211-senttinen Hannes Pöllä on hankalassa tilanteessa – ”Mitäs jos huomenna ei olekaan enää työpaikkaa?”

Eräänä päivänä koripalloväki heräsi vaivihkaa kehittyneeseen mysteeriin.

Iso mies oli kadonnut korin alta.

1970-luvulta vuosituhannen vaihteeseen asti peliä dominoinut arkkityyppi oli joukkueessa kuin joukkueessa joko vaihtunut tyystin toisenlaiseen hahmoon tai joissakin tapauksissa jättänyt jälkeensä ainoastaan typötyhjän tontin.

Ennen vanhaan vitospaikan pelaajan – tai sentterin tai ison miehen – tehtävä oli asettaa kivimuuria muistuttavia skriinejä, hakea vakaita jalansijoja maalatun alueen reunalla selkä koriin päin sijoittuneena, torjua heittoja ja kerätä levypalloja. Ja jos aukeaisi paikka korintekoon, lyödä palloa alaspäin niin, että renkaat vääntyvät. Nykykoripallossa sen sijaan pelipaikkoja ei oikeastaan edes ole.

Vielä 1990-luvulla tyypillinen koripallohyökkäys käsitti kaksi pelaajaa kaaren ulkopuolella ja kolme pelaajaa sen sisällä. Tänä päivänä ei ole alkuunkaan tavatonta nähdä kaikki viisi hyökkäävää pelaajaa kaaren ulkopuolella ja sen sisäpuolella vain autio parketti.

Perinteisiä senttereitä – näitä kuuluisia isoja miehiä, joilla koripallo aikoinaan keräsi suurimman osan mediahuomiostaan – toki löytyy maailmalta yhä. Yksilöitä on muutama ja he ovat tunnettuja.

Suomessa lajia tapaa vain harvoin. Ja näin on asian laita ollut aina.

Yksi harvinaisuuksia on Hannes Pöllä, kuopiolaissyntyinen 211-senttinen ja 123-kiloinen voimapelaaja. Hän on pelannut kaksi viime kauttaan kotimaan Korisliigassa Kouvojen paidassa.

Syksyllä 2023 hänen nimeään ei ilmestynyt yhteenkään kokoonpanoon.

Koripallokausi on ollut käynnissä jo syyskuun lopusta lähtien. Pöllän nimeä ei vieläkään näy missään – ei Suomessa tai ulkomailla. Pukukopeissa pyörivät huhut kertovat, että mies olisi luovuttanut ja nostanut tossunsa naulaan peliuransa päättymisen merkiksi. Mikäli tämä on totta, on paikallaan tehdä vähintään uranpäätöshaastattelu, sillä Pöllän mukana katoaa jälleen yksi pieni pala muinaista koripallokulttuuria.

Nopean etsinnän jälkeen iso mies löytyykin Helsingin Mäkelänrinteestä ammattiurheilijoiden harjoituksiin tarkoitetusta Urhea-hallista.

– En ole tietääkseni lopettanut yhtään mitään, Pöllä sanoo ja pudistelee päätään.

– Mutta olen kuullut tämän väitteen jo pariin otteeseen. Ilmeisesti jäin eläkkeelle, mutta en ollut itse mukana päätöksessä. Jopa agenttini on törmännyt samaan huhuun ja joutunut korjaamaan tietoa joillekin seuroille, hän kertoo.

Katoamisen todellinen syykin selviää nopeasti. Pöllä kärsii alaraajavammasta, josta hän parhaillaan kuntouttaa itseään. Sen aikaa hän harjoittelee yksin ilman sopimusta ja ymmärtää tilanteen sinänsä hyvin. Potentiaalisia työnantajia kertyy harvoin jonoksi asti, kun muussa kuin tähtiasemassa oleva pelaaja vasta toipuu loukkaantumisesta eikä kukaan tiedä, milloin tämä palaa.

– Jos palaa. Sitähän seurat ensimmäisenä miettivät, Pöllä korjaa.

– Mutta ennuste on nyt hyvä. Ja motivaatio on todella kova. Olen antanut ihmisten puhua, mitä he puhuvat. Tämä lähinnä siksi, koska en ole somessa kovin aktiivinen muutenkaan. Ajattelin, että voin ehkä tehdä nyt niin kuin amerikkalainen show-painija Big Show, että teeskentelen lopettaneeni, jotta voin sitten kentälle palatessani naamioida sen näyttäväksi comebackiksi.

Kun Pöllä vasta aloitteli omaa koripallopolkuaan 2010-luvun alkuvuosina, lajin ympärillä käytiin kiihkeää keskustelua, johon hän linkittyi tahtomattaankin.

Suomen Susijengillä oli arvokisakentillä usein vaikeuksia saada peliään rullaamaan halutulla tavalla, kun vastaan asettui Serbian ja Puolan kaltaisia maita. Kun Miroslav Raduljican tai Marcin Gortatin kokoiset jätit pakittelivat kohti Susijengin koria, taitoa, nopeutta ja heittovoimaa painottavalla pienellä joukkueella oli armoton työ tuplaamisen ja puolustuksen rotaation kanssa, jotta se sai vastustajan hyökkäyksen murrettua. Eikä sekään aina riittänyt. Usein pallo lävähti sukkaan hikisestä työstä huolimatta.

Toki sekin hieman vaihteli, nähtiinkö asiaa ongelmana ylipäätään. 2000-luvun Susijengi-konseptin vetovoima oli osin identiteettiin sidotussa tarinassa: Daavid, joka kaataa Goljatteja. Tähän tarinaan sisältyy olettama pienikokoisesta porukasta, joka voittaa ennakkosuosikit joukkuehengellä ja oveluudella.

Yleisin konsensus tuntui silti hurmahetkien välissä olevan se, että Susijengin keskimitat tulivat enemmän olosuhteiden pakosta kuin tarkoitushakuisesta suunnittelusta. Ei olisi tehnyt alkuunkaan pahaa, jos 12 pelaajan kisajoukkueessa olisi ollut mukana yksi sellainenkin vaihtoehto, joka olisi tarpeen vaatiessa kyennyt käymään koollaan ja voimallaan pystypainiin Itä-Euroopan mörköjä vastaan.

Siksi tuntui valtavan herkulliselta, kun vuosina 2015–17 alkoi tulla laajemmin tietoon, että lukioseura HBA-Märskyn kokoonpanossa kypsyi jättimäinen lahja suomalaiselle koripallolle.

Tuo lahja, Hannes Pöllä, suuntasi välittömästi lukion jälkeen yliopistopolulle Oklahomaan. Siellä kenttää komensi Hanno Möttölää aikoinaan NBA:ssa valmentanut Lon Krueger. Takamiehenä pelasi sittemmin lajin supertähdeksi kasvanut Trey Young.

Mutta Pöllän tulokset olivat erittäin vaatimattomia ja hänen peliminuuttinsa jäivät vähiin. Suomalainen vaihtoikin kahden ensimmäisen vuoden jälkeen koulua Tennesseen Martiniin, jota ei tunneta läheskään yhtä menestyksekkäänä koripallokouluna kuin Oklahomaa.

– Oklahomassa kaksi muuta sentteriä olivat erittäin urheilullisia. Meitä valmensi sama yksilövalmentaja, joten kaikkia kolmea valmennettiin hyvin samalla tavalla. Suomessa tapoihin on kuulunut ehkä vähän enemmän, että pelaaja pystyy itse vaikuttamaan siihen, mikä on hänen pelaajatyyppinsä. Havainto perustuu kuitenkin vain omaan kahteen kouluun rajautuvaan kokemukseeni, joten siitä ei voi tehdä kovin yleistäviä johtopäätöksiä, Pöllä sanoo.

Yliopiston jälkeen Pöllää kutsui kotimainen Korisliiga syksyllä 2021. Hän on pelannut kaksi ammattilaiskauttaan Kouvoissa, jonka pelityyli palveli hänen vahvuuksiaan enemmän kuin aikaisemmin.

Pöllä on vasta 25-vuotias, ja hänessä on yhä jäljellä ulosmittaamatonta potentiaalia. Mutta paljonko potentiaalilla lopulta onkaan arvoa?

Mikäli Pöllä sattuisi olemaan vanhempi ja hän olisi astunut yliopistokentille ja maajoukkuerinkiin kymmenen vuotta aiemmin, häneen olisi ohjattu valtava määrä huomiota, energiaa ja panoksia. Silloin hän olisi ollut juuri sitä, mitä koripallossa yli kaiken arvostettiin ja mitä myös maajoukkueeseen kipeimmin tarvittiin. Isot miehet olivat lajin kuuminta valuuttaa.

Kun kauan kaivattu suomalaiskolossi lopulta saapui, lajissa alkoi kansainvälisen mittakaavan isojen miesten tyhjennysmyynti.

Susijengin uudeksi akuutiksi ongelmaksi oli vaihtunut huipputason pelinjohtajan puute, eikä vitospaikalla ollut mitään paniikkia niin kauan kun Lauri Markkanen ja Alexander Madsen pysyivät joukkueen käytössä. Heistä kumpikin on nimenomaan moderneja liikkuvia ja heittäviä senttereitä, joita ei pelityylissä erota pahemmin laitahyökkääjästä.

Ison miehen käsite on koripallossa suhteellinen ja monin tavoin koominenkin: isosta puhutaan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun pelaajan pituus ylittää 210 senttiä ja korsto käyttää ensisijaisena aseenaan lihasvoimaa.

1990-luku oli tämän arkkityypin kulta-aikaa. Silloin vastustajia murjoivat ja tulosta tekivät Shaquille O’Neal, Patrick Ewing, David Robinson ja Hakeem Olajuwon, joka edusti ketterän jalkatyönsä ansiosta jo jonkinlaista tämän osaston kehittynyttä variaatiota.

Mutta enää tästä valtakaudesta ei ole tietoakaan. Tilalle ovat tulleet urheilulliset roll-pelaajat kuten Miamin Bam Adebayo tai Portlandin DeAndre Ayton, monilahjaiset puolenmatkan ja kolmoskaaren sentterit kuten Denverin tupla-MVP, serbialainen Nikola Jokic, sekä muutamat harvinaisuudet, jotka täyttävät mittojen ja liikkuvuuden yhdistelmällään jo silkan yli-ihmisen kriteerit. Heistä tuorein esimerkki on NBA:n kesän 2023 ykkösvaraus, 224-senttinen mutta silti gasellimaisen ketterästi liikkuva ranskalainen Victor Wembanyama.

Tiettyjä pelaajia on myös siirretty takakentältä koko ajan lähemmäs koria, vaikka heidän mittansa eivät millään tavalla vastaakaan klassista käsitystä sentteristä. Esimerkiksi 195-senttiset entiset takamies-laitahyökkääjät P.J. Tucker ja Draymond Green pelaavat nykyisin lähes poikkeuksetta vitospaikalla ja kuuluvat varsin arvokkaina pidettyjen pelaajien joukkoon – heistä jälkimmäinen erityisesti.

Nämä sentterit liikkuvat vikkelästi, vaihtavat puolustuksessa huoletta vartioimastaan pelaajasta toiseen sekä heittävät kolmosia – ja voi, kuinka paljon kolmosia he upottavakaan hyökkäyspäädyssä.

Viimeisimpiä perinteisiä isoja NBA:ssa ovat edustaneet muiden muassa Andre Drummond ja Dwight Howard. Vielä 2010-luvun puolella molemmat kykenivät dominoimaan otteluita levypallo- ja torjuntapelillään. Howard jopa voitti kolme peräkkäistä kauden parhaan puolustuspelaajan palkintoa vuosina 2009–11.

Nykyisin kumpikaan ei ole ollut löytää NBA:sta ylipäätään työpaikkaa saati samanlaisia megasopimuksia, joita he allekirjoittelivat huolettomasti aiemmin urallaan. 30-vuotias Drummond on toki jatkanut uraansa NBA:ssa, mutta lähinnä pienten minuuttien roolipelaajana. 37-vuotias Howard sen sijaan lähti isomman roolin perässä Taiwaniin.

Pöllän tapauksessa on ollut selvää koko uran ajan, että hänestä kannattaa yrittää tehdä sellainen pelaaja, johon hänellä on luontaisia lahjoja. Ei väkisin muuta.

Liikunnanopettajana työskentelevä koripallovalmentaja Jouni Lehtola bongasi Pöllän Lahdessa vuonna 2009 ja pyysi hänet harjoituksiin. Vaikka poika oli silloin lajin aloittaessaan vasta 11-vuotias, hänen arkkityyppinsä oli jo päivänselvä.

– En edes valehtele pahemmin, kun sanon, että olin kaikkia muita kaksi ja puoli päätä pidempi. Kaikilla sarjatasoilla siitä eteenpäinkin olen ollut isompi kuin muut. Nuorten sarjoissa Suomesta ei siihen aikaan löytynyt oikeastaan ketään, joka olisi pystynyt työntämään minut pois, kun parkkeerasin maalatulle alueelle. Yliopistoaikoina Yhdysvalloissa alkoi jo löytyä enemmän samanlaisia, Pöllä kertoo.

Miksi hänenlaisiaan pelaajia on ollut läpi vuosien Suomessa vähän jopa niinä aikoina, kuin heitä kissojen ja koirien kanssa etsittiin? Osaako Pöllä ammattipelaajana vastata kysymykseen itse?

– Luulen, että se johtuu ihan yksinkertaisesti siitä, ettei koripallo ole menneinä aikoina onnistunut olemaan junioreille tarpeeksi houkuttava urheilulaji ylipäätään ainakaan Keski- ja Pohjois-Suomessa. Veikkaan, että olisin itsekin pelannut lentopalloa keskitorjujana, jos en olisi muuttanut lapsena Kuopiosta Lahteen, hän sanoo.

Amerikkalaismediassa, jossa suosituimpiin koripallo-ohjelmien juontajiin kuuluvat entisaikojen voimapelaajat O’Neal ja Charles Barkley, on väläytelty usein teoriaa siitä, että nykyisessä kehityksessä on kyse pelkästä trendistä.

Takavuosien sankaripelaajat viittaavat usein ennustamaansa asiaan. Sen mukaan kelkka kääntyy heti, kun lajin huipulle ilmestyy taas riittävän dominoiva perinteinen sisäpelaaja. Sen jälkeen seurat kaikkialla seuraavat taas kehityksen perässä.

Mutta entä jos niin ei käy? Onko lajin nykyinen kehitys huolestuttanut Pöllää?

– On se vähän. Kyllähän jokainen ihminen joskus miettii, että mitäs jos huomenna ei olekaan enää työpaikkaa, hän summaa.

– Kaltaiseni sentterit ovat nykyään harvinaisempia, eivätkä monet kookkaatkaan pelaajat enää edes halua pelata selkä korille päin. Mutta toisaalta pelikonsepteja on erilaisia. Ainakin vielä on olemassa niitä perinteisempiäkin.

Pöllä toteaa, että sekä ulkomailla että kotimaan Korisliigassakin näkee yhä hitaampaa pelitapaa, jossa niin sanotulla sisäoptiolla on iso merkitys. Hän allekirjoittaa tavallaan myös amerikkalaisten näkemyksen trendien oravanpyörästä ja painottaa, että koripallossa vallitsee voiman ja vastavoiman laki. Pinnalle nousee sellaisia pelitapoja, joilla pyritään parhaiten vastaamaan vastustajan vahvuuksiin. Siksi trendit väistämättä vaihtelevat.

– Greenin ja Tuckerin kaltaisilla pikkusenttereillä pyritään juuri nyt luomaan etua nopeuden avulla. Mutta aina jossain vaiheessa tulee se tilanne, jossa he kohtaavat niin massiivisen kokoylivoiman, että ei nopeus enää auta siinä väännössä mitään. Silloin lähdetään taas toiseen suuntaan.

Mutta kaikkein oleellisinta Pöllän mielestä on yksi hyvin yksinkertainen lainalaisuus, joka ei koskaan koripallossa muutu. Se on myös tärkein syy siihen, ettei iso mies menetä yöuniaan.

– On puhdas fakta, että heittäjänkin on helpompi heittää, kun syöttö tulee hänelle korin alta eli suoraan edestä. Sivuttaisliike on heitolle myrkkyä. Siksi paras tapa pelata heittopeliäkin on se, että iso mies hakee tilaa korin alta, mahdollisesti pakottaa puolustuksen jopa tuplaamaan ja lähettääkin pallon oikealla hetkellä takaisin takakentälle. Silloin heitto on kuin kone.

Lajin kehitystä enemmän Pöllää ovat huolettaneet viime aikojen vauriot. Hänen pelikautensa 2022–23 päättyi Kouvolassa jo helmikuussa. Haasteet ovat jatkuneet pitkälle tähän syksyyn asti.

Vastaava murhe on ollut isoille miehille hyvin yleinen. Heitä pidetään tyypillisesti loukkaantumisherkempinä kuin pienikokoisempia pelaajia, koska isojen miesten kehoissa on valtavasti keskimääräistä enemmän massaa kannettavana.

Pöllä ei laita asiaa kokonaan massan piikkiin. Hän toteaa, että rasitteet ja riskit ovat riippuvaisia myös pelaajan roolista ja sen aiheuttamista ulkoisista olosuhteista.

– Urheilullisiin roll-pelaajiin ja palloa käsitteleviin kauempana pelaaviin senttereihin ei kohdistu läheskään yhtä paljon iskuja kuin itseni kaltaisiin, vaikka hekin ovat kookkaita. Roolini on olla jatkuvasti kontaktissa vastustajan kanssa ja ihmiselle epäluontevassa asennossa, yrittää pitää asema korin alla ja taistella levypalloista sekä estää hyökkäyksiä.

Lopettamishuhuista huolimatta Pöllä tähtää taas kentille jatkamaan siitä mihin viime keväänä jäi: rakentamaan entistä parempaa versiota itsestään ja perinteisestä isosta miehestä.

– En usko, että koskaan tulee pistettä, jossa omalla pelaajatyypilläni ei olisi arvoa koripallokentällä. Ette te ihan näin helposti minusta eroon pääse, hän julistaa.