaan aikaan vuonna 1986?

Vai vasta nyt, Vesa-Matti Loirin mukana?

Uuusi versio yhtenäiskulttuurista on kiusaus nähdä sosiaalisen median jakamiskulttuurissa. Digitaalisen ajan kollektiivista suremista on se, että Vesa-Matti Loirin kuolinuutisen jälkeen suomalaiset tekivät surutyötä jakaen Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä muistojaan vainajasta.

Presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin osallistuivat surujuhlaan omilla viesteillään ihan niin kuin niin monet muutkin suomalaiset.

Loiri yhdisti suomalaiset vielä kerran.

Mitä internetaikana on yhtenäiskulttuurista jäljellä? Elämmehän materiaalisen ja viestinnällisen runsauden ja valinnanmahdollisuuksien aikaa verrattuna vaikkapa siihen, kun saunapuhdas Suomi kokoontui 1980-luvun alussa katsomaan yhdessä Velipuolikuuta aina lauantai-iltaisin.

Vuosi 1963 ja televisossa Falunin talvikisat. Kuva: Lasse Holmström

Kaupat ovat auki ympäri vuorokauden, tv-kanavia on parikymmentä ilmaiseksi ja maksamalla tai teknisellä kikkailulla saa omalle ruudulleen näkymään minkä tahansa kanavan maailmalta.

YouTubesta löytyy muinaisia, monilta jo unohtuneitakin tv-sarjoja. Vinkki: syksyllä 1980 koululaisten puheenaiheeksi ainakin Vantaalla noussut ranskalaissarja Vaarallinen mutantti on YouTubessa nimellä Le Mutant, ei suomenkielistä tekstitystä – aikanaan sarjasta ”puhuivat kaikki” heti maanantaiaamuisin, olihan uusi jakso esitetty televisiossa juuri sunnuntai-iltana.

Etkö tiedä tai muista Vaarallista mutanttia? Ei se mitään, sellaistahan se nykyisin on. Vaikka tv-sarjoista keskustellaan omissa piireissä tuoreeltaan, ”kaikki” eivät kuitenkaan katso samoja sarjoja yhtä aikaa kuten vanhan yhtenäiskulttuurin aikaan. Eivät, vaikka omassa sosiaalisen media kuplassa näkyi kesä-heinäkuussa tuoreeltaan paljon fiilistelyjä Netflixin Stranger Things -sarjan uudesta tuotantokaudesta.

Stranger Things ei taatusti yltänyt Suomessa samoihin katsojalukuihin kuin Simpauttaja aikanaan: kun Heikki Turusen puheenaihe-kirjasta tehtiin Veikko Kerttulan ohjaama puheenaihe-tv-elokuva – liki jokainen suomalainen tiesi ensi-illan 17.2.1975 jälkeen mihin kulttuurituotteeseen viitataan, kun sanotaan ”Hojo hojo” tai ”Syö paskas!”

Nuori taiteilija Vesa-Matti Loiri voimansa tunnossa 50 vuotta sitten, elokuussa 1972. Kuva: Kaius Hedenström

Ehkä lähimpänä 1970-luvun yhtenäiskulttuuria ollaan nykyisin isojen uutistapahtumien äärellä. Loirin kuolema kosketti suomalaisia laajasti, ja niin ovat tietysti koskettaneet keväällä 2020 koronapandemian aiheuttamat äkkirajoitukset ja helmikuussa Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa.

Jääkiekon miesten joukkueen olympiakultaan ja maailmanmestaruuteen johtaneita loppuotteluita jännitti helmi- ja toukokuussa yhtä aikaa ruudun ääressä peräti kolme miljoonaa suomalaista. Lähes samoihin lukuihin on päästy vielä muutama vuosi sitten itsenäisyyspäivän Linnan juhlien televisioinneissa, vuonna 2017 presidentin kättelyjonoa tuijotti 2,6 miljoonaa suomalaista – kahtena viime vuonna kättelyä ei pandemian takia järjestetty lainkaan.

Epäilemättä nämä kaikki – maailmanlaajuinen kulkutauti, naapurimaan aloittama sota, Linnan juhlat ja Leijonien menestys, jollaisesta ei 1970-luvulla uskallettu unelmoidakaan – olisivat keränneet suomalaiset jo aikanaan olohuoneeseen, Saloran ääreen.

Olennainen ero kuvaputkiajan ja internet-ajan yhtenäiskulttuurissa on se, että nyt valinnanvaraa on enemmän. Jos haluaa viihdettä, ei ole pakko katsoa samaan aikaan samoja tv-sarjoja (1970- ja 1980-luvun suosikkeja: Perhe on pahin, Mennään bussilla, Kuuden miljoonan dollarin mies, Näkymätön mies, Onnen päivät, Dallas, Dynastia, Ritari Ässä, Miami Vice) kuin kaikki muut, sillä netin videotilauspalveluista löytyy kyllä vaihtoehtoja.

1970-lukua. Kuva: Ari Ojala

Olisiko Napakymppi kerännyt jopa 2,7 miljoonaa katsojaa, jos napautuksen päässä olisi ollut HBO Max, CMore, Viaplay tai Ruutu+ tarjoamassa jotain muuta tilalle?

Koska tarjontaa oli vähemmän, vähemmän riitti. Siksi Miss Suomi oli tapaus vuodesta toiseen, siksi Syksyn säveltä tuijotettiin musiikkinälkäisenä kuin 1980-luvulla ”taivaskanavia”, ennen kaikkea Music TV:tä, jonka loputon musiikkivideovyörytys vuosikymmenen lopulla oli lupaus suuresta maailmasta. Siitä, että Simpauttajan Imppa on jättänyt lannanlevityksen ja päässyt osaksi isompia kuvioita.

Maaltamuutto, maaseudun autioituminen, yhteiskunnallinen rakennemuutos oli polttoainetta yhtenäiskulttuurin koneeseen.

Syntyi paitsi Heikki Turusen romaaneja ja muita tv-draamaksi kääntyneitä kaupungistumisen kääntöpuolen kuvauksia, myös satoja suomalaisia iskelmiä, joissa kaihoiltiin maaseudulle.

Tulkaa tytöt takaisin, kaihoili maalle jäänyt nuori mies Tapani Kansan tulkinnassa.

Tapani Kansa Helsingin Natsalla marraskuussa 1970. Konsertissa piti istua paikallaan kuin kirkossa. Kuva: Pekka Haraste

Sinne mä vielä tahdon mennä, siellä on kaikki ennallaan, uskoi Esko Rahkonen kappaleessa Kotiseutu Pohjolassa.

Muutos oli kuitenkin väistämätön.

Toinen käsi utareella, toinen kaukosäätimellä, kiteytti Ismo Alanko kappaleessaan Kun Suomi putos puusta.

Alangon kappale julkaistiin vuonna 1990.

Nuo kaikki ovat olleet yhtenäiskulttuurin soundtrackia.

Sanoitusten kautta päästään 1960- ja 1970-luvun asetelmaan: Suomi toipui sodan jälleenrakennusurakasta, ihmiset muuttivat työn perässä Ruotsiin tai maalta kaupunkeihin – ja viihteeksi oli tarjolla muutama tunti tv-ohjelmaa päivässä.

En tiedä, osattiinko enemmästä unelmoidakaan.

Tekee mieli vitsailla: ei ihme, että Karpolle oli asiaa. (Tv-toimittaja Hannu Karpo teki tv-ohjelmia, joissa antoi äänen ihmisille, jotka eivät ongelmineen tulleet kuulluiksi.)

Hannu Karpo antoi äänen vähäväkisille. Kuva: Hans Paul

Mutta oliko elämä loppujen lopuksi ankeaa keskellä yhtenäiskulttuuriakaan? 2020-luvun yltäkylläisyys olisi 50–60 vuotta sitten tuntunut utopialta.

Niillä mentiin, mitä oli.

Teija Sopanen voitti kymmenen tv-esiintyjän Telvis-palkintoa vuoteen 1974 mennessä – vertailukohta nykyiseen: Jaajo Linnonmaa on valittu 11 kertaa vuoden radiojuontajaksi.

Televisiokuuluttaja Teija Sopanen palkittiin kymmenen kertaa peräkkäin suosituimman tv-esiintyjän Telvis-patsaalla vuosina 1962–1972. Kuva: Kaius Hedenström

Viihteentekijöitä on tarvittu ja tarvitaan, ja suosituimmat heistä putsaavat palkintogaalojen pöydät vuodesta toiseen.

Loirin huumori, komiikka, laulut ja vakavampikin taide kelpasi yhtenäiskulttuurin Suomessa. Se kelpasi myös näihin aikoihin asti. Loiri tavoitti nuoriakin kuulijoita, jotka olisivat voineet olla hänen lapsenlapsiaan.

Samsung, LG, Sony tai jokin muu aasialainen tv-brändi on syrjäyttänyt suomalaiset salorat ja kumppanit. Taulutelevisiot on ripustettu seinille ja kuvaputkitelevisioiden paikat on sisustettu uusiksi. Monet ovat hylänneet perinteisen televisiolaitteen kokonaan.

Loirin Lapin kesä soi omissa kuulokkeissa silloin, kun itse haluaa. Ei tarvitse odottaa Levyraatia ja Lauantain toivottuja levyjä – ja toivoa parasta.

Source Link is.fi