Eva Biaudet, Veronika Honkasalo ja Merja Kyllönen ovat usein eri mieltä kuin muut – paljastavat nyt, miten rankkaa se on

Merja Kyllönen ja Veronika Honkasalo vasemmistoliitosta äänestivät vastaan. He ja kuusi muuta jäivät yhdeksi historian vähäväkisimmäksi vähemmistöksi eduskunnassa.

Aika ennen äänestystä oli rankin koettelemus heidän urallaan. Kaksikko koki painostusta ja ahdistusta.

Molempien kokemus oli, että kukaan ei kiinnostunut heidän Natoa arvostelevista näkemyksistään ennen kuin eduskunnan voimasuhteet selvisivät. Sen jälkeen kriittiset mielipiteet kelpasivat myös tiedotusvälineille.

– Ehkä oli pelkoa, syntyykö merkittävää enemmistöä. Loppusuoralla tilanne eduskunnan sisällä rauhoittui, Merja Kyllönen arvioi.

– Painostusta täydelliseen yksimielisyyteen tuli eduskunnan sisältä ja ulkopuolelta. Meitä arvosteltiin Venäjän kätyreiksi.

– Tällaiselle ikidemokratian kannattajalle oli vähän järkytyskin, että miksi suomalainen demokratia ei kestäisi Nato-äänestyksessäkin sitä, että siellä olisi moniääninen keskustelu. Voisi olla demokratian kannalta jopa tervettä, että kaikki eivät ole hegemonisesti [hallitsevasti] samaa mieltä, Kyllönen sanoo.

Merja Kyllösen mukaan joillakin kansanedustajilla – niin Nato-jäsenyyden vastustajilla kuin kannattajillakin – päätösstressi kasvoi niin kovaksi, että he tukeutuivat nukahtamislääkkeisiin.

– Kyllä siellä oli molemmilla puolilla. Varsinkin heitä, jotka olivat harkinneet tosi pitkään, eivätkä olleet kantaansa sanoneet ääneen. He olivat kokeneet tilanteen ahdistavaksi – oli tullut viestiä ja puristusta.

Kyllönen ei menettänyt yöuniaan. Hän pystyi katsomaan itseään aamuisin peilistä, koska oli uskollinen arvoilleen ja tiedoilleen.

– Varmaan tylsin hetki päivästä oli avata sähköposti ja katsoa, kuinka surkea ihmishaaska sitä on kansalaispalautteen perusteella.

Kyllönen äänesti Natoon liittymistä vastaan, koska hänen mielestään Nato-jäsenyys ratkaistiin liian hätäisesti. Nyt puhutaan silloin ratkaisematta jääneistä asioista: ydinaseiden kauttakulusta, reserviläisten asemasta ja Suomen velvoitteista.

– Viisi vuotta Brysselissä [europarlamentaarikkona] oli muuttanut jo ajatteluni, että emme ole yksin. Minulla ei ollut sellaista ajatusta enää siinä vaiheessa, että Suomi olisi ulkona läntisestä liittoumasta.

Veronika Honkasalo muistelee, kuinka huomio kohdistui erityisellä tavalla Nato-jäsenyyden arvostelijoihin.

– Jokaisen piti tulla ulos Nato-kannallaan. Niiden, jotka tulivat sillä myönteisellä, ei tarvinnut perustella sen enempää. Ne harvat, jotka olivat kriittisiä, ihan himmeät perustelut piti olla. Niitä valmisteltiin päivätolkulla. Joka pilkun paikka tarkastettiin.

Honkasalo kertaa, miten tilanne erosi koronaviruksen ajasta. Silloin Punainen Risti tuki kansanedustajia.

– Miten pidät huolta mielen hyvinvoinnistasi, kun on äärimmäisen paineistava tilanne ja kriisiajat. Miten olet kriisiajan päättäjä.

Myönteinen yllätys odotti vasta Nato-päätöksen loppusuoralla. Honkasalo sai yhtäkkiä kehuja, myös muilta edustajilta. Kiitos demokratian puolustamisesta, sanottiin.

Vähemmistökokemus ei ole pelkästään vasemmiston herkkua. Myös porvari tuntee sen nahoissaan.

Hallitusneuvotteluissa RKP:llä ja perussuomalaisilla oli aivan eri näkemys maahanmuutosta. RKP halusi lisätä kiintiöpakolaisia, hallitusohjelmassa määrää vähennettiin.

– Ihmisoikeudet eivät ole jaettavissa kompromisseihin. Ne ovat yhteiskunnan ja oikeusvaltion perusta. Niiden varaan rakennetaan turvallisuus, talous ja hyvinvointi, Biaudet perustelee.

– Maahanmuuttopuolella me hävittiin melkein kaikki. Olihan se aika hirveää.

Nyt Biaudet pystyy jo heläyttämään iloisen naurun kommenttinsa jälkeen.

Jo ennen hallitusneuvotteluja Biaudet ehdotti omalle eduskuntaryhmälleen, että RKP tekisi ”punaisia viivoja”. Periaatteellisia rajoja, minimitavoitteita, joista ei annettaisi periksi. Ryhmä ei innostunut.

– Asetelma oli niin vaarallinen perussuomalaisten kanssa. Neuvotteluissa on sellainen psykologinen prosessi, että helposti alkaa siirtämään omia maalejaan.

Biaudet oli ainoa hallituspuolueiden ja RKP:n kansanedustaja, joka ei äänestänyt hallitusohjelman hyväksymisen puolesta eduskunnassa. Hän äänesti tyhjää.

Nato-äänestys ei ole ollut ainoa tapaus, jossa Veronika Honkasalo on huomannut olevansa vähemmistössä, herjatussakin.

– Haluan tuoda keskusteluun erilaisia tulkintoja ja näkökulmia. Tässä ajassa tuntuu siltä, että mitä monimutkaisempi ja vaikeampi yhteiskunnallinen kysymys, sitä helpommin poliitikot esittävät yksinkertaisia ratkaisuja.

Nuorisotutkijana työskennelleen Honkasalon mukaan ilmiö näkyy keskustelussa nuorisorikollisuudesta, itärajasta ja maahanmuutosta.

– Eduskunnassa huumeiden käyttäjät ja turvapaikanhakijat ovat hierarkiassa alinta ihmisryhmää, jota on lupa ihan mennen tullen leimata miten vaan.

Kolmen kansanedustajan kokemukset eivät ole yksittäisiä. Natoa, itärajan sulkua, maahanmuuttoa ja ihmisoikeuksia vaivaa keskustelutapa, jota jotkut tutkijat kuvaavat turvallistamiseksi.

Taideyliopiston dosentti Susanna Hast ja Helsingin yliopiston poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen kirjoittavat juuri julkaistussa Sodan pauloissa: Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa -kirjassa, kuinka turvallisuuden nimissä voidaan vaatia koviakin kontrolli- ja voimakeinoja.

Pelkästään poikkipuolinen sana Nato-keskustelussa ja itärajan sulussa tai ihmisoikeuksien puolustaminen kireässä tilanteessa johtaa helposti yksimielisyysvaatimuksiin.

Presidentinvaaleissa Merja Kyllönen ilmoitti äänestävänsä toisella kierroksella kokoomuksen Alexander Stubbia – ja oli takuuvarmasti vähemmistössä vasemmistoliitossa.

– Minulle sanottiin, että olisit äänestänyt vaan ketä haluat, mutta älä sano sitä ääneen.

– Siis samat ihmiset, jotka sanovat, että avoin vuoropuhelu, demokratian kunnioittaminen ja moniääninen vasemmisto. Moniääninen vasemmisto, mutta kyllä ne voisi pitää turpansa kiinni.

Nyt Merja Kyllönen perustelee, miksi äänesti Pekka Haaviston (valitsijayhdistys, vihr.) sijaan Stubbia. Syy löytyy liikenneministeriajoilta yli vuosikymmenen takaa.

– Sain vahvimman tuen kokoomuksesta. Alex oli ainut, joka julkisestikin tsemppasi. Muut pyrkivät enemmän vetäytymään, ettei oma nuttu tuhraannu.

Tsemppaajista löytyi myös juuri presidenttinä aloittanut Sauli Niinistö.

– Niinistö muisti omalta valtiovarainministeriajaltaan tilannekuvan ja oli yhteyksissä, mikä oli minulle iso yllätys. Hän tsemppasi taustalla.

Sen sijaan Pekka Haavistoon Kyllönen pettyi.

Kyllönen koki, ettei hän saanut selvittelyyn riittävästi tukea Hautalan eron jälkeen omistajaohjausministerinä aloittaneelta Pekka Haavistolta.

Haavisto itse ei muista, että hänen ja Kyllösen välillä olisi ollut vahva näkemysero. Haavisto kertoo, että hän pyrki löytämään kaikille käyvän ratkaisun ja rauhoittamaan jäänmurron ristiriitaisen tilanteen.

Miten poliitikko jaksaa jatkaa kaiken jälkeen?

Veronika Honkasalo tukeutuu historiaan. Pahemminkin on ollut: ihmiset ovat joutuneet joskus vankilaan aatteensa takia.

– Saan voimaa siitä, kun yksittäiset ihmiset lähettävät kiitosta ja palautetta. Ihmiset kääntyvät puoleeni ihmioikeuskysymyksissä tai erittäin vaikeissa kysymyksissä. Kukaan ei ole tätä nostanut esille, voisitko puhua tästä?

– Naiset ja vähemmistöt eivät lähde hevillä mukaan politiikkaan. Se vinouttaa poliittista keskustelua.

Sama kokemus on Eva Biaudet’lla. Aina ei ole kivaa, mutta kiitos auttaa.

– Voit hävitä monta taistelua politiikassa, silti se on vienyt sinua johonkin voittoon, tai jonkin asian onnistumiseen. Juttu, joka menee huonosti, voi olla sen edellytys, että seuraavalla kerralla onnistuu.

Pääsiäisen aikaan liitetään kristinuskossa kärsimys. Merja Kyllönen ei kuitenkaan vertaa vähemmistöön jäämisiään kärsimysten tieksi, Via Dolorosaksi, jota pitkin Jeesus kulki ristiinnaulittavaksi.

– Se on joissakin asioissa ollut pettymysten tie. Muodostaa näkemyksiä eri tavalla kuin osa porukasta. Ehkä se on vain korostunut, että on oman tiensä kulkija politiikassa.

Kyllönen arvioi, että suhtautuminen päätöksenteon vähemmistöihin on muuttunut aiempaa jyrkemmäksi.

Hänen reseptinsä tilanteen parantamiseksi on tuttu: istahtaminen alas kasvokkain käytävään vuoropuheluun, jossa on vaikeampaa halveerata toista.

– En tiedä, tarvitseeko politiikassakaan todellakaan olla asioista samaa mieltä – mutta se, että olisi kykyä rakentaa enemmän kuin rikkoa.

– Minun on hyvin vaikea uskoa, että se olisi edes mahdollinen – kenellekään, arvioi Eva Biaudet.

– Mä en tiedä miten edes kenellekään!

Saattaa olla, että Eva Biaudet, Veronika Honkasalo ja Merja Kyllönen löytävät itsensä jälleen vähemmistöstä.