”Ei voi olla vallankumouksellinen, jos ei syö chiliä!” huudahti Kiinan diktaattori Mao Zedong.
Venäjällä panssarilaiva Potemkinin miehistö aloitti vallankumouksen, kun sille tarjottiin pilaantunutta borssikeittoa.
Saksassa nuori Adolf Hitler puolestaan uhosi, ettei maailmansodan aikainen nöyryyttävä ”lanttutalvi” enää koskaan toistu, jos hän pääsee valtaan.
Kaikki alkoi ruuasta. Näin väittää Finlandia-palkittu tietokirjailija Ville-Juhani Sutinen Ruoka, valta ja nälkä 1900-luvun diktatuureissa -teoksessaan. Diktatuureilla Sutinen tarkoittaa Josif Stalinin aikaista Neuvostoliittoa, Hitlerin natsi-Saksaa sekä Maon Kiinaa. Bolsevikit huusivat leipää, maata ja rauhaa, kansallissosialistit työtä, vapautta ja leipää, ja Kiinassakin nälkä oli vallankumouksen liikkeellepaneva voima.
Ruoan merkitys ei kuitenkaan jäänyt vain diktatuurien syntyvaiheeseen: Stalin, Hitler ja Mao olivat hyvin kiinnostuneita ruuasta, paitsi henkilökohtaisesti, myös aivan erityisesti vallan välineenä.
– Jos hallinnan mekanismit onnistuvat tunkeutumaan ihmisten yksityisimpään, kotien keittiöihin, diktatuuri voi kuvitella hallitsevansa ihmisten elämää täydellisesti, Sutinen sanoo.
Diktaattorille ei riittänyt se, että hän määrää, mitä syödään. Ruokatotalitarismin tavoitteena oli vaikuttaa siihen, mitä ihmiset luulevat haluavansa syödä.
– Ruuan avulla on mahdollista manipuloida elämää siellä, minne käskyt ja komennot eivät yllä.
”Paistinpannu on puolueosaston vihollinen”
Aloitetaan salaattipöydästä.
Jyväskyläläisen lounasravintolan buffet on tuttuakin tutumpi, vaikka syön siellä ensimmäistä kertaa. Näin homma toimii joka puolella Suomea.
Ville-Juhani Sutinen näkee virtaviivaisella konseptilla yllättäviä yhteyksiä sadan vuoden takaisiin ruokadiktatuureihin.
– Suomalainen buffet on jossain määrin niiden perillinen. Kiinassa ja Neuvostoliitossa uskottiin, että isot itsepalveluruokalat auttavat sosialismin rakentamisessa. Ne opettavat kollektiivisuutta, jakamista, toisten huomioonottamista.
Saksassakin ruokaloita yritettiin, mutta ne eivät tahtoneet kotiutua. Sutisen mukaan saksalaiset halusivat tietää, mitä lautasella oleva annos sisälsi, ja siksi he tekivät ruokansa itse.
Sen sijaan Neuvostoliitossa slogan kuului ”paistinpannu on puolueosaston pahin vihollinen”. Kallista aikaa ei sopinut tuhlata ruuanlaittoon, naisetkin oli vapautettava tehdastyöhön. Jättiläismäiset tehdaskeittiöt ja yhteisruokalat korvasit kotikeittiöt.
Samalla ruoka alettiin käsittää polttoaineena. Maulla tai ulkonäöllä ei ollut juuri merkitystä. Sen sijaan kalorit ja proteiinit mitattiin tarkkaan. Keskeistä oli se, että ruokailun jälkeen jaksoi mahdollisimman tehokkaasti rakentaa uutta yhteiskuntaa.
Parhaana energialähteenä pidettiin lihaa. Stalinin diktatuurissa sitä suorastaan palvottiin. Vappuparaateissa näkyi Stalinin luottomiehen, ruokatuotannosta vastanneen kansankomissaarin Anastas Mikojanin kasvokuvia pahvisten nakkimakkaroiden ja pekoniviipaleiden keskellä.
Harvalla neuvostokansalaisella tosin oli niihin mahdollisuutta. Siitä tuonnempana.
Natsit tuotteistivat rahkan
Adolf Hitleriä ei makkaramainoksissa näkynyt. Saksan diktaattori tunnetaan kasvissyöjänä ja sellaista kuvaa hän mielellään itsestään myös rakensi. Kun englantilainen puutarha- ja sisustuslehti Homes & Gardens vuonna 1938 vieraili Hitlerin alppimajassa Baijerissa, isäntää kuvailtiin ”lihattomassa ruokavaliossaan oikeana gurmandina”.
Sutisen mukaan Hitlerin vegetarismi ei ollut pelkästään ideologista, ja nuorempana hän oli ollut kaikkiruokainen. Sodan loppuvaiheessa hän sen sijaan kärsi ankarista vatsavaivoista ja pystyi syömään lähinnä perunamuusia ja lientä.
Hitlerillä oli kuitenkin myös taktisia syitä markkinoida kasvisruokavaliota. Natsi-Saksan tavoitteena oli mahdollisimman suuri omavaraisuus. Liharuokaa ei kerta kaikkiaan riittänyt kaikille, kun sitä ei tuotu ulkomailta.
Uutta ruokavaliota propagoitiinTerveellinen ja turvallinen ravinto -nimisen opaskirjan avulla. Siinä väitettiin, että Saksassa oli alettu syödä väärin 1800-luvun lopun teollistumisen ja modernisaation myötä. Lihaa ja sokeria kuluttiin liikaa. Kirjassa julistettiin paluuta kasvispainotteiseen, luonnolliseen ja terveelliseen ruokaan.
Tällaisia olivat muun muassa voin valmistuksen ylijäämänä syntyvä rahka, ruokatähteistä valmistettava ”eintopf”-pata sekä säännöllinen keittopäivä. Myös ruisleipä nousi arvoonsa. Samalla ihannoitiin kieltäymystä, jopa näläntunnetta.
Kaiken tavoitteena oli karaista rappiolle ajautunutta rotua ja rakentaa vahva, yksilöiden muodostama kansanruumis, Volkskörpe, jonka katsottiin kuuluvan Führerille.
Saksa valmistautui ruoankin avulla sotaan. Itseasiassa ruoka oli Sutisen mukaan ytimessä koko sodan taustalla. Tunnetusti Hitler havitteli lisää maa-alueita idästä ja keskeinen syy oli viljelysmaan tarve. Erityisesti Hitleriä kiinnosti viljava mustanmullan alue Ukrainassa. Hyökkäystä Neuvostoliittoon ei olisi tarvittu ilman ruokaa, Sutinen kirjoittaa.
Ruokadiktatuurin tulos: nälänhätä
Käytännössä ruoan diktatuuri toimi niin kuin kaikki muukin yksinvaltaisessa järjestelmässä: keskitetysti. Koko ruokaketju alkutuotannosta jalostuksen kautta jakeluun ja myyntiin oli valtion hallinnassa. Ylimpänä mestarina hääräili diktaattori. Erityisesti Stalin ja Mao pyrkivät mikromanageroimaan elintarvikehuoltoa omien näkemystensä mukaan.
Lopputulos oli katastrofi. Neuvostoliitossa maatalouden pakkokollektivointi johti nälänhätään, joka tappoi vuosina 1930–1933 noin kahdeksan miljoonaa ihmistä.
Yksi eniten kärsineistä alueista oli Ukraina, tuo maailman viljavimpin kuuluva mustanmullan maa, josta Stalinin toimien seuraksena loppui ruoka. Sutinen muistuttaa, että Ukrainan nälänhädän, holodomorin, erityispiirre oli se, että se syntyi ainakin osittain tahallaan. Stalin halusi rangaista niskuroivaa Neuvostotasavaltaa.
Maon Kiina toisti Neuvostoliiton virheet pari vuosikymmentä myöhemmin. Jälleen maatilat otettiin valtion hallintaan, talonpoikia vainottiin, perustettiin jättitiloja, viljasatoja pakkoluovutettiin ja virheitä peiteltiin. Seurauksena oli ihmiskunnan historian pahin nälkäkatastrofi, Sutinen kirjoittaa. Hän kuvailee, kuinka ihmiset yrittivät pelastautua syömällä leväkeittoa ja mutaa, lopulta myös toisiaan.
Kiinan suuressa nälänhädässä kuoli vuosina 1958–1962 ainakin 45 miljoonaa ihmistä.
Saksassakin nähtiin sota-aikana nälkää, mutta mittasuhteet olivat maltillisemmat kuin kahdessa muussa diktatuurissa. Silti natseillakin oli oma nälkäsuunnitelmansa. Hungerplanin idea oli näännyttää idän valloitettujen alueiden asukkaat kuoliaiksi. Jos suunnitelma olisi toteutunut, uhrien määrä olisi ollut Kiinan suuren nälänhädän luokkaa.
”Stalin olisi kateellinen siitä, miten Mäkkäri hoitaa homman”
Venäjän nykyjohtajalla Vladimir Putinilla on yllättävä henkilökohtainen yhteys ruokadiktatuureihin. Hänen isoisänsä Spiridon Putin (1879–1965) oli Stalinin luottokokki. Ville-Juhani Sutisen mukaan edeltäjänsä tavoin myös Putin ymmärtää ruoan voiman.
– Ukrainan sodan alussa Venäjä yritti vaikuttaa Ukrainan viljantuotantoon ja katkaista sen viennin ulkomaille.
Myös Kahovkan padon tuhoaminen ja siitä seurannut ympäristökatastrofi viljelymaiden tuhoutumisineen on esimerkki ruoan käyttämisestä aseena.
Esimerkkeinä mikrotason ruokataistelusta Sutinen listaa kiistat eri ruokalajien alkuperästä. Hyökkäyssodan alettua Kiovan kanan tarjoilu loppui Venäjällä ja sen sijaan ruokalistoihin ilmestyi Donbassin kanaa. Borssikeiton alkuperästä puolestaan käytiin kiivasta väittelyä jo ennen sotaa.
Yhden ruokadiktatuurien perillisen Sutinen löytää kuitenkin aivan toisaalta. McDonald’s ja muut ylikansalliset pikaruokaketjut ovat levittäytyneet ympäri maapalloa ja syöttävät päivittäin kymmeniä miljoonia ihmisiä. Sutisen mukaan ne ovat onnistuneet siinä, missä Stalin epäonnistui.
– En tarkoita, että pikaruokayhtiöt kantaisivat pahaenteistä ideologiaa, mutta ne ovat onnistuneet hiomaan jakelujärjestelmänsä lähes täydellisiksi ja toimittamaan standardoitua ruokaa ympäri maailmaa. Stalin olisi kateellinen siitä, miten Mäkkäri hoitaa homman.
- Kuuntele Yle Areenasta: 12 diktaattoria -sarjassa pohditaan, miten niin monesta ”mainiosta hepusta” kuoriutui lopulta yksinvaltainen despootti tai demokratian pelisääntöjen rikkoja.