Kenen kuuluu maksaa ilmastonmuutoksen torjunta? Suomalaisneuvottelija: Vastuunjako vaikeutui Glasgow’ssa
Glasgow’n ilmastokokouksessa mentiin rahoitusvastuun osalta osittain takaisin aikaan ennen Pariisin sopimusta, sanoo ilmastorahoitusta neuvottelemassa ollut Ismo Ulvila. Hän on Euroopan komission Suomen edustuston kansalaisviestintätiimin päällikkö ja YK:n ilmastonmuutoksen puitesopimuksen (UNFCCC) pysyvän rahoituskomitean puheenjohtaja.
Ulvila oli mukana neuvottelemassa rahoitusta Glasgow’n kaksiviikkoisessa ilmastokokouksessa, jossa ratkaisua ilmastonmuutoksen hillitsemiseen etsittiin lähes vuorokauden ympäri.
Hän suhtautuu Glasgow’n tuloksiin kahtiajakoisesti. Julistuksessa on tärkeitä kirjauksia kuten maininta 1,5 asteen tavoitteesta ja ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden suhteesta, ja toivoa sopii, että näistä päästäisiin sitovaan sopimukseen.
Tärkeä aihe YK:n ilmastokokouksen asialistalla oli kestävän rahoitusmallin löytäminen sekä päästöjen vähentämiseksi että sopeutumiseen ilmaston muuttuessa.
Kansainvälisten ilmastosopimusten perustana on vuonna 1992 neuvoteltu YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus, jota täydennettiin vuoden 2015 Pariisin sopimuksessa.
Ilmastonmuutoksen ehkäisyn periaatteet on määritelty puitesopimuksessa, ja sen mukaan kehittyneillä mailla on erityinen velvoite johtaa toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.
Sopimuksessa kirjataan erityisiä velvoitteita kehittyneille maille ja siirtymätalouksille. Ne perustuvat aiheuttajaperiaatteeseen, jota kutsutaan myös saastuttaja maksaa -periaatteeksi.
Kysymys kuuluu, mitkä maat ovat kehittyneitä ja mitkä kehittyviä. Monet maat ovat kehittyneet humisten vuoden 1992 jälkeen, mutta esimerkiksi monet öljyllä rikastuneet Lähi-idän maat lasketaan yhä kehittyviksi maiksi, vaikka niiden väkilukuun suhteutetut bruttokansantuotteet hipovat pilviä.
Nyt Glasgow’n kokouksessa palattiin ilmastorahoituksen osalta osin Pariisin sopimusta edeltävään tilanteeseen, missä määritelmä siitä, ketkä kaikki rahoittavat jatkossa ilmastotoimia, jäi epäselväksi. Nyt päätettiin – osin vastoin edellisiä päätöksiä – että rahoituksesta keskustellaan edelleen myös ilmaston puitesopimuksen alaisuudessa. 1990-luvun alussa ilmastonmuutoksen toimien rahoitus kirjattiin vain silloisten OECD-jäsenmaiden vastuulle, ja päätös on yhä voimassa. Joukkoon kuului Euroopan maita sekä Japani, Kanada, Yhdysvallat, Australia ja Uusi-Seelanti.
Tuolloin ilmastonmuutoksen hillintä arvioitiin rahallisesti paljon pienemmäksi haasteeksi. Sittemmin on ymmärretty, että globaalin ilmastonmuutoksen torjunnan rahoituksessa ei pötkitä eteenpäin edes sadoilla miljardeilla. Toisaalta nyt sai säröjä Pariisissa ja myöhemmin Katowicen vuoden 2018 ilmastokokouksessa sovittu päätös, että vuoden 2025 jälkeistä rahoituspohjaa tarkastellaan globaalisti. Glasgow’n tätä koskeva päätös ei ole yksiselitteinen.
Ulvila kertoi Glasgow’n kokouksesta ja ilmastorahoituksesta tiistaina Euroopan komission Suomen-edustustossa.
Ulvilan pääviesti on, että suuri osa maailman päästöistä tapahtuu nyt kehittyvissä talouksissa – ja monista 1990-luvun kehitysmaista on tullut OECD:n jäseniä tai vauraita talouksia, joiden tulisi myös osallistua köyhimpien kehitysmaiden ja pienten saarivaltioiden ilmastotoimien tukemiseen Pariisin päätösten hengen mukaisesti.
Muun muassa monet G20-maista edelleen ovat ilmaston puitesopimuksen alla kehitysmaita, mutta on selvää, että ilman näiden maiden sitoutumista ilmastorahoitukseen ei EU:n ja muiden länsimaiden kautta annettava rahoitus millään lailla riitä globaaliin ilmastotyöhön eikä lähellekään 1,5 asteen tavoitetta.
G20-maiden yhteenlasketut kasvihuonepäästöt ovat 80 prosenttia maapallon päästöistä. G20-ryhmään kuuluu vanhojen OECD-maiden lisäksi muun muassa Argentiina, Brasilia, Meksiko, Etelä-Afrikka, Etelä-Korea, Kiina, Intia ja Saudi-Arabia.
Julkinen ilmastorahoitus pitäisi Ulvilan mukaan suunnata niille maille, joilla ei ole itsellään ole mahdollisuutta saada rahoitusta, ei korkean kehitystason maihin. Keskusteluissa usein esiin nouseva argumentti on myös maiden historiallinen saastetaakka.
Toisaalta on selvää, että julkinen ilmastotoimien rahoitus on vain murto-osa siitä mitä tarvitaan. Yksi Pariisin sopimuksen keskeisestä osista on sen artikla 2.1.c), jonka mukaan kaikista rahavirroista tulee tehdä ilmaston kannalta kestäviä, myös kehittyvissä talouksissa.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että tuhansien miljardien vuosittaiset globaalit ilmastoinvestoinnit tulee toteuttaa valtaosin yksityisten investointien kautta ja tarvittaessa julkisen rahoituksen vipuvarrella.
Vuonna 2015 Pariisin ilmastokokouksessa vahvistettiin uudelleen 100 miljardin dollarin vuosittainen rahoitus kehittyneiltä valtioilta kehittyville vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteeseen ei kuitenkaan ole päästy, ja vuonna 2019 jäätiin noin 80 miljardin dollarin tasolle, vaikka EU onkin osuutensa hoitanut kunnialla ja EU:n ilmastorahoitus kasvoi myös pandemiavuonna 2020. Glasgow’ssa laitettiin nyt alulle keskustelut, joiden perusteella pyritään pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, mikä on YK:n ilmastosopimuksen uusi rahoitustavoite vuodesta 2025 alkaen. Suomen delegaatiota johtanut presidentti Sauli Niinistö kertoi Glasgow’ssa, että Suomi aikoo kaksinkertaistaa apunsa köyhien maiden ilmastotoimille.
Yksi köyhimmille maille keskeistä kanavista on vihreä ilmastorahasto, joka perustettiin 2010 ja joka on puitesopimuksen ja Pariisin sopimuksen virallinen rahoitusmekanismi. Sen päätavoitteena on tukea kehittyviä maita vähähiiliseen ja ilmastokestävään kehitykseen. Suuri osa kehitysmaiden saamista julkisista ilmastorahavirroista kulkee kahdenvälisten sopimusten tai alueellisten kehityspankkien kautta.
Glasgow’ssa saatiin valmiiksi kansainvälisen päästökaupan markkinamekanismia käsittelevä artikla 6. Pitkään vaikeuksia aiheuttanut kaksoislaskennan ongelma on nyt ratkaistu, mutta EU:n päästökaupassa ei kuitenkaan sallita tällaisia kansainvälisiä joustoja eli päästöoikeuksien ostamista ja kompensaatioiden hakemista kehittyvistä maista. Tällainen oli aikaisempien sääntöjen mukaan mahdollista vuoteen 2012 saakka, mutta se osin vesitti EU:n päästökaupan toimintatapaa.
Myös YK:n ilmastosopimuksen sopeutumisrahaston rahoitus moninkertaistettiin. Muun muassa Euroopan komissio ja Yhdysvallat lupasivat huomattavaa lisärahoitusta, ja lisäksi artikla 6:n avulla rahastoon pitäisi tulla automaattisesti ikään kuin veromekanismilla tuottoja, kun maat ostavat päästövähennysoikeuksia toisiltaan. Sopeutumisrahastolla tuetaan kehittyviä maita ilmastonmuutoksen vaikeuttaessa elinoloja. Tarve on suuri. Vertailun vuoksi: EU:n oma sopeutumissuunnitelma valmistui tänä vuonna, ja sen mukaan EU-alueella ilmastonmuutoksen aiheuttamat sopeutumiskulut ovat jo nyt vuosittain 150 miljardia euroa, ja ne kasvavat.