Katri Saarikiven kolumni: Et tunne itseäsi – minäkuvasi on vain aivojen tuottama hallittu harha
Palasin vuosien tauon jälkeen tanssitunneille. Pukuhuoneessa törmäsin vanhaan tanssikaveriin. Näytimme toistemme mielestä aivan samalta kuin vuosia sitten, vilpittömästi. Ihmeteltiin yhteen ääneen: ”Miten on mahdollista, ei olla muututtu yhtään.”
Tanssitunnilla räväytin isossa hypyssä tottuneesti selän kaarelle ja raajat suuntiinsa. Huomasin sittenkin muuttuneeni.
Kumpikin lonkankoukistaja kramppasi jo ilmalennon aikana. Kroppani sovelsi aiemman – notkeamman minuuden aikana rakennettua – vartaloni liikemallia nykyiseen.
Vaikka pääkoppaani kulkeutuu jatkuvasti tietoa kehoni piirteistä, ulottuvuuksista ja liikeradoista, käsitykseni omasta itsestäni voi silti olla aivan pielessä.
Ihan posketonta!
Se, miten koen minuuteni, on osin irti todellisuudesta.
Syy tähän on se, että ihmiset ovat sokeita (siirryt toiseen palveluun) hitaalle muutokselle –itsessään ja ympäristössään. Tutkijat ajattelevat (siirryt toiseen palveluun), että tämä synnyttää ihmiselolle tyypillisen harhan, että minuus on jatkuvaa ja pysyvää.
Se, miten koen minuuteni, on siis ainakin osin irti todellisuudesta.
Todellisuuden ja tietoisuuden luonteen pohtiminen on vuosisatoja ollut filosofien heiniä. Viime vuosikymmeninä myös neurotieteilijät ovat työntäneet lusikkansa samaan soppaan.
Yksi kiehtova suuntaus (siirryt toiseen palveluun) on ajatus, että aivot ovat eräänlainen mallinnus- ja ennustuskone. Se päättelee aktiivisesti todellisuutta. Tuoreessa kirjassaan Sinuna oleminen neurotieteilijä Anil Seth vie ajatuksen hyvin pitkälle.
Todellisuus on ne harhat, joista olemme samaa mieltä.
Anlil Sethin mukaan koko minuus kaikkine puolineen, ja myös kokemuksemme ulkopuolisesta maailmasta, ovat mielen tuottamia hallittuja harhoja – tai niin kuin Seth kirjassaan tiivistää rap-artisti Baba Brinkmanin ajatusta lainaten – todellisuus on ne harhat, joista olemme samaa mieltä.
Ei siis olekaan niin, että mieleen vyöryy aistiemme kautta paikkansapitävää tietoa maailmasta. Sen sijaan havaintomme maailmasta on mielen itsensä tuottama paras arvaus todellisuudesta.
Arvaus luodaan yhdistämällä aistitietoa mieleen tallentuneisiin malleihin. Ne sisältävät ennakko-oletuksia siitä, miten maailma makaa.
Aivot sitten aprikoivat, mikä mahtaisi aiemman perusteella parhaiten selittää aistien välittämän tiedon. Ihminen ei havaitse sitä, mitä maailmassa on, vaan sitä mitä aivomme arvelevat siellä aiemman tiedon perusteella todennäköisesti olevan.
Joskus eri aivot päätyvät hyvin eriäviin tulkintoihin aistitiedosta. Taannoin puolet ihmisistä näki netissä kiertäneessä kuvassa (siirryt toiseen palveluun) sinimustan mekon ja puolet kultavalkoisen. Tutkimuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan eroja selittävät katsojien etukäteisoletukset siitä, oliko mekko kuvattu luonnon- vai keinovalossa. Mieleen tallennettuihin erilaisiin valaistusmalleihin puserrettu näkötieto tuotti siten hyvin eriäviä kokemuksia maailmasta.
Samaan tapaan myös kuva minuudesta voi olla aiemman tiedon perusteella rakennettu paras arvaus todellisuudesta.
Tunteet, taipumukset, arvot, mielipiteet, muistot, ja elossa olemisen kokemus voivat olla mielen tuottamia arvauksia, hallittuja hengissäpysymisharhoja.
Kuuluisassa kumikäsikokeessa (siirryt toiseen palveluun) saadaan moni, varsinkin suggestiolle (siirryt toiseen palveluun) herkkä ihminen, kokemaan harha, jossa kuminen käsi on osa omaa kehoa. Kumikäsi asetellaan pöydälle, ja osallistujan oma käsi on pois näkyvistä. Sitten kumikättä esimerkiksi silitellään sulalla.
Jos kumikäsi on osapuilleen oikeassa kohdassa suhteessa kehoon, monen ihmisen aivot arvaavat, että keinotekoinen käsi kuuluu jollain tapaa omaan kroppaan. Kokemus tulee räväkästi esiin, kun kumikättä uhataan vahingoittaa vaikkapa terävällä veitsellä.
Tosi hämäräksi homma menee, kun ryhtyy miettimään kehon lisäksi muita puolia minuudessa. Tunteet, taipumukset, arvot, mielipiteet, muistot, ja ylipäätään elossa olemisen kokemus ovat Sethin näkemyksen mukaan mahdollisesti kaikki mielen tuottamia arvauksia, hallittuja hengissäpysymisharhoja.
Onneksi emme kuitenkaan ole pelkkien harhojemme vankeja. Mieli myös päivittää väsymättä rakentamiaan malleja maailmasta. Kokemuksemme itsestämme ja maailmasta ovat siis jatkuvassa muutoksessa, vaikka muutosta ei aina heti huomaakaan.
Minä huomasin, kun palasin tanssitunnilta kotiin. Nuorten joukko meuhkasi ratikassa kovaa ääneen. Ärsyynnyin metelistä, mutta samassa mieleeni tupsahti muistikuva vuosien takaisesta minuudesta.
Siinä remusimme ja nauroimme koulupäivän jälkeen ysiluokkalaisten kavereitteni kanssa ratikassa siinä määrin, että vieressä istunut vanhempi nainen menetti malttinsa ja huusi naama punaisena: “Olkaa HIL-JAA!”.
Minä olenkin siis nykyään tuo vanhempi nainen. Ja osa minusta on unohtanut nuoren itsensä.
Katri Saarikivi
Kirjoittaja on aivotutkija, joka aikoo seuraavalla tanssitunnillaan kokea paremman, revähdyksiä torjuvan harhan omasta kropastaan.
Voit keskustella kolumnista 18.2. kello 23.00 asti.