”Wiaton ja opettawainen huwitus” – lintulautojen 150-vuotista historiaa avaava tutkimus pyytää lintujen ruokkijoita esittelemään omat tapansa
”Nyt kun talven pakkaset porrottavat ja tuiskut tupruavat ja paksu lumi peittää maan, käypi tänne talveksi jääneiden pikkulintujen elämä sangen tukalaksi”, suri nimimerkki A. L. uutenavuonna 1908 Eläinten ystävä -lehdessä.
Hän kehotti Suomen armaita lapsia säälimään pikkulintuja, joita vilu ja nälkä ahdistivat. ”Ei pitäisi kenenkään kodin pihamaalta puuttua linnunpöytää, johon jokapäivä ripisteltäisiin vähän ruokaa”, A. L. kirjoitti.
Eläinsuojelijoiden yhdistyksen lehdessä ilmestynyt kirjoitus on aineistoa, jota kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäki on jäljittänyt meneillään olevaan tutkimukseen siitä, miten lintuja alettiin Suomessa ruokkia talvisin ja miten se tehdään nyt.
Hän toivoo suomalaisilta valokuvia ja vastauksia siitä, mikä heidän pihallaan tai muussa ympäristössään nykyisin toimittaa lintulaudan virkaa – olipa se oksaan ripustettu talipallo, viimeisen päälle nikkaroitu linturavintola tai mitä tahansa niiden välillä.
Vastauksia toivotaan kaikkialta, maalta ja kaupungeista ympäri maan. Muistellakin sopii: jos ruokintalaite on jo kadonnut, siitä voi piirtää kuvan. Kyselylomake löytyy Helsingin yliopiston verkkosivulta (siirryt toiseen palveluun).
Kuvien lisäksi tutkijaa kiinnostavat vastaukset kysymyksiin siitä, mitkä lajit ovat toivottuja ruokinnalle ja mitkä eivät ja pyritäänkö siihen vaikuttamaan jollakin viritelmällä.
– Tähän mennessä tulleista vastauksista huomaa vahvasti sen, että lintujen ruokinta on ihmisille todella tärkeää ja he näkevät siihen paljon vaivaa, Heta Lähdesmäki kertoo.
Kansallisarkiston digitaalisen sanoma- ja aikakauslehtiaineiston perusteella hänelle on jo alkanut hahmottua, että monet syyt ovat samat niin nyt kuin 150 vuotta sitten.
Ensimmäiset lintulautamallit olivat todennäköisesti yksinkertaisia, ehkä vain ikkunalle tai seipään päähän laitettuja lautoja, Lähdesmäki arvelee.
Pian lehdissä kuitenkin ryhdyttiin neuvomaan, että lintulautaan on hyvä laittaa myös katto, jotta lumi ei peitä ruokaa. Sitten aineistoon alkoi tulla ihmisten talojen näköisiä malleja.
Lintujen ruoaksi pystytetyt kauralyhteet saattavat olla jopa esikristillisen ajan perinne. Lehtijuttuihin joululyhteitä ilmestyi samaan aikaan kuin ensimmäisiä lintulautoja.
– Ehkä ajateltiin, että jouluna pitää jakaa sitä, mitä itsellä on. Jos oli edes vähän ylijäämää, sitä piti antaa muille, Lähdesmäki sanoo.
Vasta 1900-luvun puolella alettiin korostaa, että kerran aloitettua ruokintaa pitää myös jatkaa, kunnes linnut kevään myötä löytävät ravintoa muualtakin.
Heta Lähdesmäen tutkimus sai kimmokkeen Helsingin yliopiston kaupunkirottaprojektista (siirryt toiseen palveluun), jossa selvitetään monin menetelmin rottien elämää ja ihmisten reaktioita niihin.
– Projektin tutkijat huomasivat, että lintujen talviruokinta on osa nykypäivän rottakonfliktin vyyhteä, ja sitä sitten haluttiin lähteä selvittämään tästäkin näkökulmasta, kertoo Lähdesmäki.
Ihan tämän päivän asia ruokinnan rajoittaminen rottien takia ei kuitenkaan ole. Lähdemäen aineistossa ensimmäiset lintujenruokintakiellot Helsingissä ovat jo 1950-luvun lopulta.
– Se liittyi hygienia- ja saniteettiajatuksiin. Olisiko lintujen ruokinta sitten ollut sellainen asia, jota oli helppo ryhtyä rajoittamaan? Varmaan oli nähty rottia ruokinnalla. Rottavihalla ja -pelolla on pitkät juuret.
Yhteiskunnan reaktioita Lähdesmäki on haarukoinut kaupunginhallitusten ja -valtuustojen asiakirjoista. 1950-luvulla niissä puhutti rottien lisäksi kesykyyhkyjen ruokinta.
Kyyhkyjä oli alkujaan haluttu kaupunkikuvaa elävöittämään ulkomaiseen malliin, mutta näkökulma muuttui: niitä alettiin pitää harmillisina puluina, ympäristön likaajina ja kukaties tautipesinä.
Kun A. L. 114 vuotta sitten pyysi ripistelemään ruokaa linnunpöytään, ajatus pikkulinnuista huolehtimisesta ei ollut upouusi.
Wirallisen lehden uutinen Helsingistä oli jo keväällä 1870 kertonut, että kaupunkiin oli syntymässä lasten yhdistys pikkulintujen suojelemiseksi. ”Tyttöjä ja poikia on näinä päivänä ehtimiseen käynyt Wasenius’en kirjakaupassa kirjoittamaan nimensä siellä olevalle listalle”, lehti kirjoitti.
Yhdistyksen jäsen ei tapa pikkulintuja eikä vangitse niitä häkkiin, ei riko pesiä eikä kajoa muniin, ja hän myös estää toisia tekemästä pahaa linnuille, kuuluivat säännöt.
Tuo koululaisille suunnattu Maj Förening eli Kevätyhdistys oli kirjailija ja historioitsija Zacharias Topeliuksen ajatus.
Yhdistyksen perustaminen ei selvästikään tullut hänen mieleensä sattumalta, sillä hänen runokynästään olivat jo syntyneet suomalaisten rakastetuimpiin joululauluihin kuuluvat Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu.
Häneltä on myös ensimmäinen painettu ohje linnunpöntön rakentajalle. Ohje ilmestyi hänen lintujensuojeluoppaassaan Ensimmäinen kewätkirja Suomen kewätyhtiöille vuonna 1874.
Heta Lähdemäki ja kulttuurihistorian dosentti Petri Paju kertovat tuosta aikansa uudesta teknologiasta Turun yliopiston esseessä (siirryt toiseen palveluun).
Pikkulinnut olivat Topeliukselle varmasti tärkeitä henkilökohtaisestikin, mutta Kevätyhdistyksen perustamisen taustalla oli myös kristillistä kasvatustyötä, kertoo Heta Lähdesmäki.
– Pikkulinnut ovat luojan luomia viattomia olentoja. Kun pitää huolta pienemmistä ja muistakin olennoista, kasvaa hyväksi ihmiseksi, ja pitää sitten ehkä ihmisistäkin huolta.
Myös työväenliikkeen lehdissä alettiin pian kannustaa lapsia rakentamaan linnunpönttöjä ja -lautoja. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, kansakoululaitos oli keskeinen myös eläinsuojeluaatteen levittämisessä.
– Opettajat jakoivat sitä tietoa koululaisille. Kevätyhdistykseen kuului parhaimmillaan kymmeniätuhansia lapsia, Lähdesmäki kertoo.
Topeliuksen ajatukset eivät ehkä tänä päivänä tunnu radikaaleilta – kukapa ei pikkulinnuista pitäisi – mutta vielä 1700-luvulla monet niistä nähtiin haittaeläiminä, Lähdesmäki kertoo.
– Ajateltiin, että varpuset ja monet muut lajit vievät satoa viljelyksiltä ja tuhoavat olkikattoja.
Vuoden 1741 metsästysasetus määräsi hävittämään vahingollisiksi katsotut pikkulinnut, myös varpuset.
1800-luvun lopulla ajattelutapa alkoi muuttua. Pikkulinnut alettiin nähdä paitsi viattomina niin myös hyödyllisinä, tuhohyönteiskantojen kurissapitäjinä, maanviljelijöiden apulaisina.
– Lehdissä kirjoitettiin, että maanviljelijöiden kannattaisi rakentaa pönttöjä ja ruokkia lintuja, Lähdesmäki kertoo.
Varpuset saivat vielä sittenkin kantaa huonoa mainetta ahneena lajina. Kun ne lehähtivät paikalle isona parvena, niiden ajateltiin häätävän punatulkut ja muut pois lintulaudalta. Ihmiset tekivät omia tulkintojaan, tuumii Lähdesmäki.
Vuoden 1898 metsästysasetuskaan ei armahtanut varpusta vaikka rauhoittikin useimmat pikkulinnut. Nykyisin varpunen on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi.
Historiantutkijaa kiinnostava näkökulma pikkulintujen ruokkimiseen on tietysti myös se, mitä ruokinta kertoo yhteiskunnan taloudellisesta muuttumisesta.
– Suomi oli aika pitkään melkein kehitysmaa. Vielä 1860-luvulla oli suuret nälkävuodet, ja silti jo vuonna 1870 Topelius perusti Kevätyhdistyksen, Heta Lähdesmäki muistuttaa.
Hänen lehtiaineistonsa piirtää kuvaa siitä, miten elintaso pikkuhiljaa koheni ja linnuillekin alkoi liietä aiempaa enemmän ja monipuolisempaa tarjottavaa, viime vuosisadan loppupuoliskolta alkaen myös tuontiruokaa.
”Pihalintujen ruuasta on tullut monelle kaupalle jo iso bisnes. Yksi market saattaa myydä vuodessa linnunruokaa jopa kymmeniä tuhansia kiloja”, uutisoi Yle vuonna 2014.
Topelius neuvoi laittamaan lintulaudan paikkaan, josta lintuja on helppo tarkkailla. Linnuista on hupia ja hyötyä, ja niiden puuhia seuraamalla oppii uusia asioita lintulajeista ja niiden käytöksestä, tuumi jo Topelius.
Tai niin kuin hän itse yhdessä kirjoituksessaan muotoili: pikkulintujen auttaminen on ”oikein todellinen, wiaton ja opettawainen huwitus”.
Tuo motiivi tuskin on muuttunut, vaikka kaupunkilaislasten harrastuksena alkaneista talviruokinnasta ja lintujen tarkkailusta onkin tullut ennemminkin aikuisten asia. Ensimmäinen yhdistys heidän lintuharrastuksensa tukemiseksi perustettiin 1920-luvulla.
Ajan myös on noussut esiin myös pohdintoja ruokinnan mahdollisista haitoista. Leviävätkö lintulaudalla taudit? Hiipuuko luontainen muuttovietti, jos linnut saavat Suomessakin ruokaa?
Samaan aikaan ympäristö on mullistunut. Topeliuksen Suomi oli maanviljelysmaa; teollistuminen oli alkanut aivan vasta. Nyky-Suomessa on jo pitkään harjoitettu tehomaa- ja metsätaloutta.
Se näkyy myös lintulaudoilla. Varpusten ja hömötiaisten raju väheneminen ovat esimerkkejä siitä.
Ilmastonmuutos puolestaan on tuonut laudoille lajeja, jotka nyt pärjäävät Suomen talvessa. Esimerkiksi mustarastas ei enää ole harvinainen ruokavieras Etelä- ja Keski-Suomessa.
Luonnontieteellisen keskusmuseon talvilintulaskennoissa (siirryt toiseen palveluun) on vuosikymmenien ajan kirjattu ylös myös havaitut ruokintapaikat. Siksi tiedetään, että ruokintojen määrä on vähentynyt 1990-luvulta alkaen, paikoin jopa kolmanneksen.
Miksi? Se selvinnee Luomuksen tutkimuksesta, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan syitä lintujen ruokkimiselle tai siitä luopumiselle. Toissatalviseen kyselyyn tuli yli 15 000 vastausta.
Tutkimusta ei ole vielä julkaistu, mutta intendentti Aleksi Lehikoinen kertoo alustavasti, että maaseudun ja kaupunkien välille löytyi eroja.
Hänen mukaansa kaupungeissa lintujen ruokkiminen on vähentynyt kaupungeissa viime vuosikymmeninä, mutta maaseudulla vastaavaa muutosta ei ole tapahtunut. Siellä siivekkäille myös yleensä tarjotaan monipuolisempaa syötävää kuin kaupungeissa.
Kuuntele Areenasta kulttuurihistorioitsija Heta Lähdesmäen haastattelu Minna Pyykön maailma -radio-ohjelmassa.