Pysähdymme harvoin miettimään, mitä oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme hyödystä. Arjessa ”hyödyllinen” lipsahtaa usein tarkoittamaan pelkkää rahaa – joko tienattua tai jostain säästettyä.
Jamie VesterinenVäitöskirjatutkija
Törmäsin äskettäin alani konferenssissa italialaisen antiikintutkijan Alice Borgnan käyttämään käsitteeseen utilopoli. Vapaasti suomennettuna se tarkoittaa ”hyödyn kaupunkia”. Borgnan mielestä yliopistoissa eletään nykyään maailmassa, jonka toimintakulttuuria hallitsee nopeasti saavutettavan hyödyn tavoittelu. Kaiken työskentelyn odotetaan tähtäävän siihen, että siitä koituisi välitöntä hyötyä. Työn muut ja pitkän tähtäimen tavoitteet uhkaavat jäädä toissijaisiksi.
Borgnan pohdinta tuntui enemmän kuin tutulta. Usein välitön hyöty on oikeastaan synonyymi rahalle. Suomalaisessakin yliopistomaailmassa on jo pitkään koettu ahdistusta niistä talouspoliittisista odotuksista, joita tutkimukseen ja koulutukseen kohdistuu.
Iso osa tieteellisestä tutkimuksesta ei suoraan pyri rahastettaviin innovaatioihin.
Yliopistojen rahoitukseen penätään perusteluita, mikä onkin ihan oikein. Mutta annetut perusteet kaikuvat kuuroille korville, paitsi yksi: tutkimus tuottaa innovaatioita, joilla voi tehdä rahaa.
Monen tutkijan ja tieteenalan kannalta perustelu on kiusallinen. Iso osa tutkimuksesta ei nimittäin edes suoraan pyri rahastettaviin innovaatioihin.
Koulutuksesta ja terveydenhuollosta puhutaan sijoituksina tulevaisuuteen, taustalla vaikuttaa usein rahan eetos.
Pelkästään rahalliseen hyötyyn keskittyminen on tietysti hallitseva näkökulma koko työelämässä. Näin on ollut ainakin niin kauan, kun olen itse tehnyt töitä.
Ja vaikka katse yltäisikin välitöntä rahallista hyötyä pidemmälle, kun esimerkiksi koulutuksesta ja terveydenhuollosta puhutaan sijoituksina tulevaisuuteen, silloinkin taustalla vaikuttaa usein rahan eetos. Se, että lopulta yhteiskunta tienaa. Satsaus maksaa itsensä takaisin, kun koulutettu, hyvinvoiva ihminen tuottaa elämänsä aikana enemmän talouskasvua yhteiskuntaan kuin kouluttamaton ja huonosti voiva.
Yrittäjyyden eetos tuntuu olevan vielä vahvemmin rahassa kiinni. Yrittäjiä kutsutaan Suomen talouden pelastajiksi. Menestyvä yritys ei kuormita julkista taloutta, vaan tuottaa sille verrattain nopealla tahdilla euroissa laskettavaa hyötyä, rahaa.
Jotten tulisi väärinymmärretyksi, sanon nyt selvästi, että talousnäkökulma työelämään on tietenkin ihan välttämätön. Ilman taloudellisesti kannattavaa työ- ja elinkeinoelämää yhteiskunnan toimintakyky romahtaisi, ja suurinta osaa sen jäsenistä odottaisi puute ja ahdinko.
Velvollisuus tuottaa rahaa yhteiskunnalle on itse asiassa aika kehno motivaattori.
Mutta tuskinpa ketään sen enempää julkisella sektorilla kuin yrityksessä työskentelevää ajaa ammattinsa harjoittamiseen tavoite valtiontalouden tukemisesta. Velvollisuus tuottaa rahaa yhteiskunnalle on itse asiassa aika kehno motivaattori. Siksi sen ei pitäisi yksin hallita keskustelua työelämästä maassa, jossa on pulaa niin työpaikoista kuin niiden täyttäjistä.
Ongelmia syntyy etenkin, jos ihmisiä aletaan arvottaa vain yhteiskunnalle tuottamansa rahallisen hyödyn mukaan. Hyödyttömyys on pahimpia leimoja, joita nyky-yhteiskunta voi jäsenilleen langettaa. Sen tietävät pitkäaikaistyöttömät, palkallaan huonosti toimeentulevat ja maahanmuuttajat.
Hyöty on kuitenkin moninaisempi ja syvällisempi käsite kuin vain eurojen määrä.
Voisimmeko talousvaikutusten lisäksi laskea myös onnellisuusvaikutuksia?
Utilitarismin eli hyödyn etiikan kehittäneet valistusfilosofit yhdistivät hyödyn tavallisesti onnellisuuteen. Heidän mielestään hyödyllisintä oli se, mikä tuotti eniten onnellisuutta mahdollisimman monelle. Onnellisuus taas muodostui ennen kaikkea hyvinvoinnista, joka ei sitoudu vain rahaan.
Voisimmeko alkaa työelämän talousvaikutusten lisäksi laskea myös sen onnellisuusvaikutuksia?
Silloin puhutaan myös työn merkityksellisyydestä: työn hedelmät – kuten esimerkiksi terveys, taide tai lisääntynyt tieto maailmasta – ovat itsessään arvokkaita ilman, että niiden rahallista arvoa mitataan. Tai sitten puhutaan työn mielekkyydestä, tunteesta, että tekee jotain tarpeellista ja järkevää siitä riippumatta, saako siitä paljon rahaa.
Työ ja sen hyöty voi liittyä myös kutsumukseen. Ihannetilanteessa ihminen työllistyy alalle, johon hänellä on niin suuri intohimo, että työ suorastaan kutsuu häntä tekijäkseen.
Mutta kutsumuksella on toinenkin puoli. Sekin on tuttua, että pahimmillaan liian kunnianhimoinen puurtaminen voi johtaa työuupumukseen. Siinä katoaa tunne sekä onnellisuudesta että merkityksellisyydestä. Ja on työssä uupuminen toki tuttua kovin monelle muullekin, oli työ sitten kutsumus tai ei.
Mitä siis on hyödyllinen työ? Kysymys on vähintään kimurantti ja siihen on monta vastausta.
Mutta jos haluamme kannustaa ihmisiä työntekoon, pitää puhua muustakin kuin rahasta. Vai oletteko tavanneet ketään, jolle elämän tarkoitukseksi riittää valtion talouden paikkaaminen?
Jamie Vesterinen
Kirjoittaja opiskelee tohtoriksi antiikintutkimuksen alalla, vaikka jotkut uskovat, ettei siitä ole mitään hyötyä.
Voit keskustella kolumnista 7.6. kello 23.00 asti.