Erkka Mikkosen analyysi: Yli kymmenen vuotta Venäjällä opetti minulle tämän venäläisistä

Muutaman viikon päästä Venäjällä pidetään taas näytösvaalit, joilla sinetöidään Vladimir Putinin jatko presidenttinä.

Kun Putin oli vasta noussut maansa johtoon 2000-luvun alussa, muistan kuinka matkamuistomyymälän hyllyillä oli presidenttiä kuvaavia koriste-esineitä. Olin käymässä ensimmäisiä kertoja Venäjällä, ja maassa oltiin innoissaan nuorekkaasta johtajasta, joka puhui myös vuolaasti demokratian ja sananvapauden tärkeydestä.

Todellisuudessa turvallisuuspalvelutaustainen Putin nousi valtaan jo ensimmäiselle kaudelleen vaaleilla, jotka eivät olleet vapaat tai rehelliset. Presidenttinä hän alkoi heti kurittaa Kremlistä riippumatonta mediaa ja keskittää valtaa lähipiirilleen.

Minut, venäjää opiskelevan lukiolaisen, matkamuistomyymälä havahdutti Putin-kulttiin. Myöhemmin olen tajunnut, että Venäjällä on luonnollista ajatella hallitsijan toimivan lakien yläpuolella.

Venäjää voi ymmärtää järjellä. Venäläisten arvoja ja tapaa hahmottaa maailmaa on kuitenkin vaikea mitata länsimaisesta kulttuurista käsin. Kun yritämme ymmärtää Venäjää omiin lähtökohtiin viitaten, astumme harhaan.

Lukioiän jälkeen olen palannut usein itänaapuriin, ja asunut maassa yhteensä pitkälti yli vuosikymmenen ajan. Venäjällä vietetyt vuodet opettivat minulle sen asukkaista nämä kolme asiaa.

Suomalaiset hellivät ajatusta sisusta kansallisen identiteettimme pohjana. Sisu viestittää uskosta omiin vaikutusmahdollisuuksiin: Mikä tahansa voi olla mahdollista, jos vain yrittää lannistumatta.

Venäläiset taas ovat tunnettuja uskostaan kohtaloon kuten venäläisestä ruletista.

Itänaapurin fatalismi kiteytyy venäjänkieliseen sanaan avos. Sillä viitataan toiveeseen mahdottoman tilanteen kääntymiseksi suotuisaksi jonkin yli-inhimillisen voiman ansiosta.

Yleisemmin kyse on siitä, että venäläiset uskovat heikosti mahdollisuuksiinsa muuttaa elämäänsä paremmaksi. Päinvastoin kansa uskoo selvinneensä vuosisadasta toiseen maata riepotelleista myllerryksistä vain sattumankaupalla.

Uskonpuute omiin vaikutusmahdollisuuksiin voi vähentää venäläisten tahtoa vastustaa hallintoaan ja sen kaksi vuotta käymää hyökkäyssotaa Ukrainassa. Vieläkin enemmän sitä murentavat kriitikoille annetut mielivaltaiset tuomiot.

Venäläisen mielessä tuntuu olevan paljon meitä enemmän harmaan sävyjä – etenkin kun kyse on totuudesta tai laillisuudesta.

Tästä kertoo venäjän kielen kaksi totuutta tarkoittavaa sanaa istina ja pravda. Ensimmäisellä tarkoitetaan muuttumatonta, objektiivista totuutta, kun jälkimmäinen viittaa osatotuuteen tai ihmisen subjektiiviseen ”totuuteen” jostakin asiasta.

Kun ulkoministeri Sergei Lavrov väittää pokkana, ettei Venäjä ole hyökännyt Ukrainaan, hän toistaa hallinnon versiota totuudesta eli toisin sanoen valehtelee. Venäläinen kuulija ymmärtää, ettei viestiä tule tulkita faktana vaan niin kutsuttuna ”taktisena totuutena”, jonka avulla on tarkoitus päästä pälkähästä.

Venäläiset ovat tottuneet historiansa saatossa, ettei herrojen puheilta edes kannata odottaa totuuspohjaa. Suomessa taas valehtelusta kiinni jääneen poliitikon ura voi tyssätä siihen.

Totuuden hämärtäminen on Kremliä lähellä olevan median päätehtävä.

Tärkeintä ei ole saada ihmisiä uskomaan kaikkeen valtion television suoltamaan propagandaa, vaan kylvää epäilys kaikkea tietoa kohtaan. Irvokkaimmillaan se tarkoittaa, että venäläispropagandistit syyttävät länttä oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin kuolemasta.

Myös laillisuuden käsitys joustaa Venäjällä.

Aivoni menivät solmuun kuullessani ensimmäistä kertaa sanan polulegalnyi eli vapaasti käännettynä ”puolilaillinen”. Eikö asia voi olla vain joko laillinen tai laiton?

Henkilökohtaisiin kontakteihin perustuvassa korruptoituneessa järjestelmässä ihmiset ovat oppineet kyseenalaistamaan ylhäältä annettuja määräyksiä. Jos viranomaiset käyttäytyvät mielivaltaisesti, lakien kiertäminen alkaa näyttäytyä tarpeen tulleen luonnolliselta.

Siksi venäläisessä ja suomalaisessa todellisuudessa laillisuudenkaan vaade ei ole yhtäläinen.

Me suomalaiset olemme tottuneet hakemaan konsensusta. Juhlapuheissa toistelemme, kuinka pienen maan tulee vetää yhtä köyttä selviytyäkseen suuresta maailmasta.

Silti yhteiskuntamme on korostetun yksilökeskeinen. Me pidämme luonnollisena, että kaikkia koskevat samat lait ja oikeudet, ja että jokainen saa kertoa oman mielipiteensä ääneen.

Venäläinen kulttuuri taas lähtee siitä, että ryhmän etu menee yksilön edun edelle.

Itänaapurin yhteisöllisyyttä on selitetty käsitteellä sobornost. Sillä viitataan vanhoissa kyläyhteisöissä vallinnutta sielujen vapaata yhteenliittymä, jolloin ihmisen tärkein hyve on yksimielinen sitoutuminen yhteiseen päämäärään.

Kun vaaditaan sopusoinnun säilyttämistä, suoraa vastakkainasettelua tulee välttää. Yhteisöllisyys voi näkyä venäläisten seurallisuutena, joka on aina kiehtonut minua – oli kyse sitten vuolaista maljapuheista tai toisten huomioimisesta ruuhkabussissa.

Toisaalta yhteisöllisyys selittää sitä, miksi yksilön omat mielipiteet sivuutetaan niin helposti. Siksi venäläisestä voi tuntua vieraalta läntinen maailmankuva, joka lähtee jokaisen ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Vähemmistöjäkin on helpompi syrjiä, kun sen perustelee yhteisellä päämäärällä.

Jaettu kokemus yhteisön ensisijaisuudesta saa kansalaiset omaksumaan luontevammin valtion johdon rummuttaman viestin vihollisten ympäröimästä Venäjästä. Se auttaa venäläisiä sietämään päättäjien ajamaa politiikkaa ja helpottaa myös sotaan lähtemistä Ukrainaan.

Venäläisten tapa hahmottaa maailmaa siis poikkeaa omastamme. Vuosisatojen saatossa opitut selviytymisstrategiat – niin mongolivalloituksen kuin Neuvostoliitonkin aikana – ovat jättäneet jälkensä itänaapuriin.

Vieläkin tärkeämpää on ymmärtää, että Venäjä ei ole historiansa aikana omaksunut niitä taloudellisia uudistuksia ja yhteiskunnallisia aatevirtauksia, joiden pohjalta demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet juurtuivat osaksi länsimaista kulttuuria.

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela selvittää tieteellisessä artikkelissaan, kuinka Euroopan ja Venäjän kehitys on eriytynyt 1100-luvulta lähtien. Korpelan mukaan Venäjällä vallankäyttö pohjautuu yhä henkilöverkostoihin perustuvaan klaanivaltaan ja basaaritalouteen, jonka sisään rakennettu ominaisuus on korruptio.

Venäläisten arvot ja toimintatavat eivät ole silti mitenkään poikkeuksellisia, kun asiaa katsoo laajemmassa mittakaavassa. Useimmissa asioissa venäläiset ovat suomalaisia lähempänä maailman keskivertoihmistä.

Kun reilu kymmenen vuotta sitten muutin asumaan itärajan taakse, Suomen ja Venäjän suhde oli tyystin erilainen.

Vuonna 2013 Suomi myönsi ennätyksellisesti puolitoista miljoonaa viisumia venäläisille. Neljä junavuoroa kuljetti heitä päivittäin Pietarista Helsinkiin. Silloisen mielipidekyselyn mukaan jopa kaksi kolmesta suomalaisesta kannatti viisumivapautta venäläisille.

Nyt raja on kiinni. Sen toisella puolella asuvat ihmiset ovat silti niitä samoja venäläisiä kuin aiemminkin.

Venäläisten oma kokemus meidänlaisestamme demokratiasta on heikko. Se pohjautuu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiin vuosiin, joita leimasivat rikollisuus, korruptio ja köyhyys.

Silti venäläiset ovat protestoineet aktiivisesti yhä itsevaltaisemmaksi käyvää hallintoaan kohtaan. Demokratiaa ovat vaatineet hanakammin ne venäläisten suurkaupunkien asukkaat, jotka ovat itse päässeet tutustumaan siihen lännessä.

Myös kymmenet tuhannet Venäjältä Suomeen muuttaneet ihmiset ovat näyttäneet, että eroista huolimatta mikään ei estä heitä sopeutumasta yhteiskuntaamme. Venäläiset siis voivat omaksua ne Suomessa vallitsevat arvot – demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeudet – jotka puuttuvat heidän kotimaastaan.

Niin kauan kuin Venäjä jatkaa hyökkäyssotaansa Ukrainassa, askeleita välien normalisoimiseksi ei voida ottaa. Samalla tulee kuitenkin ymmärtää, että Venäjä säilyy vieressämme ja joskus koittaa se päivä, kun suhteita aletaan taas rakentaa uudestaan.

Sitä ennen on hyvä pitää mielessä asia, jota pidän kaikkein olennaisimpana Venäjän opeistani: Suhteessa venäläisyyteen on ratkaisevaa tehdä ero venäläisten ja Venäjän hallinnon välillä.

Kirjoittaja on Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja, joka työskentelee nykyään Uutispodcastin juontajana.